Psykopatologia.munfoorumi.com

b u r n-o u t,

burnout, ”loppuunpalaminen”; termillä tarkoitetaan äkillistä ja/tai kroonisempaa stressi-responssia tai tilaa, jolle on tyypillistä varsinkin työhön liittyvä tai siitä ”aiheutunut” väsymys (ekshaustio) ja depressiiviset ym. oireet. Usein heikentynyttä työkykyä on pidetty keskeisenä, ja termi tulikin 1990-luvulla työuupumuksen synonyymiksi, joka on kernaasti liitetty tunnollisiin työntekijöihin, jotka eivät osaa sanoa "ei".

Saksalais-yhdysvaltalainen (1939–) psykologi Herbert J. Freudenberger (1927–1999) esitti termin burn-out vuonna 1972. Hän kuvasi ilmaisulla mm. hoitotyössä olevien henkistä väsymystä. Freudenbergerin ja Geraldine Richelsonin (1980) kirjan nimi kuvaa hyvin sitä, mistä heidän mielestään oli kyse: Burn-out: The High Cost of High Achievement. Termi aloitti voittokulkunsa, ja siitä on tullut populaari ja sosiaalisesti melko hyväksytty diagnoosi. – Joskus nimitys on ollut burnout- ja stressi-syndrooma; aiemmin on puhuttu mm. professionaalisesta neurasteniasta.

Burnout on samalla tavalla ongelmallinen kuin hermoromahdus (nervous break-down): Termi on määrittelyltään epämääräinen ja käytössä mieluummin kansan parissa kuin psykiatrisessa nosologiassa (ICD-10), jossa sillä ei ole paikkaa luvussa V (Mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt, F00–F99). Burnout on luvussa XXI (Tekijöitä jotka vaikuttavat terveydentilaan ja yhteydenottoihin terveyspalvelujen tuottajiin) otsikon alla: Z73 Elämäntilanteen hallintaan liittyvät ongelmat: Z73.0 Työuupumus (burnout).

Diagnostisessa käytännössä burnoutia, jos sen aste on riittävä, kuvataan siihen eniten liittyvillä karakteristikoilla, esim. masennustilalla, joka on "virallinen" nimike. Tällöin – ja muissakin yhteyksissä – burnoutia voidaan käyttää lisä-diagnoosina. Joskus on leikkisästi todettu, että vasta sitten on hätä, kun on burnt out!
.

Moni työnantaja ei hyväksi Z-diagnoosia palkallisen sairaspoissaolon syyksi, mutta työterveyslääkäri voi kirjoittaa F-diagnoosin.

Sama mielikuva on jäänyt, että olisi helpompi kertoa käyneensä läpi burn-out kuin masennus. Joku on tullut burn-outista kertomaankin, mutta ei kukaan masennuksestaan. Itse en ole masennuksestani kertonut läheistäni lukuunottamatta kuin alkuvaiheessa yhdelle ja se osoittautui virheeksi (siis jälkimmäinen).

Tuo burnt out on osuvasti kuvaava. Niinhän työuupumusta sairastava kokee, että on poltettu loppuun jonkun toisen toimesta, olipa syynä liian haastava työympäristö tai samaan aikaan osuvat elämäntilanteen muutokset.

Minulle yleislääketieteen erikoislääkäri käytti ensimmäisellä kerralla uuvuttuani exhaustio-termiä jossain sairauslomajutussa.
Toisella kerralla työterveyslääkäri kirjoitti diagnoosiksi sopeutumishäiriö. Burnoutista kumpikin puhui, mutta se ei siis ole kuulema diagnoosi eikä kelpaa. Jatkossa sitten psykiatri aina kirjoitteli niitä masennusdioagnooseja.

