Kuinka moni meistä on masentunut?

[Psykopatologia]

Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 1994; 110(5): 217

Ville Lehtinen Pääkirjoitukset Artikkeli http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/h ... s=duo40087

Kuinka moni meistä on masentunut?

Depression yleisyyttä selvittelevän epidemiologisen tutkimuksen ongelmana on ollut käsitteen depressio selkiytymättömyys. Masennus tunteena, oireena ja oireyhtymänä ovat eri asioita. Kuva on kuitenkin viime vuosina oleellisesti tarkentunut. Tämä on yhteydessä siihen, että psykiatrisessa epidemiologiassa on siirrytty ns. kolmannen sukupolven tutkimuksiin, joita luonnehtivat koko väestöä edustavat otokset ja standardoidut menetelmät. Esimerkkeinä mainittakoon Yhdysvalloissa tehty laaja ECA-tutkimus (Regier ym. 1984) sekä Mini-Suomi-terveystutkimus (Lehtinen ym. 1991) ja UKKI-tutkimus (Lehtinen ym. 1993).

Masennusoireet ovat eri selvitysten mukaan osoittautuneet varsin yleisiksi. Niiden raportoitu esiintyvyys on ollut noin 20 %, joskin vaihtelu eri tutkimusten välillä on ollut varsin suurta. Naiset ilmaisevat masennusoireita selvästi yleisemmin kuin miehet. Näiden oireiden esiintyminen ei kuitenkaan tarkoita varsinaisen depressiosairauden olemassaoloa. Oireet voivat liittyä myös muihin mielenterveyden häiriöihin tai olla vain elämän vaikeuksien tilapäisiä ilmentymiä.

Varsinaisten masennushäiriöiden esiintyvyydeksi väestössä on laajan yleiskatsauksen mukaan arvioitu 3–5 % ja koko elämänaikaiseksi sairastumisriskiksi miehillä 8–12 % ja naisilla 20–26 % (Cancro 1985). Mini-Suomi-tutkimuksessa depressiohäiriöiden esiintyvyys 30 vuotta täyttäneillä suomalaisilla oli 5.0 % (miehillä 3.9 % ja naisilla 6.0 %) ja UKKI-tutkimuksessa vastaavan ikäisillä 5.3 % (miehillä 3.2 % ja naisilla 7.3 %). Pääosa depressioista on ns. neuroottista masennusta. Psykoositasoisen depression esiintyvyys oli Mini-Suomi-tutkimuksessa vain 0.4 %.

Masennustilojen insidenssistä on huomattavasti vähemmän tutkimustietoa kuin prevalenssista. UKKI-tutkimuksen 16-vuotisseurannassa laskettiin depression vuotuiseksi ilmaantuvuudeksi miehillä 1.7–ja naisilla 2.7 -. Yhdysvaltalaisen ECA-tutkimuksen mukaan vakavan masennustilan ilmaantuvuus oli yllättävänkin suuri, peräti 15.9–(Eaton ym. 1989).

Kuten edellä esitetystä jo ilmenee, masennusoireet ja -häiriöt ovat naisilla yleisempiä kuin miehillä. Yleisesti on arvioitu, että naisten riski sairastua depressioon on noin kaksinkertainen miesten vaaraan verrattuna (Weissman ja Klerman 1977). Tarkemmissa analyyseissa on tultu siihen tulokseen, että sukupuoliero on todellinen eikä johdu vain esimerkiksi naisten suuremmasta alttiudesta hakeutua hoitoon tai ilmaista oireitaan. Sukupuolieron selitykseksi on tarjottu sekä sosiaalisia että biologisia tekijöitä.

Masennustiloja esiintyy kaikenikäisillä, mutta esiintyvyyden huippu on keskittynyt useimmissa aineistoissa myöhäiseen keski-ikään (60–69-vuotiaisiin). Sekä Mini-Suomi- että UKKI-tutkimuksessa masennustilojen esiintyvyyden yhteys ikään oli selvempi naisilla kuin miehillä: naisilla ikäryhmien erot olivat jopa viisinkertaiset, miehillä noin kaksin-kolminkertaiset. Suomessa Pahkala (1990) on todennut nimenomaan iäkkäillä varsin suuren esiintyvyyden, jopa 27 %. Tulos selittynee tutkimuksen lievistä depressiokriteereistä. Vanhusten depressioiden diagnosointi saattaa myös olla tavallista vaikeampaa.

Masennustilojen esiintyvyys on yhteydessä myös muihin sosiodemografisiin tekijöihin, esimerkiksi siviilisäätyyn ja sosiaaliseen asemaan. Pienin esiintyvyysluku on todettu naimisissa olevilla ja selvästi suurimmat esiintyvyydet leskillä ja eronneilla. Depression prevalenssin ja sosiaalisen aseman suhde on käänteinen: vähiten häiriöitä on ylimmässä ja eniten alimmassa sosiaaliryhmässä. Nämä erot ovat osoittautuneet jonkin verran selvemmiksi miehillä kuin naisilla.

