Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle

[Psykopatologia]

TEEMAT >> TIEDE http://www.hs.fi/tiede/Kolumni+Addiktio ... -art-top-1

Kolumni: Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle
17.2.2014 11:33 118 Jani K a a r o

Ajattelin tässä kolumnissa tarjoutua koekaniiniksi ihmiskokeeseen. Siinä minulle annetaan lääkärin valvonnassa aloittelijan annos heroiinia.

Tämän lisäksi tarjoudun ottamaan heroiinia kliinisessä ympäristössä muutaman päivän peräkkäin ja lopettamaan yhtäkkiä. Haluan nimittäin tietää pitääkö lukemani paikkansa.

Heroiinin vaikutuksia tutkittiin tieteen metodein 1920-luvulta 1960-luvulle, minkä jälkeen heroiinista tuli laitonta ja tutkimukset lopetettiin. Tutustuin näihin varhaisiin tutkimuksiin hiljattain, ja suhteessa siihen, mitä olen heroiinista lukenut ja kuullut, tuloksissa oli paljon nieltävää.

Suurin osa ihmisistä ei raportoinut saavansa heroiinista tai morfiinista minkäänlaista mielihyvää.
Parhaiten toteutetut kokeet suoritettiin Harvardin lääketieteellisessä koulussa 1960-luvun alussa. Niissä terveille vapaaehtoisille annettiin heroiinia, morfiinia tai vaihtoehtoisesti plaseboa siten, että edes tutkijat eivät tienneet, mikä ryhmä sai mitäkin ainetta ennen kuin tulokset oli analysoitu.

Tulokset olivat johdonmukaiset kautta linjan. Suurin osa ihmisistä ei raportoinut saavansa heroiinista tai morfiinista minkäänlaista mielihyvää. Ne, jotka kokivat jonkinlaista mielihyvää, eivät maininneet mitään poikkeuksellisesta euforiasta.

Tavallisimmin raportoituja oireita olivat väsymys, sumuinen olo, huimaus, kutina ja pahoinvointi.

Olisiko euforian puute voinut johtua liian pienestä annostuksesta? Tuskin. Sveitsiläiset tutkijat selvittivät asiaa harvinaisessa tutkimuksessa vuonna 2001. Siinä vapaaehtoisille annettiin korkeita annoksia ensin morfiinia, sitten heroiinia. Eräs tutkimuksen löydöksistä oli se, miten heikko näiden aineiden euforiaa aiheuttava vaikutus oli – ja että annoskoon nostaminen vähensi euforian tunnetta.

Entäpä jos tulokset johtuivat siitä, että ensimmäinen kerta ei aiheuta euforiaa? Tutkijat ovat kysyneet itseltään saman kysymyksen ja selvittäneet sitäkin.

Kaksi vapaaehtoista, jotka ottivat heroiinia useana päivänä peräkkäin, kuvasivat kokemusta British Medical Journalissa vuonna 1969 seuraavasti: "Heroiini ei tuota minkäänlaista iloa. Nämä seitsemän päivää ovat olleet pelkkää synkkää kärsimystä."

Entä sitten ne vieroitusoireet? Ehkäpä ihmiset eivät käytä heroiinia euforian vuoksi vaan siksi, että kerran makuun päästyään, he eivät pääse siitä eroon vieroitusoireiden vuoksi? Mutta sekään ei aivan näytä pitävän paikkaansa.

Kanadalainen lääketieteellinen komissio totesi vuonna 1973, että "vakavat opioidivieroitusoireet näyttävät olevan pikemminkin poikkeus kuin sääntö; useimmat heroinistit ja heitä hoitavat lääkärit vertaavat vieroitusoireita flunssaan".

Tutkijat ovat kuvanneet myös lukuisia tapauksia, joissa markkinoilla ollut heroiini on ollut niin heikkoa, ettei sillä ole voinut olla plaseboa kummempaa vaikutusta. Silti heroinistit ovat jatkaneet sen käyttöä kuin se olisi aitoa tavaraa. Jos totuus on käynyt ilmi, he ovat olleet hyvin noloja.

