Pakkohoitokeskustelu on liian yksinkertaistavaa
Koko kymmenvuotisen omaistyön urani aikana en ole törmännyt yhteenkään omaiseen, jonka motiivi saada sairastunut läheinen hoitoon – vaikka tarvittaessa tahdonvastaiseen – olisi muusta kuin aidosta huolesta ja huolenpidosta lähtevä.
Pakkohoitokeskustelussa kiistakysymykseksi on noussut, tulisiko tahdonvastaisen hoidon päätöksissä kuulla myös omaisia ja läheisiä vai kuuluuko päätöstä tehtäessä kuulla ainoastaan potilaita? Toiselle näkemykselle yksioikoisesti selkää kääntämällä pystymme havainnoimaan vain osan tätä vaikeaa kysymystä.
Tahdonvastainen hoito on ollut viime aikoina paljon esillä, sillä sitä koskevaa lainsäädäntöä uudistetaan. Aihetta on käsitellyt mm. MOT-ohjelma teemalla ”Pakkohoitoon tuomitut” (11.10.2010).
Myös omaispuolelta on löydettävissä epäinhimillisiä ja järkyttäviä kokemuksia siitä, minkälaisessa tilanteessa omainen on, kun hoitosektori ei tunnista vastuutaan sairastuneesta. Miten esimerkiksi oma poika on ryöminyt maassa ja syönyt matoja asuen milloin missäkin porttikäytävässä. Äidin hälyttämän ambulanssin henkilökunta ei ole voinut tehdä mitään tilanteelle, kun poika on kieltäytynyt hoidosta. Jokainen voi ymmärtää omaisen tuskan, huolen ja hätäännyksen näissä tilanteissa.
Silloin, kun puhumme mielenterveyspotilaiden ja - kuntoutujien omaisten näkökulmasta tahdonvastaiseen hoitoon, on kysymyksessä hoitoon pääsyn vaikeus ja hoitojärjestelmän hitaus ja toimimattomuus ongelma- tai kriisitilanteissa. Omaiset toivovat, että akuuttitilanteessa potilas pääsee nopeasti ja vaivattomasti psykiatrian erikoislääkärin arvioitavaksi.
Hyvät ja pahat psykiatriassa
Pakkohoito herättää paljon tunteita ja siitä keskusteltaessa on helppo löytää varsin vastakkaisia ja emotionaalisesti latautuneita näkemyksiä. Miten houkuttelevaa median tarinankerronnan kannalta on asettaa vastakkain hyvä ja paha, oikea ja väärä löytää tarinalle selkeät konnat ja uhrit. Kaksinapainen tapa käsitellä asiaa ei aina johda hyvään lopputulokseen.
Tahdonvastaisesta hoidosta puhuminen tarkoittaa monitasoista prosessia, joka koostuu hoitoon toimittamisesta, tarkkailujaksosta ja hoitoon määräämispäätöksen tekemisestä.
Keskustelussa on tärkeää erottaa potilaan hoitoon lähettäminen ja itsemääräämisoikeutta rajoittavien hoitotoimenpiteiden käyttö. Tarkkailtavana tai hoitoon määrättynä olo sairaalassa ei automaattisesti johda itsemääräämisoikeuksien rajoittamiseen. Mielenterveyspotilaiden omaiset eivät kannata perusteetonta pakon käyttöä osana nykyaikaista psykiatrista hoitoa. Hoidon on perustuttava inhimilliseen kohteluun ja hoidossa käytettäviä pakkotoimia tulee välttää.
Kuka kantaa vastuun?
Kysymys tahdonvastaisesta hoidosta tai ylipäätään sen tarpeesta olisi helposti ja yksinkertaisesti ratkaistavissa, mikäli hoidon tarvetta punnittaessa voitaisiin aina olla varmoja siitä, että myös hoitoa jostain syystä vastustettaessa kyseessä olisi rationaalinen ja reaalitodellisuuteen perustuva argumentointi ja sen perusteella tehty kypsä päätös. Todellisuudessa hoidon suunnittelussa ja toteutuksessa on muistettava psykiatristen sairauksien erityispiirteet. Sairastuminen saattaa ratkaisevalla tavalla alentaa sairastuneen kykyä huolehtia itsestään ja mieltää omaa hoidon tarvettaan.
Kysymys on vallan ja vastuun rajapinnoista tilanteissa, joissa sairastunut ei kykene kantamaan vastuuta omien päätöksiensä seurauksista. Kuka silloin kantaa lopullisen vastuun sairastuneesta ja hänen hoidostaan tai sairastuneen mahdollisesti tuottamasta vahingosta tai vaarasta? Omaisten näkökulmasta vastuu hoidosta, sen tarpeenmukaisuudesta ja riittävyydestä tulee olla terveydenhuollon ammattilaisilla, ei omaisella.
Jos hoidon tarvetta koskevat päätökset heijastuvat omaisen elämään ja hyvinvointiin ja omainen joutuu kantamaan vastuun sairastuneen päätöksien seurauksista, on kohtuullista kuunnella myös omaista ja kiinnittää huomiota hänen jaksamiseensa.
Tahdonvastaisen hoidon problematiikassa on kiinnitettävä eniten huomiota perusongelmaan: avohoidon kuten myös sairaalassa annettavan hoidon toimimattomuuteen ja ennaltaehkäisevän työn vähäisyyteen. Hoitojärjestelmää kehittämällä voidaan ehkäistä potilaiden joutumista niin huonoon kuntoon, että ainoa tie saada tarvetta vastaavaa hoitoa on tahdonvastaiseen hoitoon määrääminen.
Kahtiajako keskustelussa purettava
Pakkohoitokeskustelua leimaava kahtiajakoisuus on havaittavissa myös keskusteluissa, joissa asetetaan kategorisesti sairaalahoito ja avohoito vastakkain. Miksi niiden olisi poissuljettava toinen toisensa? Yhtä lailla kuin avohoitoa, myös sairaalahoitoa on kehitettävä.
Minkä vuoksi sairaalassa annettavaa psykiatrista erikoissairaanhoitoa pidetään niin äärettömän leimaavana? On tilanteita, joissa hoidon on yksinkertaisesti oltava riittävän erikoistunutta, intensiivistä ja tehokasta, että sitä on tarkoituksenmukaista antaa ainoastaan sairaalassa. Tämä ei poissulje avohoidon kehittämisen tarvetta tai tarkoituksenmukaisuutta.
Kristiina Aminoff,
Toiminnanjohtaja 4/2003-3/2012
Omaiset mielenterveystyön tukena keskusliitto
http://www.finfami.fi/blogi-banner/324- ... keskustelu