Avunsaanti onnenkauppaa

[Rane]

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/koti ... en/1760765

Savon Sanomat 2.2.2014
Aulikki Elo



Vilma Hännistä ihmisten masennusoireilu kiinnosti jo nuorena ennen sosiaalipsykologian opintoja. Nyt hän on alan professori ja johtaa juuri masennukseen liittyviä tutkimushankkeita.


Julkkisten masennuskokemukset saattavat mediassa kuulostaa hohdokkailta, mutta sairaus ja siitä nouseminen ovat useimmille raadollinen kokemus, joka halutaan pitää omana tietona.

Näin toteaa Itä-Suomen yliopistossa sosiaalipsykologista masennustutkimusta johtava professori Vilma Hänninen.

Sosiaalipsykologi ei mene lääketieteen tontille, vaan tutkii aihetta esimerkiksi arjen kokemusten ja selviytymiskeinojen kautta.



Tutkimuksessa haastateltiin nelikymppisiä masennuksen kokeneita pääkaupunkiseudulla ja Etelä-Karjalassa.

Haastateltavina oli kymmeniä naisia ja miehiä, jotka kuvasivat hoitojärjestelmää sattumanvaraiseksi. Lääkkeitä tarjottiin, mutta muun avun saaminen oli onnenkauppaa.

– Sattumanvaraista oli etenkin se, ymmärsikö ensimmäiseksi tavattu lääkäri tilanteen vakavuuden ja oliko kohdalle osuneesta terapeutista apua.

Onnesta riippui myös, oliko lähettyvillä vertaistukiryhmää.



Jatkuvaa alakuloa oli alkuun torjuttu torjumalla ja sinnittelemällä, jotta edes jokin asia pysyisi ennallaan. Selviytymiseen oli keskitytty niin, että etenkin naiset unohtivat oman itsensä.

– Miehistä moni turvautui nesteterapiaan, Hänninen kuvailee pakenemista alkoholiin.

Lopulta sinnittely päättyi useimmilla voimien loppumiseen kuin seinään. Vasta silloin haettiin apua.

Useat korostivat, että lääkehoidon tai terapian rinnalla tärkeitä olivat läheiset, luottoystävät ja arjen ilot. Suuria elämyksiä ei kaivattu.

– Eräskin kuvaili, miten iso ilonaihe on tulen sytyttäminen uuniin.



Osaa helpotti oman elämäntarinan kirjoittaminen.

Tämä itsehoitokeino kiinnostaakin tutkijaa erityisesti. Hänen mieleensä nousevat Suomen kansan vanhat huolirunot. Niissä etenkin itäsuomalaiset purkivat taakkaansa.

– Ajan myötä ja usein keskusteluhoidon avulla masennus voi muuttua oppimiskokemukseksi. Elämä järjestetään paremmin omia tarpeita vastaavaksi, mutta nopeasti ratkeavaa sankaritarinaa siitä ei saa.

– Jotkut hyväksyvät ominaislaatunsa ja että pahimman vaiheen jälkeen elämä on jatkossakin paljolti nuorallatanssia, mutta silti se voi olla kelvollista.



Sosiaalipsykologi ei ota kantaa lääkehoitoon.

– Lääkitys tulee esille kertomusten kautta. Moni jäi reseptinsä kanssa ristituleen, kun lähipiirin kanta lääkityksen puolesta tai sitä vastaan sotki ajatuksia. Lääke koettiin keskusteluhoidon korvikkeeksi.

– Masennusta on kutsuttu eristymissairaudeksi. Vaikka masentunut tarvitsee toisia, hän ei halua olla taakaksi.



Yksilön kannalta voi olla tuhoisaa, jos hänen oireensa kuitataan esimerkiksi kasvukivuiksi ja käsketään vain ryhdistäytyä ja painella lenkille.

Se masentaa entisestään.

– Liikuttavasti haastatteluissa nousi esille, että usein riittävät pienet eleet ja se, ettei hylätä. Miehetkin mainitsivat hyvillään esimerkiksi pään silittämisestä.

[Rane]

Minulle nuo kirjoituksessa mainitut Suomen kansan huolirunot ovat ihan tuntemattomia.

[Kyllästynyt]

Apua/hoitoa pitää vaatia, eikä masentuneella yleensä sellaiseen ole voimia.

Minua auttoi työpaikka, ja erityisesti esimieheni. Hän kirjoitti kirjeet/lähetteet ensin terveyskeskukseen ja sitten psykiatrian poliklinikalle, ja sanoi saamani hoidon muistuttaneen enemmän heitteille jättämistä (hän tosiaan käytti tuota termiä) kuin hoitoa. Luulen, että ilman hänen kirjeitään en tätäkään kirjoittaisi.

Kirjeistä huolimatta olen joutunut hoitoa vaatimaan, mutta siinäkin on auttanut, että esimieheni vakuutti minulla olevan oikeus hoitoon, vetoaisipa psykiatrian poliklinikka resurssi- tai rahapulaan kuinka tiukasti tahansa; lain mukaan hoitoa on järjestettävä jokaiselle hoidon tarpeessa olevalle.

Laki ei sano minkälaista hoidon pitää olla, mutta aika paksunahkainen pitää psykiatrin olla jos hän tohtii "kunnian ja omatunnon kautta" arvioida potilaan terveeksi, jos ihminen on selvästi toimintakyvytön.

En ole missään vaiheessa ymmärtänyt, miksei masennuksen hoitoon panosteta riittävästi, vaikka hyvin tiedetään kuinka kalliiksi hoitamattomus yhteiskunnalle koituu.

[Kahvi]

Apua/hoitoa pitää vaatia, eikä masentuneella yleensä sellaiseen ole voimia.

...

Tämä ikävä kyllä on totta. Tilanteessa, jossa omat voimavarat on nollissa ja esim tuon masennuksen takia ajattelukaan ei välttämättä pelaa kunnolla, pitäisi ikäänkuin toimia terveen ihmisen tavoin: etsiä ja hakea oikea taho, mihin hakeutua ja osata siellä sitten vielä kertoa, mistä kenkä puristaa. Voi hyvinkin käydä niin, että pitää älytä/jaksaa/pystyä vielä vaatimaan asianmukaista hoitoa itselleen - vaikka tilanteen pitäisi olla just päinvastoin (hoitoa tarjottaisiin).

Tukihenkilö on tämmöisessä enemmän kuin tärkeää. Hyvä, että sinulla Kyllästynyt sellainen on ollut. Toivottavasti muillakin on.

[Rane]

Tilanne on epätasa-arvoinen, kun ne, jotka pystyvät vaatimaan (tuella tai ilman) saavat hoitoa, ja hiljaisemmat jäävät ilman. Mietin vaan, mitä tällainen vaikuttaa ihmisten mielenterveyteen noin yleensä.

[Kahvi]

Tilanne on epätasa-arvoinen, kun ne, jotka pystyvät vaatimaan (tuella tai ilman) saavat hoitoa, ja hiljaisemmat jäävät ilman. Mietin vaan, mitä tällainen vaikuttaa ihmisten mielenterveyteen noin yleensä.

On minustakin epätasa-arvoinen ja on myös väärin.

Noiden hiljaisempien mielenterveyteen vaikuttanee huonosti. Kun ensinnäkään ei saa tarvitsemaansa hoitoa ja toisekseen esim masennusta voi hyvinkin pahentaa se, että huomaa oman voimattomuutensa (kuuluu taudinkuvaan).