Heroiinista mainittakoon vielä kiintoisa yksityiskohta Zürichista. Siellä kaupunki sallii heroinistien tulla sairaalaan hakemaan päivittäinen annoksensa ilmaiseksi, jotta heidän ei tarvitse tehdä rikoksia ostaakseen saman katukaupasta.

Moni onkin saanut klinikalta apua, mutta vielä useampi jättää mahdollisuuden käyttämättä – ja tiedättekö miksi? Yksi syy on siinä, että sairaalan loisteputkien alla – vailla kaikkea nistimytologiaa ja omaa kollektiivia – aineessa ei ole sitä potkua, mitä he odottavat.

Jos tämä kaikki tulee teille yllätyksenä, ja reaktionne on hölmistynyt epäusko, sama oli täällä. Kuinka monta tiedejuttua olenkaan kirjoittanut siitä, että addiktio on aivosairaus, pysyvä neurofysiologinen muutos aivoissa. Siksi soitin psykiatri Hannu Lauermalle, jolla on paljon kokemusta heroinisteista ja muistakin huumeriippuvaisista.

Tutkimukset olivat hänenkin mielestään hieman yllättäviä, mutta kliiniseen kokemukseensa nojaten hän pitää niitä uskottavina. Heroiiniaddiktio nimittäin tuntuu monesti vaativan enemmän kuin pelkän heroiinin.

Tässä kolumnissa aionkin väittää, että addiktioissa ylipäänsä on kyse paljon enemmästä kuin addiktion kohteista tai sen vaikutuksesta aivoihin. Jos haluamme ymmärtää heroinisteja, emme voi hakea selitystä vain heroiinista.
(1/4)

Jos haluamme ymmärtää peliaddiktia, emme löydä selitystä vain mielihyväkeskuksesta. On katsottava laajemmin elämää, yhteisöä ja kulttuuria, josta addiktiot nousevat.

Sallikaa minun siis aloittaa perusteluni eläimistä. Se on luonnollinen paikka aloittaa, sillä suuri osa siitä, mitä tiedämme addiktiosta ja sen neuroysiologiasta, on peräisin eläinkokeista.

Eläinkokeissa koe-eläimillä on vapaa pääsy niin sanottuun skinnerin boksiin, jossa eläin voi itse käydä hakemassa päivittäisen annoksensa tutkittavaa huumetta.

Tutkijat lukevat boksin seinässä olevasta mittarista, kuinka innokkaasti rotta on käynyt huumaamassa itseään, ja päättelevät sen pohjalta, miten pahasti se on addiktoitunut. Havainto saa vahvistuksensa aivojen anatomisesta tutkimuksesta.

Kanadalainen huumausainetutkija Bruce Alexander oli ensimmäisiä, jotka alkoivat epäillä, että addiktio saattaisi olla sivutuote koe-eläinten surkeasta elämästä.

Kuvittele, että olet sosiaalinen rotta, ja sinut eristetään lajikumppaneistasi. Sinut pannaan läpinäkyvään häkkiin, jossa ei ole virikkeitä saati sen vertaa sahanpurua, että sen alle voisi kaivautua piiloon. Sen päälle lisätään vielä kivuliaat tutkimusoperaatiot; verinäytteet, kokeet ja kanyylit. Alkaako morfiini tai heroiini yhtäkkiä kuulostaa houkuttavalta vaihtoehdolta?

Alexander ja kollegat panivat pystyyn klassisen kokeen, joka tunnetaan nimellä Rat Park Experiment. Normaaleista koeoloista poiketen rottapuistossa oli tilaa lähes koko huoneen verran. Häkin sisustus haettiin luonnosta, ja siellä oli sammalta, oksia, maanalaisia käytäviä ja mahdollisuus kiipeillä. Rotat saivat elää omassa sosiaalisessa ryhmässään ja elää luonnollista elämää. Lisäksi niille oli jatkuvasti tarjolla erittäin voimakkaasti addiktoivaa morfiinia.

