Varoitus!
Nämä ovat sitten ihan omia ajatuksiani, eivät mitään lainailuja!
Mikähän meitä henkisesti sairaita oikein vaivaa, kun emme edes keskenämme osaa olla ihmisiksi?Viha, katkeruus, syyttely, kaikki se hirvittävä henkisen energian hukka,sekö on syvin sisimpämme?
Heijastammeko omaa henkistä pahoinvointiamme ympäristöön, säteilemmekö negatiivista energiaa niin , ettei enää mitään kaunista sanottavaa edes toiselle löydy? Kiemurrellessamme henkisen pahoinvoinnin verkossa emme sallisi kenellekään toiselle edes hitusta helpotusta.
Ikäänkuin "musta leski" hämähäkinverkossaan, kuoletamme kaiken elävän ja elämän ympäriltämme.Miksi? Ainoastaan siitä yksinkertaisesta syystä ,että oman elämämme mustuus ei päästä meitä kohtaamaan muita tunteita. Itse huomaan kauhukseni olevani vajoamassa tähän henkiseen tyhjyyteen,eivätkä omat voimani kaikin ajoin riitä edes oman minäni vaatimuksia täyttämään.
Toki myönnän etten ole syytön itsekkään, siksi käytänkin me-muotoa.
Luommeko itse sairaankauniin elämämme, kun se voisi olla SAIRAAN kaunis?