LIISA TAKALA
Psykoterapeutti Elina Reenkola ajatteli lapsena, että on ruma kuin sammakko. Nyt hän auttaa muita,
jotka pitävät ulkonäköään iljettävänä. HS C1 - C3 http://www.hs.fi/elama/Kauniitkin+pit%C ... nettu-aihe
Häpeä tekee rumaksi
ELÄMÄ 21.8.2014 8:03 Raisa Mattila
Psykoterapeutti Elina Reenkolan, 68, vaatekaapissa ei ole yhtään paria villasukkia.
Reenkola oli viisi vuotta vanha, kun hän sairastui atooppiseen ihottumaan. Kaula, käsivarret ja jalat olivat tulehtuneilla maitoruvilla. Terveydenhoitajana työskennellyt äiti levitti maalaistalon kylpyhuoneessa rupien päälle tervanhajuista lääkerasvaa ja monta kerrosta sideharsoa.
Kyynärtaipeiden sidekääröt jäivät muiden katseilta piiloon villapaidan hihojen alle. Pitkävartiset harmaat villasukat peittivät polvitaipeiden paketit.
Oma ajatukset olivat ankarampia kuin kutina. Lapsi mietti olevansa kuin pihan rupisammakko. Inhottava, vastenmielinen ja ruma.
Vieläkin tulee tukala olo, jos Reenkola erehtyy panemaan talvipakkasilla päälleen villapaidan.
Elina Reenkola on pitänyt vastaanottoa samassa yksiössä Helsingin Töölössä yli kaksikymmentä vuotta. Monet potilaat soittavat Reenkolan ovikelloa puhuakseen häpeästä.
"Kaikista tunteista juuri häpeä nousee vastaanotolla jatkuvasti esiin", Reenkola sanoo.
Erityisesti monia naisia painaa kokemus, joka vaivasi Reenkolaa lapsena. He ajattelevat olevansa rumia.
Vastaanottohuoneen valkoisessa nojatuolissa on istunut niin parikymppisiä opiskelijoita kuin keski-ikäisiä naisia kuvailemassa, miten inhottavilta omasta mielestään näyttävät.
Normaalipainoiset ei-syömishäiriöiset sanovat olevansa lihavia. Tukka on liian kihara, liian suora, liian ohut tai liian paksu.
"Kauniit ja viehättävät naiset kuvailevat, kuinka tuntevat itsensä iljettäviksi ja ihan kauhean rumiksi. Muiden kehut eivät ole tunteeseen tehonneet. Ei kukaan tule terapiaan rumuuden kokemuksen vuoksi, mutta aika nopeasti asia putkahtaa esiin", Reenkola sanoo.
Häpeä omasta ulkomuodosta ei katso tulotasoa.
"Rumuuden kokemus ei liity köyhyyteen tai rikkauteen vaan usein lapsuuteen."
Toisia äiti ei koskaan pitänyt sylissä. Jotkut sairastelivat, niin kuin Reenkola.
Vaikka yhtenäiskulttuurin aika on jo pitkään ollut Suomessa ohi, ihmisten häpeä ei ole hävinnyt minnekään. Puolet Reenkolan potilaista haluaa edelleen apua häpeän tunteeseen.
Silti vain harva potilas ilmoittaa tulleensa terapiaan nimenomaan häpeän vuoksi.
Viime vuosina julkisuudessa on puhuttu huijarisyndroomasta, josta tyypillisimmin kärsivät nuoret, luovilla aloilla työskentelevät naiset.
Reenkolalle ilmiö ei ole uusi. Hänen tuolissaan on aina istunut pari–kolmekymppisiä naisia puhumassa järjettömästä pelosta, että etenevät elämässään huijaamalla muita: tentaattoreita, pomoja, työkavereita.
"Yksikin nuori oli menestynyt hyvin opinnoissaan. Valmistuessaan hän sai erinomaisen työpaikan. Silti mieltä painoi huoli, että hän on saavuttanut kaiken huijaamalla", Reenkola sanoo.
Häpeälle ja huijarisyndroomalle on yhteistä paljastumisen pelko. Ihminen pelkää, että pinnan alla lymyilee iljettävämpi, todellisempi minä, Reenkola selittää.
Oma isä kannusti Reenkolaa valjastamaan hevosia ja ajamaan traktorilla siinä missä perheen poikiakin. Myöhemmin juuri isä, agronomi perniöläisellä vehnätilalla, kannusti Reenkolaa lähtemään maailmalle oppimaan kieliä.
Kaikilla ei ollut sellaista isää tai äitiä, Reenkola tietää. Sotien jälkeen syntyneitä tyttöjä väheksyttiin perheissä usein poikien kustannuksella.
"Siitä jäi monelle naiselle hävettävä tunne, että omana itsenä on mahdotonta kelvata."
Nyt nämä naiset soittavat Reenkolan vastaanoton ovikelloa. Toisista on tullut ylisuorittajia, jotka uupuvat töissä.
Toiset taas ovat pelokkaita alisuoriutujia, jotka eivät uskalla tarttua tarjottuihin projekteihin tai lähteä töihin ulkomaille, vaikka kutsu kävisi.
Häpeä on tunne, ei sairaus. Siksi melkein kaikki häpeävät joskus, useimmat mokattuaan.
Mutta jos ihminen kärsii häpeästä jatkuvasti, niin kuin Reenkolan potilaat, hän pelkää mokaavansa koko ajan.
Moka voi olla mikä vain.
"Jotkut pelkäävät kaatuvansa työpaikan lounasravintolassa, toiset kompastuvansa tanssiessaan häävalssia sadan sukulaisen edessä."