Tulokset osoittivat kaksi asiaa. Ensinnäkin, morfiini ei kiinnostanut rottia lainkaan. Toiseksi, vaikka tutkijat tekivät kaikkensa saadakseen rotat addiktoitumaan morfiiniin – he ruiskuttivat sitä pakolla joihinkin yksilöihin päivä toisensa jälkeen tai tekivät liuoksesta niin makeaa, ettei mikään rotta voinut sitä vastustaa – he eivät saaneet rotissa aikaan vakavaa addiktiota.

Tutkijat päättelivät, että jos rotat saavat elää luontaista ja lajityypillistä elämää omassa sosiaalisessa yhteisössään ne eivät a) osoita kiinnostusta päihteisiin ja b) eivät addiktoidu odotetulla tavalla huumeisiin, jotka toisessa kontekstissa olisivat niille erittäin addiktoivia.

Päteekö tämä myös ihmisiin? Selittääkö sosiaalinen ympäristö, miksi jotkut addiktoituvat ja toiset eivät? Jos näin on, meidän pitäisi löytää siitä kahdenlaisia todisteita. Ensinnäkin eheiden sosiaalisten yhteisöjen pitäisi suojata ihmisiä addiktioilta. Toiseksi, kun sosiaaliset yhteisöt hajotetaan tai ihmiset revitään niistä juuriltaan, addiktioiden pitäisi lisääntyä.

Historia tarjoaa molemmista runsaasti esimerkkejä.

Ongelmat alkoholin ja huumeiden kanssa nykyisessä mittakaavassa alkoivat vasta 1960-luvun tienoilla.
Kaikki varmasti tietävät, miten vaikeasti alkoholisoituneita ja huumeriippuvaisia monet Pohjois-Amerikan intiaaniyhteisöt ovat tänä päivänä. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina. Monet intiaaniheimot käyttivät esimerkiksi alkoholia vuosisatojen ajan ilman mitään todisteita laajamittaisesta addiktiosta.

Antropologi Colin Samsonin mukaan Quebecin Innut tutustuivat alkoholiin jo 1700-luvulla. Turkiskauppiaat koettivat aktiivisesti addiktoida heitä saadakseen heidät työskentelemään itselleen viskipalkalla.

Osa varmasti alkoholisoituikin, mutta mitään todisteita laajamittaisesta alkoholismista Innujen historiassa ei ole olemassa, vaikka antropologeja lappasi heimon vieraana 1800-luvulta lähtien. Ajan antropologien mukaan alkoholia käytettiin lähinnä osana uskonnollisia seremonioita ja kiitosuhrina hengille.

Ongelmat alkoholin ja huumeiden kanssa nykyisessä mittakaavassa alkoivat vasta 1960-luvun tienoilla. Silloin Innut siirrettiin pois omalta maaltaan ja pakotettiin luopumaan elintavastaan. Heistä tuli riippuvaisia Kanadan hallituksesta, ja he menettivät kulttuurinsa ja merkityksensä kansana.
(2/4)

Tämä kaava toistuu jokaisen Pohjois-Amerikan intiaaniheimon, Uuden-Seelannin maorien, Australian aboriginaalien ja Skandinavian ja Venäjän saamelaisten parissa. Kaikilla kansoilla on ollut kosolti tilaisuuksia addikoitua johonkin päihteeseen, mutta ongelmat laajamittaisen addiktion kanssa alkavat vasta kun yhteisöt tuhotaan ja ihmiset revitään juuriltaan.

Alexanderin teorian mukaan addiktiot – mitkä tahansa addiktiot – ovat nimenomaisesti ihmisten tapa sopeutua juurettomuuteen; elämään vailla oman sosiaalisen ryhmä lohtua. Addiktiot eivät siis ole pelkästään mielihyvää tai pakoa todellisuudesta, vaan pyrkimys löytää jokin korvike sille sosiaaliselle yhteisölle, joka heiltä otettiin pois tai jota he eivät koskaan saaneet.

