HS 19.4.2014 Bulevardilla surmattujen omaisen tarina

[Kyllästynyt]

http://www.hs.fi/sunnuntai/Hitunen+toiv ... 234?sivu=1

Hitunen toivoa –
HS 19.4.2014 12:10 56 Jani Kaaro

Kaksi vuotta sitten Helsingin Bulevardilla surmattiin nainen ja kaksi lasta. Naisen äiti ja lasten isoäiti Liisa Ahti kertoo nyt, mitä henkirikoksesta seurasi ja miten niin suuresta surusta voi selvitä.

Sivu 1/6

Kaksi hiljaista poliisia ovensuussa. Katseet, jotka kertoivat jostakin odottamattoman suuresta surusta. Se ja putoamisen tunne, metallinen kivun ja järkytyksen odotus, sen Liisa Ahti siitä muistaa.

"Käykää istumaan!" "Käykää istumaan!" poliisit toistelivat.

Oli perjantai, huhtikuun 13. päivä, kello yli viiden.

Kun Liisa ja Risto Ahti istuutuivat, toinen poliiseista sanoi: "Vävynne on tappanut tyttärenne ja lapset ja ajanut autoa päin."

Kyseessä on niin kutsuttu Bulevardin perhesurma huhtikuussa 2012. Mies surmasi vaimonsa sekä yksi- ja kolmevuotiaat tyttärensä. Sen jälkeen hän tappoi itsensä.

Nämä tapahtumat ovat puhuttaneet ihmisiä enemmän kuin kenties mikään muu perhesurma Suomessa viime vuosina. Yksi syy siihen on, ettei teolle ole löytynyt järjellä ymmärrettävää syytä. Poliisi ei tutkimuksissaan löytänyt mitään sellaisia sosiaalisia, taloudellisia tai päihteisiin liittyviä ongelmia, jotka selittäisivät, miksi mies tappoi koko perheen.

Toinen syy on perheen tausta. Mies ja nainen kuuluivat yhteiskunnan hyväosaisiin. Murhien ennakoimattomuudesta ja perheen tulevaisuudenuskosta kertoo sekin, että he olivat muuttamassa tilavampaan asuntoon. Isompi tytöistä oli iloinnut, että he saisivat uudessa kodissa pikkusiskon kanssa yhteisen huoneen.

Liisa Ahti oli surmatyön aikaan eläkkeellä yläasteen historian ja yhteiskuntaopin opettajan työstä. Risto Ahti oli jäänyt eläkkeelle Ypäjän kirkkoherran virasta vain kolme viikkoa ennen murhenäytelmää, ja he olivat muuttaneet Ypäjältä Forssaan.

Tytär ja hänen perheensä elivät omaa elämäänsä Helsingissä. Tytär oli tutustunut mieheensä opiskeluaikoina. Pari seurusteli pitkään ennen kuin muutti yhteiseen asuntoon ja meni naimisiin. Lapset tulivat muutaman vuoden päästä. Kaiken piti olla hyvin. Tai vähintään normaalisti.

Ennen kuin poliisit toivat suruviestin Forssaan, aamu oli ollut poliisille kiireinen. Ensimmäinen hälytys tuli Porvoosta Mäntsäläntieltä, jossa mies oli kuollut ajettuaan päin kuorma-autoa. Porvoon poliisi pyysi Helsingin poliisia toimittamaan suruviestin omaisille.

Poliisipastori Carita Pohjolan-Pirhonen koetti tavoittaa miehen vaimoa. Koska yhteyttä ei saatu, hän lähti viemään viestiä miehen vanhemmille, ennen kuin nämä kuulisivat sen muualta. Kun miehen vanhemmat olivat saaneet tiedon, he halusivat lähteä poliisipastorin mukaan viemään suruviestiä miniälle ollakseen tämän tukena.

Paikalla ovea ei avattu, vaikka miniän olisi pitänyt olla kotona. Häntä etsittiin läheisistä leikkipuistoista, tuloksetta. Partio soitti paikalle huoltomiehen ja meni sisään. Murhenäytelmä paljastui: miniä ja lapset löytyivät kuolleina.

Liisa Ahti ei ole halunnut tietää yksityiskohtia siitä, mitä tyttärelle ja lapsenlapsille tapahtui. "Se on niin kipeä. . .", hän sanoo ja vie kätensä sydämen tasalle. "Kipeä paikka", hän sanoo kuiskaten.

Tyttärellä oli tapana käydä aamulla juoksulenkillä ennen kuin vävy lähti töihin. Hän oli sinä aamuna saanut lenkkikengät jalkaansa, mutta ei koskaan päässyt ulos. Enempää Ahti ei kykene asiasta puhumaan.

Bulevardilla tapahtui sinä päivänä muutakin. Veli, joka haluaa esiintyä tässä jutussa nimettömänä, oli yrittänyt tavoittaa sisartaan koko päivän. Sisarukset olivat läheisiä, ja eno oli vanhemman tytön sylikummi. Ei ollut sisaren tapaista jättää vastaamatta puhelimeen.

Veli pääsi töistä vähän ennen neljää ja käveli suoraan Bulevardille.

Hänellä oli ikäviä aavistuksia, mutta ei hän osannut yhdistää sisäpihan valkoisia pakettiautoja poliisiin. Hissistä astuessaan hän ihmetteli, miksi rapussa oli niin paljon ihmisiä. Kun hän huomasi, että perheen asunnon ovi oli raollaan ja nimi poistettu ovesta, hän muistaa ihmetelleensä, että joko he ovat muuttaneet uuteen asuntoon.

Pian poliisit huomasivat hänet: Kuka olet? Millä asialla? Sukua! Mitä sukua? Kun veli todisti henkilöllisyytensä, tutkijat veivät hänet sivummalle ja kertoivat, mitä oli tapahtunut.

"Se tuntui, kuin joku olisi lyönyt vatsaan todella kovaa. Päässä humisi ja tuntui, etten saa hengitettyä."

Sen illan veli istui kotona koiriensa kanssa. Hän ei uskaltanut mennä ulos. Hän ei uskaltanut kohdata ihmisiä tai soittaa kenellekään, sillä hän pelkäsi, miten ihmiset reagoisivat ja mitä sanoisivat. Hän istui sängyllä ja ihmetteli, miksi itku ei tule, ja itkun viipyminen tuntui pelottavalta. Pahinta oli se, että Bulevardi oli jo uutisten ykkösaihe...