Minulla oli yhtä aikaa työstressiä ja jatkuvia muutoksia työssä ja työnkuvassa, vaihdoksia mm. eri työyksiköihin, kulkemista työyksiköstä toiseen päivittäin, tein työtäni yksin ilman vastaavissa tehtävissä toimivia kollegoja ja kollegiaalista tukea. Työni katsotaan muutenkin olevan psyykkisesti stressaavaa ja vaativaa, jatkuvasti esillä oloa jne. Ja työpaikassa tapahtui useita laajentumisia, yhdistymisiä, hallinnollisia ja organisaatiomuutoksia jne. Kaikki pelkäsivät vähän väliä työppaikkansa säilymisen puolesta, esimiehet uhkailivat milloin ketäkin ja itkettivät työntekijöitä, kunnes sitten itse joutuivatkin lähtemään ja itkeskelivät avoimesti kokouksissa ja työhuoneissa toisten nähden. Joku nosti oikeudenkäynnin irtisanomisestaan. Semmoista.

Ja samaan aikaan neljä vuotta oli se parisuhdekriisi ja avioeroprosessi, lapsen saaminen viiden vuoden lapsettomuushoitojen jälkeen jne. Eli yhtä aikaa erittäin stressaavia asioita vuosikausia sekä töissä että kotona.

Kyllä se luonne ja tunnollisuuskin tietysti vaikuttavat, mutta eipä minun työssäni juuri ollut tehtäviä, joista olisi kovin paljon voinut kieltäytyä. Esimies tosin kerran haukkui kehityskeskustelun alkajaisiksi kasvot punaisena, että kumma olet kun et ole innokkaasti ottamassa uusia tehtäviä ja tarjotumassa niihin. Olin tainnut siis joskus osata kieltäytyäkin haasteista, kun tuntui siltä, että entisissäkin oli tekemistä.

Tyhjentävä vastaus ja kommentti, kun ei muilla ole sanottavaa?

Tuommoista se työelämä voi olla nykyisin. Mutta ainahan on taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti helpompaa syyttää pelkästään yksilöä itseään liikatunnolliseksi pakkoneuroottiseksi luonteeksi, joka ei osaa sanoa ei ja polttaa ihan omaa tyhmyyttään, heikkouttaan ja vajavaisuuttaan itsensä loppuun. Minulla ei OCPD:n piirteitä ole riittävästi diagnoosiin saakka, omien laskujeni mukaan, enkä tuota diagnoosia ole terapeuttipsykiatriltakaan saanut.

Psykopatologia kirjoitti:b u r n-o u t,
Burnout on samalla tavalla ongelmallinen kuin hermoromahdus (nervous break-down): Termi on määrittelyltään epämääräinen ja käytössä mieluummin kansan parissa kuin psykiatrisessa nosologiassa (ICD-10), jossa sillä ei ole paikkaa luvussa V (Mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt, F00–F99). Burnout on luvussa XXI (Tekijöitä jotka vaikuttavat terveydentilaan ja yhteydenottoihin terveyspalvelujen tuottajiin) otsikon alla: Z73 Elämäntilanteen hallintaan liittyvät ongelmat: Z73.0 Työuupumus (burnout).

Kiitokset selitetekstistä, Pertti luukkonen! Minä sitä pyytelin Vartiovaara-ketjussa etukäteiskiittelyjen muodossa.

Oheinen laina kuvaa mielestäni hyvin sitä ristiriitaa, joka burnout-sairaudenkuvauksella on. Kyseisen tilan ei katsota kuuluvan mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden piiriin, vaikka usein vakuutellaan, että tavanomaisen elämän eläminen ja kokeminen on tärkeätä ja hyväksyttävää. Ja toisaalta kuinka elämään kuuluvat joskus vaikeatkin asiat. Kaikilla ei ole vaan samanlaisia eväitä selviytyä niistä.

En ymmärrä, Maria. Siis työuupununeet ovat sinusta niitä, joilla ei eväät riitä selvitä elämän tavallisista haasteista?
Juu, mennään Kiinaan ilaman palkkaa orjatyöhön sitten, kun kaikesta pitää aina vain selvitä ja kaikki kestää. Aina se vika on uupujassa itsessään siis sinusta?

