Huolieilinen kirjoitti:Joitain vanhempia tai vanhempaa "vaivaa" grandioosit kuvitelmat omasta jälkikasvustaan; heidän olemuksestaan, ulkonäöstään, kyvyistään, taidoistaan ja toisinaan jopa silkasta olemassaolostaan...
Yleensä (toivottavasti) vanhemmat rakastavat lapsiaan - se lienee yhtä paljon evoluutiobiologiaa kuin käyttäytymispsykologiaakin.
Huolieilinen kirjoitti:... Ihmiset olisi hyvä nähdä realistisesti, hyvine ja huonoine puolineen. Kasvua ja kehitystä tulisi tukea realiteetit huom.ottaen...
Niinhän (toivottavasti) lastensa parasta tahtovat vanhemmat tekevätkin, vaikka eivät kuitenkaan kaikki (isä ei saisi painostaa poikaa harrastamaan jääkiekkoa, jos hän haluaisi tanssia - ja hänen kroppansakin sopii paremmin balettiin kuin NHL-pelaajaksi).
Valitettavasti vanhemmat usein yrittävät korjata oman lapsuutensa puutteita antamallaan lapsen sen kaiken jota itse jäi vaille ja niin tekemällä elävät omaa elämäänsä lapsensa kautta.
Minäkin olen kuskannut lapsia pianotunnille, vaikka erityistä innostusta tai kiinnostua pianonsoittoon heillä ei ollut. Tai no, oli siinä vaikuttamassa sekin, että musiikkiluokalla piti soittaa jotakin instrumenttia ja piano on aika hyvä musiikin opiskelua varten.
Off topic: Haluaisiko joku ostaa vähänkäytetyn pianon?
Huolieilinen kirjoitti:... Yleensä kuulee grandiooseista kuvitelmista liittyen itseen mutta entäpä kun ne liittyvät esim. omaan lapseen?
Aika kamalaa lastata lapsen tehtäväksi toteuttaa niitä suuria suunnitelmia joita vanhemmalla (mahdollisesti) itsellään oli, mutta jotka jäivät vain haaveiden asteelle, mutta niin kuitenkin toisinaan tapahtuu - joskus jopa useamman sukupolven toiveet ja unelmat lastataan lapsen toteutettavaksi.
Tätä kirjoittaessani toinen maailman parhaista velanperillisistä soitti ja kertoi vahvasti uskovansa päässeensä läpi tämänpäiväisestä tentistään.
Jee!