Psykopatologia.munfoorumi.com

"Etenkin tytöt perivät helposti yksinäisyyteen johtavat käyttäytymismallit vanhemmiltaan."

"Tuoreen tutkimuksen mukaan ei ole sattumaa, että juuri tietyistä lapsista kasvaa yksinäisiä aikuisia.

"Yksinäisyys siirtynee vanhemmilta lapsille suurimmaksi osaksi opittujen ja koettujen sosiaalisten tapojen ja käyttäytymissääntöjen, esimerkiksi kodin sisäisten vuorovaikutussuhteiden kautta. Junttilan mukaan myös perityillä ominaisuuksilla, kuten ujoudella ja alttiudella sosiaaliseen ahdistuneisuuteen lienee merkitystä."

http://www.iltalehti.fi/perhe/2010060511810200_pr.shtml

Tottakai on. Jos temperamenttipiirteet periytyvät ja käyttäytymismallit "periytyvät" eli oikeastaan opitaan. Tarvitsiko tuota nyt tutkia edes? Minusta voitaisiin kyllä yhtä hyvin sanoa, että yksinäisyys on sekä opittua että perittyä, sekä geenien että ympäristötekijöiden tulosta. Ei varmaan kumminkaan ole prosenttiosuuksia laskettu, että kumpi vaikuttaa enemmän. Ei kai semmoista pysty tekemäänkään.

Mitenkähän selittyy tuo, että pojilla muka yksinäisyys ei olisi "periytyvää", eli siis heillä temperamentti ja kotona opitut mallit eivät sitten johtaisikaan yksinäisyyteen vanhempien mallin mukaan?

Jotenkin vanhempia "syyllistävältä" vaikuttava tutkimus. Ehkä ei ole tarkoitettu semmoiseksi. Voisi olla hyödyllinenkin, jos tuo tulos siitä, että jos ei saa kavereita pian, sitten ei saa ollenkaan, otettaisiin huomioon vaikkapa luokattoman lukion kehittämisessä enemmän siihen suuntaan, että siellä muualtakin tullut, jolla ei ole sitä parasta kaveria jo valmiiksi matkassa, tutustuisi helpommin toisiin. Tästä oli joku aika sitten Hesarissa keskusteluketju.

[PP: Johan nyt on piru ettet voi jatkaa edellistä vastausta muokkaustoiminnolla, vaan täytyy kirjoittaa uusi.]

Vielä kommentti: kyllähän lapsia "sosiaalistetaan" nykyisin ihan eri malliin kuin silloin kun minä olin pieni. Suurin osa taitaa kumminkin joutua menemään päiväkotiin ja eskari kai ainakin on kaikkien käytävä, ennen koulua.

Minusta Keltikangas-Järvisen temperamenttia ja koulumenestystä käsittelevä kirja oli siinä mielessä kiva, ettei siinä ajateltu niin yksioikoisesti tiettyjen ominaisuuksien olevan hyviä ja tiettyjen pahoja. Koulu, jopa arviointikin ei vain ota huomioon
temperamenttieroja. Joku tosiaan tarvitsisi pienen, rauhallisen ryhmän oppiakseen, jos on herkästi häiriöihin reagoiva jo temperamentiltaan. Meillä ollaan nyt siirtämässä erityisopiskelijoita tavallisiin isoihin ryhmiin, pois pysyvistä erityisluokista.
Arvioinnissa taas hyötyvät ne, jotka empimättä ja sen paremmin pohdiskelematta ovat heti käsi pystyssä viittaamassa tai huutamassa vastauksensa. Heillä tuntiaktiivisuus on sen takia parempi kuin rauhallisemmilla, perusteellisemmilla pohdiskelijoilla.

Minusta ikävä toteamus otsikossa, vaikka olisikin todistettavissa erilaisin keinoin. Yksinäisyys on monisyinen asia. Asiaa monipuolisesti on tarkastellut psykiatri Mattila teoksessaan "Ujoudesta, yksinäisyydestä". On hyvin pienestä kiinni, miten jokin sosiaalinen tilanne muotoutuu eteenpäin. Sosiaalisuutta voi myös harjoitella. Vaaditaan pitkää pinnaa ja jaksamista sekä itsen hyväksymistä ja huonojen tilanteiden ohittamisen kykyä, jotta ei jää märehtimään epäonnistuneita tilanteita. Kohtaamiseen tarvitaan vähintään kaksi. Voi vastapuolikin olla vaikeasti kohdattava.

Mikä tahansa persoonallisuuden tai temperamentin piirre äärimmilleen vietynä (kyseessä on siis jatkumo) haittaa ihmisen pärjäämistä ja elämää ja vuorovaikutusta toisten kanssa, ellei sitten tosiaan onnistu saamaan puolisoa ja työpaikkaa, jotka sopivat täydellisesti yksiin omien taipumusten ja oman luonteen kanssa, niin ettei ongelmia synny töissä eikä kotona.

Vielä tuosta PP:n kommentista: kuka jaksaa kamalan pitkää tekstiä edes alkaa lukea. Ja oikeastaan kai voi olla kiinnostavaa nähdä, miten kirjoittajan ajatuksenjuoksu on edennyt, aloituksesta aina seuraavaksi mieleen juolahtaneeseen. Ei tuo väliviiva tekstien välillä paljon tilaa vie.

Mutta kai sinä tällä palstalla olet herra ja hidalgo.