Mini-Suomi-tutkimuksessa, jonka otos edusti koko Suomen aikuisväestöä, todettiin mielenkiintoisia eroja eri alueiden (Kansaneläkelaitoksen viisi sosiaalivakuutusaluetta) välillä. Depressiot olivat selvästi yleisimpiä (6.5 %) Etelä-Suomessa, ns. ruuhka-Suomessa, ja vähiten (3.5 %) niitä ilmeni Lounais-Suomen alueella. Erot selittynevät sekä väestön muuttoliikkeen että alueiden sosioekonomisen kehitysasteen perusteella.

Monissa tutkimuksissa masennustilojen esiintyvyyden on todettu olevan yhteydessä kielteisiin elämäntapahtumiin, erityisesti erilaisiin menetyskokemuksiin (Hirschfeld ja Cross 1982). Esimerkiksi Brownin ja Prudon (1981) aineistossa 80–90 % depressioon sairastuneista oli edeltävän vuoden aikana kokenut ainakin yhden vaikean tapahtuman, kun vastaava osuus sairastumattomien ryhmässä oli vain 25–30 %.

Kiinnostava mutta osittain kiistelty kysymys on masennustilojen mahdollinen yleistyminen ajan myötä. Kysymystä on selvitelty erityisesti ruotsalaisessa Lundby-tutkimuksessa, jossa saman kunnan väestön mielenterveyttä on epidemiologisin menetelmin seurattu 25 vuoden ajan, 1957 – 72 (Hagnell ym. 1982).
(Tarkoitattaneen periodia 1957 - 1982.) Tulokset osoittavat lievän ja keskivaikean masennustilojen riskin lähes kaksinkertaistuneen tänä aikana.

Kansainvälinen työryhmä (Cross-National Collaborative Group 1992) on äskettäin analysoinut yhdeksän epidemiologista selvitystä ja kolme perhetutkimusta ja todennut, että depressioon sairastumisen ikä on laskenut ja että tutkimuksissa ilmenee selvä syntymäkohortin vaikutus: depression esiintyvyys suhteessa ikään kasvaa paljon jyrkemmin nuoremmissa kuin vanhemmissa syntymäkohorteissa. Toisaalta esimerkiksi UKKI-tutkimuksessa, jossa samaa väestöotosta on seurattu 16 vuotta, havaittiin mielenterveyden häiriöiden esiintyvyyden kasvavan loivemmin sotien jälkeen syntyneiden ryhmässä verrattuna vanhempiin. Näin ollen varmaa vastausta kysymykseen depressioiden lisääntymisestä ei tässä vaiheessa voi antaa.

Epidemiologisten selvitysten mukaan depressioiden hoitotilanne on selvästi epätyydyttävä. Esimerkiksi Mini-Suomi-tutkimuksessa todettiin, että vain kolmasosa niistä tutkituista, jotka saivat depressiodiagnoosin ja joiden arvioitiin olevan hoidon tarpeessa, oli jossakin hoidossa häiriönsä takia. Hoidossa olevista noin puolet käytti erikoissairaanhoidon ja puolet perusterveydenhuollon mielenterveyspalveluja. Erityisesti perusterveydenhuollon kykyä tunnistaa ja hoitaa depressioita tulisi parantaa, sillä suurin osa depressioista kärsivistä oli käynyt vuoden aikana terveyskeskuksessa, mutta depressio oli ilmeisesti usein jäänyt riittävää huomiota vaille.

Kirjoittaja: Ville Lehtinen, tutkimusprofessori STAKES, mielenterveysyksikkö Kurjenmäenkatu 4 B 20700 Turku

K i r j a l l i s u u t t a

Brown G W, Prudo R: Psychiatric disorder in a rural and urban population: 1. Aetiology of depression. Psychol Med 11: 581–599, 1981 Cancro R: Overview of affective disorders. Kirjassa: Comprehensive textbook of psychiatry, osa 1, 4. painos, s. 760–763. Toim.H I Kaplan, B J Sadock. Williams & Wilkins, Baltimore 1985

Cross-National Collaborative Group: The changing rate of major depression. Cross-national comparisons. JAMA 268: 3098–3105, 1992

Eaton W W, Kramer M, Anthony J, ym.: Conceptual and methodological problems in estimation of the incidence of mental disorders from field survey data. Kirjassa: Epidemiology and the prevention of mental disorders, s. 108–130. Toim. B Cooper, T Helgason. London 1989

Hagnell O, Lanke J, Rorsman B, Öjesjö L: Are we entering an age of melancholy? Depressive illness in a prospective epidemiological study over 25 years. The Lundby Study, Sweden. Psychol Med 12: 279–289, 1982

Hirschfeld M A, Cross C K: Epidemiology of affective disorders. Arch Gen Psychiatry 39: 35–46, 1982