Teorian valossa onkin huomionarvoista, miten tärkeää addikteille on kontakti toisiin addikteihin. Heroinistit liikkuvat omissa porukoissaan, jotka jakavat aineen ja pitävät huolta toisistaan.

Peliaddiktit ovat jatkuvassa kontaktissa oman virtuaalisen yhteisönsä kanssa. Ne ovat pyrkimyksiä rakentaa oma yhteisö – miten puutteellinen tai risainen tahansa – sen yhteisön tilalle, mitä heillä ei koskaan ole ollut. Vanhalla ystävällä olikin tapana sanoa humalan noustessa: "Tuntuu kuin tulisi kotiin."

Tämä "kodin" tunne on tärkeä syy siinä, miksi addiktioista luopuminen on monille niin vaikeaa; siinä ihminen joutuu hylkäämään elämäntavan ja yhteisön, jonka hän on tuntenut omakseen, ja joka on hyväksynyt hänet. Miten hän koskaan pärjäisi sen ulkopuolella?

Katsotaan sitten vielä mikrotasolla, miten juurettomuus voi vaikuttaa myös meidän addiktioidemme taustalla. Meitä ei ole revitty juuriltamme, kuten intiaaneja, mutta juurettomuutemme on toista laatua.

On lapsia, joita vanhemmat eivät koskaan osanneet rakastaa; nuoria, joita ei koskaan huolittu mihinkään porukkaan; aikuisia, jotka ajelehtivat työttöminä; ihmisiä, joiden annettiin ymmärtää pienestä pitäen, etteivät he kelpaa mihinkään.

Eivätkä juurettomuuden ongelmat koske vain huono-osaisia. Varakkaiden perheiden lapset voivat tuntea olevansa kykenemättömiä täyttämään heihin kohdistuvia odotuksia, ja he haluavat riuhtaista itsensä niistä irti.

Näille ihmisille ei koskaan annettu edes mahdollisuutta kasvattaa juuria mihinkään yhteisöön, tai he katkaisivat ne itse. Sosiaaliselle eläimelle tällainen irtolaisuus tuottaa kuitenkin psyykkistä kipua. Oli se sitten alkoholi, heroiini tai uhkapeli mikä kivun vie pois – kivun katoaminen koukuttaa.

Psyykkisen kivun tunne voi olla selitys myös sille, miksi terveet ihmiset eivät kokeissa ole saaneet heroiinista euforiaa. Auttavatko vitamiinipillerit, jos ei ole vitamiininpuutosta? Eivät. Entä auttavatko kipulääkkeet, jos ei ole kipua? Eivät.

Heroiini on nimenomaisesti kipulääke, ja ilman kipua on todennäköisesti turha odottaa kovin voimakasta vastetta – ellet sitten ole 18-vuotias, ja ota sitä vastaan ihannoimaltasi desperadolta, joka hehkuttaa miten mahtavaa se on.

Zoomatakseni takaisin makrotasolle, haluan mainita vielä voimasta, joka tietyllä tavalla altistaa kokonaiset kansakunnat addiktioille.

Oli kyseessä nimittäin sademetsän heimo, jolta hakkuut tuhoavat kodin; itäeurooppalaiset siirtotyöläiset Olkiluoto III:n työmaalla; filippiiniläiset naiset, jotka jättävät omat lapsensa kotimaahan hoitaakseen rikkaiden amerikkalaisten muksuja; tai yritysjohtajat, jotka ovat liian kiireisiä tutustuakseen lapsiinsa, nykyinen versio markkinataloudesta repii ihmisiä ja yhteisöjä juuriltaan valtavalla mittakaavalla – ja tilalle se tarjoaa vain palveluita ja kaapit täyteen roinaa.