Kuka tahansa SAIRASTUU, kuka milläkin tavalla, fyysiseen tai psyykkiseen sairauteen, kellä perimän tai muiden syiden takia mikäkin sairaus tai oire nyt on se heikoin kohta, kun riittävän voimakas stressi, kuormitus, jatkuu riittävän kauan, usein kuitenkin useiden vuosien ajan.

Vielä lisäys:

Eikös se somatisointi ja fyysinen oireilu, syöpä, verenpaine, sydänkohtaus, onnettomuudet työpaikoilla tai liikenteessä, alkoholismi, perheen hajoaminen tai muu "epäsuora" reagointi streessiin ole jollain lailla "epärehellisempää" ja vaikeahoitoisempaakin kuin rehellinen psyykkinen reagointi uupumuksena ja masennuksena?

[PP: Lisäys olisi pitänyt liittää muokkauksella edelliseen vastaukseen. Ei turhaan muka uusia vastauksia.]

minätäällä kirjoitti:En ymmärrä, Maria. Siis työuupununeet ovat sinusta niitä, joilla ei eväät riitä selvitä elämän tavallisista haasteista?
Juu, mennään Kiinaan ilaman palkkaa orjatyöhön sitten, kun kaikesta pitää aina vain selvitä ja kaikki kestää. Aina se vika on uupujassa itsessään siis sinusta?

Kuka tahansa SAIRASTUU, kuka milläkin tavalla, fyysiseen tai psyykkiseen sairauteen, kellä perimän tai muiden syiden takia mikäkin sairaus tai oire nyt on se heikoin kohta, kun riittävän voimakas stressi, kuormitus, jatkuu riittävän kauan, usein kuitenkin useiden vuosien ajan.

Ei kun päinvastoin koen. Ei ole ihmisen oma vika, kun uupuu ylivoimaisen tilanteen edessä. Sairausmäärittelyssä sellaisen tuominen esiin mielestäni on haasteellista tai ristiriitaista. Silloinhan pitäisi asettaa diagnoosi työympäristölle tai koko elinympäristölle, jos aletaan määrittää sairautta työn kautta. Samoin on terapian ja hoidon kannalta. Työuupumuksen käsite on ristiriitainen, koska uupunut kärsii ja häntä joudutaan hoitamaan, vaikka ympäristö voi olla sylttytehdas, jonne jäljet vievät. Ympäristön ihmiset silti saattavat kokea tilanteen aivan normaalina ja siedettävänä. Eli yksi vain kärsii. Tai muut salaavat kärsimyksensa ja porskuttavat eteenpäin kuin eivät olisi moksiskaan.

Nimim. maailman ihanin ja innostava työ ja silti uupunut.

´
Minä olen jotenkin sitä mieltä, että jos jommassa kummassa suunnassa asiat ovat hyvin tai jopa vielä paremmin, niin burnoutin voi välttää. Mutta jos molemmat toimii huonosti tai siis ei toimi ollenkaan, niin kynttilä palaa molemmista päistä, jolloin on pysähtymisen aika, koska mistään ei tule korvaavaa ainesta. Ja se parantava seikka ei välttämättä ole se loma, vaan jonkinlainen muutos, joka tapahtuu niin ihmisessä kuin ympäristössäkin. Eli voimaantua voi myös, vaikka tulee lisää, eikä vaan vähennetä. Mikäli "lisä" on toimiva juttu yhden tai kahden toimimattoman lisäksi.

Eli aina on varaa ottaa lisää uusia haasteita ja töitä: pitää vaan jotenkin voimaantua! Saada niitä voimia. Jos ei saa, on sitten huono ja epäkelpo yksilö? Joutaa pois ja vaihdettavaksi uuteen, joka nyt sitten ainakin jonkun aikaa jaksaa, kun uhraa perheensä, lapsensa, vapaa-aikansa, harrastuksensa, yöunensa...

Ei se parisuhteessa ja aviossakaan elävän perheenäidin ole niin helppoa sovittaa työn ja perheen vaatimuksia yhteen, yksinhuoltajasta nyt puhumattakaan.