Muusikot pelkäävät unohtavansa nuotit, laulajat sanat. Toimistotyöläiset pelkäävät punastuvansa, kun palaverissa pitäisi sanoa oma mielipide.
Reenkola hoitaa paljon opiskelijoita, joista monet hakevat terapiasta apua esiintymisjännitykseen.
Kun Reenkola kyselee potilaan peloista, käy ilmi, että valkoisessa tuolissa istuukin häpeäjä.
Monilla häpeästä kärsivillä on heikko itsetunto, mutta ei välttämättä muuta yhteistä.
Eristäytyneiden miesten lisäksi Reenkola on hoitanut naisia, jotka peittävät häpeäänsä muilla keinoilla. Valkoisessa tuolissa on istunut trendivaatteisiin pukeutuneita eri-ikäisiä naisia, joiden käsilaukut ovat maksaneet vuokran verran.
"Se, että ihminen laittaa itsensä säkenöiväksi ja säihkyväksi, on äärimmäinen tapa käsitellä häpeää. En väitä, että kaikki merkkilaukkua kantavat kärsisivät häpeästä. Mutta terapeuttina olen huomannut, että jotkut yrittävät häivyttää itseään ja häpeäänsä muotivaatteiden alle."
Reenkola on pohtinut, voisivatko kauneusleikkaukset toimia joillekin apuna häpeään.
"Tällaisia potilaita en tosin itse ole hoitanut."
Mutta useat kalliin laukun kantajista ovat lopulta alkaneet soittaa Reenkolan ovikelloa rähjäisissä tennareissa.
Jotkut kertovat Reenkolalle traumaattisista kokemuksista. Insestin tai perheväkivallan uhrin kannettavaksi on jäänyt häpeä tapahtuneesta.
Reenkola on tavannut jaotella tunnetta ulkoiseen ja sisäiseen häpeään.
"Ulkoinen häpeä syntyy reaktiona traumaattiseen kokemukseen. Sisäinen häpeä on monimutkaisempi juttu."
Sille ei välttämättä löydy tyhjentävää selitystä.
Joidenkin psykoanalyytikoiden mukaan ihminen reagoi häpeällä jo vauvana. Reenkola ajattelee häpeästä vähän käytännöllisemmin, siten kuin yhdysvaltalainen psykoanalyytikko Léon Wurmser.
"Wurmser esittää, että häpeä on sisäinen ristiriita, juopa minän ja ihanteiden välillä. Ihanteet tietysti saattavat syntyä jo pikkulapsena", Reenkola sanoo.
"Häpeäjä on kuin balettitanssija, jonka pitäisi hallita täydellisesti mieli ja kroppa. Tällainen ajattelu selittää omaakin häpeääni. Minäkään en voinut hallita ihottumaista ruumistani."
Häpeätutkija Helen Block Lewis on kuvaillut häpeää ihmisen sisäiseksi romahdukseksi. Reenkolallakin on häpeälle oma termi: sisäinen sammakko. Se tuli siitä kotipihan sammakosta, jolta viisivuotias Reenkola kuvitteli näyttävänsä.
Kymmenen vuotta sitten Reenkola valmistautui pitämään häpeästä esitelmää kansainvälisessä psykoanalyytikoiden konferenssissa. Tilaksi oli valittu kongressikeskuksen hotellin sviitti. Kiinnostuneita kollegoita tuli paikalle niin paljon, ainakin neljäkymmentä, että osa yleisöstä joutui istumaan saunan lauteilla.
Graduseminaarissa Reenkola oli usein jättänyt viittaamisen väliin, koska oli pelännyt punastuvansa kesken vastauksen. Nyt tuntui vain kivalta päästä puhumaan yleisön edessä.
Kaksikymppisenä Reenkola rakastui ja meni naimisiin. Kumppanin hyväksyntä hoiti häpeää, ja myöhemmin sitä hoiti oma seitsemän vuoden psykoanalyysi, joka Reenkolan piti alaa opiskelevana käydä läpi.
Häpeälle immuuniksi se ei tehnyt.
Joitakin vuosia sitten tv-kuvausryhmä tuli haastattelemaan häntä psykoanalyysin hoitokeinoista. Kun Reenkola katsoi ohjelmaa kotisohvalla miehensä kanssa, hän järkyttyi.
Hänelle ei ollut kerrottu, että ainoana tarkoituksena oli pilkata psykoanalyysiä. Jaksoon oli leikattu kahden tunnin haastattelusta vain sellaiset vastaukset, joissa Reenkola sanoi en tiedä. Silloin häntä hävetti aivan hirveästi, eikä tunnetta tee mieli muistella vieläkään.
Ylipäätään Reenkola ajattelee, että kaikkien lievästä häpeästä kärsivien pitäisi altistaa itseään häpeälle. Poliitikotkin voivat jo myöntää julkisesti, jos eivät tiedä jotakin asiaa.
"Jos sanoo palaverissa tyhmän mielipiteen, se on hyvin harvoin maailmanloppu."
Elina Reenkola
Kuka?
Psykoterapeutti ja psykoanalyytikko. Opiskellut psykologiaa Helsingin yliopistossa. Toiminut psykoterapeuttina kaikkiaan 30 vuotta. Hoitanut paljon esimerkiksi opiskelijoita, jotka tulevat vastaanotolle Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön kautta. Opettaa psykoterapiaa ja psykoanalyysiä erikoistuville psykologeille ja psykiatreille.
Mistä tunnetaan?
Kirjoittanut neljä kirjaa. Viides kirja, Nainen ja häpeä, ilmestyy Minervalta syyskuussa. "Kirjoitan siinä myös miehen häpeästä."
Mistä ei tunneta?
"Olen rento kokkailija, laitan ruokaa rakkaudella."