Missään tämä markkinatalouden ja addiktioiden yhteys ei näy tällä hetkellä niin traagisesti kuin Venäjällä, jossa alkoholiongelma ei ole koskaan ollut näin paha. Alexanderin teoriaa mukaillen on helppo nähdä, kuinka sosialismin hajoaminen jätti ihmiset juurettomiksi.

Vaikka monet nauravat sosialismille, se tyydytti ihmisten yhteisöllistä tarvetta varmasti satakertaisesti enemmän kuin sen tilalle tullut individualistinen kilpailu ja tavarataivas. Nyt venäläiset lääkitsevät psyykkistä kipuaan vodkalla ennennäkemättömällä intensiteetillä, mikä vie yhä useamman aikaiseen hautaan.
(3/4)

Suurella monitieteilijällä,Gregory Batesonilla, oli tapana sanoa, että addiktio on yksi isoista kysymyksistä – kysymys, jonka varassa sivilisaatiot nousevat tai kaatuvat. Jos se on totta, ennuste on heikko.

Vapaa markkinatalous on heltymätön vaatimuksessaan alistaa kulttuuriset ja sosiaaliset arvot taloudellisen hyödyn imperatiiville. Se ei epäröi kajota mihinkään sosiaaliseen yksikköön, jos talous vaatii sen hajottamista tai uudelleen järjestämistä.

Eikö moderni maailma siis tee meistä kaikista eräänlaisia reservaatti-intiaaneja? Onhan meillä mönkijöitä, autoja, pelejä, vehkeitä ja pakasteruokaa. Olisi mahdollisuus tehdä sitä tai ruveta tähän, kun vain viitsii.

Vähemmän on yhteisön tuntua. Vähemmän on maata, johon kasvattaa juurensa. Addiktiot ovat korvikkeita tälle hengen köyhyydelle.
(4/4)

[Psykopatologia]

(Köyhät eivät ilmaise mitään kiitosta Hesarin tekstien kopsaamisesta tänne.)

[Helmenkalastaja]

Mielenkiintoinen artikkeli.

[Psykopatologia]

Kaarolta vaihteeksi jotain järkevää.

[Kahvi]

(Köyhät eivät ilmaise mitään kiitosta Hesarin tekstien kopsaamisesta tänne.)

Kiitos!
Oikeasti mielenkiintoinen artikkeli, antoi ajattelemisen aihetta - tai vähintäänkin uutta näkökulmaa.

[Psykopatologia]

En tietenkään tarkoittanut hengellisti köyhiä.

[Hilppa]

En ole köyhä, mutta kiiitokset esilukijalle, Psykopatologialle.

[Kahvi]

Olen aina ihmetellyt, että miksi jotkut addiktoituvat esim kahviin tai vaikkapa heroiiniin, ja toiset sitten ei taas millään. Jotenkin olen ajatellut, että kysymyksessä on jokin aivokemian tms fysiologinen eroavaisuus tms.

Mutta kysymyksessä voi tosiaan olla ehkä pikemminkin tuo henkinen puoli - huimausaineilla annetaan itsehoidollisesti "korvaushoitoa" juurettomuudelle tms vajaukselle yhteisöllisyydessä. Ymmärrettävää sikäli, että laumaelukoitahan tässä ollaan ja yhteisöllisyys on lajillemme tärkeä asia.

Itse olen saanut morfiinia ambulanssihenkilökunnalta. Ei tullut mitään euforiaa, ei mitään hinkua saada sitä uudestaan tms addiktoivaa juttua. Ainoa, mitä tapahtui oli se, että kipu muuttui siedettäväksi ja oikein mikään ei harmittanut - jälkimmäinen kyllä ehkä johtui itse tilanteesta eikä niinkään "morkusta".

[Hilppa]

Eräs ystävä sai kerran pienen liikuntavammen korjausleikkauksen yhteydessä (jälkeen, en muista syytä) ns. hemohessua. Oli kuulemma euforinen tuntuma. Olivat antaneet myös rauhoittavia aineita ja paikallispuudutuksella tehtiin. Ehkä juuri tuo sekoitus oli ollut euforisen tunteen antava. Lääkäri oli "tehostanut" vaikutusta kertomalla, että hyvä olo seuraa.