Lehtinen V, Joukamaa M, Jyrkinen T, ym.: Suomalaisten aikuisten mielenterveys ja mielenterveyden häiriöt. Kansaneläkelaitoksen julkaisuja AL:33, Turku ja Helsinki 1991

Lehtinen V, Veijola J, Lindholm T, ym.: Mielenterveyden pysyvyys ja muutokset suomalaisilla aikuisilla. UKKI-tutkimuksen 16-vuotisseurannan päätulokset. Kansaneläkelaitoksen julkaisuja AL: 36, Turku 1993

Pahkala K: Iäkkäiden depressiot. Epidemiologinen tutkimus. Lääkintöhallituksen tutkimuksia 55, Helsinki 1990

Regier D A, Myers J K, Kramer M, ym.: The NIMH epidemiologic catch ment area program. Historical context, major objectives, and study population characteristics. Arch Gen Psychiatry 41: 934–941, 1984

Weissman M M, Klerman G L: Sex differences in the epidemiology of depression. Arch Gen Psychiatry 34: 98–111, 1977

Artikkelin tunnus: duo40087 ( 94050217)
© 2014 Suomalainen Lääkäriseura Duodecim

17:47

[Mirri]

Kiitos mielenkiintoisesta artikkelista. Mielestäni artikkeli on kiinnostava etenkin siksi, että se on parinkymmenen vuoden takaa. Silloinkin mietittiin, että kuinka moni on 'oikeasti' masentunut, ja todettiin sanaa masennus käytettävän ilmaisemaan monenlaisia asioita. Ja ilmeisesti jo silloin oltiin sitä mieltä, että olisi yksinkertaisempaa, jos masennustila/depressio olisi jotenkin selkeästi erotettavissa kaikesta muusta masentelusta ja masentamisesta. Minua masentaa/onpas masentava päivä ei ole yhtä kuin, että sairastan masennusta...

Artikkelin mukaan vain kolmasosa depressio-diagnoosin saaneista tutkituista oli jossakin hoidon piirissä. Se on vähän, se. Saivatko he depressiodiagnoosin liian helposti, vai olivatko sairastaneet jo ties miten pitkään itsekään tietämättä masennustilansa olemassaolosta?
Minulla on taipumus uskoa, että masennustila 90-luvun alussa on ollut monille niin järkyttävän häpeällinen ja syyllisyyttä synnyttänyt asia, että ovat sairastaneet kauan ja hartaasti myöntämättä tilaansa edes itselleen - saati että olisivat kyenneet aktiivisesti hakemaan hoitoa. Ovat ehkä käsittäneet olevansa 'oikeasti' masentuneita, mutta piiskanneet ja psyykanneet itseään ryhtiin viimeiseen asti kehtaamatta kenellekään 'tunnustaa' elämän menevän yli voimien.

[Psykopatologia]

(- -)
Kiinnostava mutta osittain kiistelty kysymys on masennustilojen mahdollinen yleistyminen ajan myötä.
Kysymystä on selvitelty erityisesti ruotsalaisessa Lundby-tutkimuksessa, jossa saman kunnan väestön
mielenterveyttä on epidemiologisin menetelmin seurattu 25 vuoden ajan, 1957 – 72 (Hagnell ym. 1982).
Tulokset osoittavat lievän ja keskivaikean masennustilojen riskin lähes kaksinkertaistuneen tänä aikana.
(- -)

1957 - 1972 ei ollut käsitteitä "lievä masennustila" ja "keskivaikea masennustila".

Oli vain 300,40 (neurosis) neurotico-depressiva ja 300,41 depressiva;
sitten siirryttiinkin jo psykooseihin, 296,20 mano-depressiva, typus depressiva
(myös 296,10 manica ja circularis 296,30).

[Mirri]

(- -)
Kiinnostava mutta osittain kiistelty kysymys on masennustilojen mahdollinen yleistyminen ajan myötä.
Kysymystä on selvitelty erityisesti ruotsalaisessa Lundby-tutkimuksessa, jossa saman kunnan väestön
mielenterveyttä on epidemiologisin menetelmin seurattu 25 vuoden ajan, 1957 – 72 (Hagnell ym. 1982).
Tulokset osoittavat lievän ja keskivaikean masennustilojen riskin lähes kaksinkertaistuneen tänä aikana.
(- -).

Lihavoimassani kohdassa on virhe; ehkä tarkoitetaan 1957 - 82.

[Psykopatologia]

Tarkka huomio! Laitan tekstiin(kin) korjauksen.

Kirjoitus on (muokattuna) ymmärrettävämpi. Vuoden 1979 ICD-9:n kliiniseen modifikaatioon (CM)
otettiin ko. "lievä masennus" ym. Ruotsalainen sälli ei vaan ole osannut tehdä cross-walkia
perus-ICD-9 => CM ym.