Savon Sanomat 2.2.2014
Aulikki Elo
Vilma Hännistä ihmisten masennusoireilu kiinnosti jo nuorena ennen sosiaalipsykologian opintoja. Nyt hän on alan professori ja johtaa juuri masennukseen liittyviä tutkimushankkeita.
Julkkisten masennuskokemukset saattavat mediassa kuulostaa hohdokkailta, mutta sairaus ja siitä nouseminen ovat useimmille raadollinen kokemus, joka halutaan pitää omana tietona.
Näin toteaa Itä-Suomen yliopistossa sosiaalipsykologista masennustutkimusta johtava professori Vilma Hänninen.
Sosiaalipsykologi ei mene lääketieteen tontille, vaan tutkii aihetta esimerkiksi arjen kokemusten ja selviytymiskeinojen kautta.
Tutkimuksessa haastateltiin nelikymppisiä masennuksen kokeneita pääkaupunkiseudulla ja Etelä-Karjalassa.
Haastateltavina oli kymmeniä naisia ja miehiä, jotka kuvasivat hoitojärjestelmää sattumanvaraiseksi. Lääkkeitä tarjottiin, mutta muun avun saaminen oli onnenkauppaa.
– Sattumanvaraista oli etenkin se, ymmärsikö ensimmäiseksi tavattu lääkäri tilanteen vakavuuden ja oliko kohdalle osuneesta terapeutista apua.
Onnesta riippui myös, oliko lähettyvillä vertaistukiryhmää.
Jatkuvaa alakuloa oli alkuun torjuttu torjumalla ja sinnittelemällä, jotta edes jokin asia pysyisi ennallaan. Selviytymiseen oli keskitytty niin, että etenkin naiset unohtivat oman itsensä.
– Miehistä moni turvautui nesteterapiaan, Hänninen kuvailee pakenemista alkoholiin.
Lopulta sinnittely päättyi useimmilla voimien loppumiseen kuin seinään. Vasta silloin haettiin apua.
Useat korostivat, että lääkehoidon tai terapian rinnalla tärkeitä olivat läheiset, luottoystävät ja arjen ilot. Suuria elämyksiä ei kaivattu.
– Eräskin kuvaili, miten iso ilonaihe on tulen sytyttäminen uuniin.
Osaa helpotti oman elämäntarinan kirjoittaminen.
Tämä itsehoitokeino kiinnostaakin tutkijaa erityisesti. Hänen mieleensä nousevat Suomen kansan vanhat huolirunot. Niissä etenkin itäsuomalaiset purkivat taakkaansa.
– Ajan myötä ja usein keskusteluhoidon avulla masennus voi muuttua oppimiskokemukseksi. Elämä järjestetään paremmin omia tarpeita vastaavaksi, mutta nopeasti ratkeavaa sankaritarinaa siitä ei saa.
– Jotkut hyväksyvät ominaislaatunsa ja että pahimman vaiheen jälkeen elämä on jatkossakin paljolti nuorallatanssia, mutta silti se voi olla kelvollista.
Sosiaalipsykologi ei ota kantaa lääkehoitoon.
– Lääkitys tulee esille kertomusten kautta. Moni jäi reseptinsä kanssa ristituleen, kun lähipiirin kanta lääkityksen puolesta tai sitä vastaan sotki ajatuksia. Lääke koettiin keskusteluhoidon korvikkeeksi.
– Masennusta on kutsuttu eristymissairaudeksi. Vaikka masentunut tarvitsee toisia, hän ei halua olla taakaksi.
Yksilön kannalta voi olla tuhoisaa, jos hänen oireensa kuitataan esimerkiksi kasvukivuiksi ja käsketään vain ryhdistäytyä ja painella lenkille.
Se masentaa entisestään.
– Liikuttavasti haastatteluissa nousi esille, että usein riittävät pienet eleet ja se, ettei hylätä. Miehetkin mainitsivat hyvillään esimerkiksi pään silittämisestä.