Ei kai kofeiini (kahviperäinen) varsinaisesti riippuvuutta tee, niinkutsuttu puutos saa aikaan itselläni päänsäryn muutaman tunnin sisällä. Päänsärky voi olla sietämätön tunnetila tai ainakin estää keskittymisen täysipainoisesti muihin asioihin. Ei kahvia tee mieli, mutta päänsärkyä ei myöskään tee mieli. Onko tuolloin kyse varsinaisesti addiktiosta? Pikemmin haittavaikutuksen estämisen pyrkimyksestä.

Usein hyvänä koettua oloa kuvataan huimauksen tunteena, mitä pidän erikoisena muotona hyvälle ololle, koska huimaava olo sinänsä ainakin voimakkaana tuntemuksena on itsestäni erittäin epämiellyttävä tunne, pahoinvointiin liittyvä, mikä on todella vastenmielistä.

[Kahvi]

Heroiini ei mittään

(--)
Addiktiot eivät ole luonteenheikkoutta eivätkä ne ole sairauksia vaan ne liittyvät Maslow'n tarvehierarkiaan. Ne ovat sijaistoimintoja - korviketta täyttämättömille tarpeille ja toivottomuudelle. Myös heroinismi.
(--)

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/02/h ... ttaan.html

Myös Ruukinmatruuna kirjoittaa tästä asiasta, referoiden ko Hesarin artikkelia ja tuoden sekaan omia tulkintojaan ym.

Tuo ajatus Maslow'n tarvehierarkian sijaistoiminnoista on mielenkiintoinen. Itsehän arvelin tässä aikaisemmin, että huimausaineet ovat sijaistoimintoja korvaamaan laumavietin vajeelle tms, mutta osinhan tuo taitaa mennä Maslow'n kanssa päällekkäin. Siinähän on kolmannella askelmalla yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet (http://fi.wikipedia.org/wiki/Maslow%E2% ... ehierarkia), jotka nähdäkseni kielivät tuosta laumavietistämme - ainakin yhteenkuuluvuuden osalta.

[Maaria]

.

[Psykopatologia]

Yhteiskunnat ovat muuttuneet yhä pehmeämmiksi ja kiireettömämmiksi.

[Hilppa]

Yhteiskunnat ovat muuttuneet yhä pehmeämmiksi ja kiireettömämmiksi.

Mutta keille? Arvot ovat muuttuneet armottomammiksi.

[Psykopatologia]

Yleisesti. Arvot ovat yhä hellempä.

[Golden flower]

Minua yritti yksi psyk.sh joskus aikoinaan houkutella lähtemään Myllyhoitoon "alkoholiriippuvuuteni" takia vaikka kuinka yritin selkeästi sanoa, ettei sellaista ongelmaa ole. Alkoholi on ollut ainoa päihde, josta on ollut minulle jotain hyödyksi laskettavaa, mutta en ole koskaan ollut siitä riippuvainen ja olen tiedostanut sen oikein hyvin, mutta ei tuo sh sitä uskonut (eikä muutama muukaan). Sanoi, ette pysty lopettamaan sitten kun on tarvis, mutta ei siinä ollut mitään ongelmaa. Muista päihteistä ei ole tullut mitään vaikutusta tai sitten olon pahennusta, en tosin ole heroiinia tai morfiinia koskaan edes kokeillut.

[Psykopatologia]

Mikä on ko. "psyk.sh"?

[Hermes]

psykiatrinen sairaan hoitaja

[Psykopatologia]

Mitä se tarkoittaa?

[varastettu trisse]

miten saada rikkaampi henki?

[Hermes]

Mitä se tarkoittaa?

Psykiatriset sairaanhoitajat ovat sellaisia reippaita psykiatrin apulaisia, jotka käytännössä tekevät samoja hommia kuin psykiatrit, paitsi he eivät saa määrätä lääkkeitä.