Kahvi kirjoitti:Golden flower kirjoitti:Minä koin psykologisen tutkimusprosessin vahvasti syyllistävänä. Että minulle halutaan osoittaa kuinka vääränlainen olen ja kuinka tyhmä olen, kun en itse huomaa vahingollisia piirteitäni tai peräti sairautta (mennyttä tai tulevaa) ja kuinka ylimielinen tms olen, kun en tunnusta kuinka persoonallisuuteni on aivan perseestä, enkä ota vastuuta siitä ja toisaalta sanottiin sitä, kuinka otan vastuuta liikaa. ...
Tuollainen fiilis voi helpostikin tulla kun aletaan tutkia oiken kunnolla (testit ym). Kun oikeastaan koko ajan puhutaan ja käsitellään niitä ei-toivottuja piirteitä, niin tuntuu kuin tehtäisiin jotain "syntilistaa" siitä, kuinka huono ihminen ym oikein onkaan.
Tuttu tunne itsellenikin tuo. Pääsin siitä eteenpäin kun vakuutin itselleni, että ne ei-toivotut piirteet ovat minussa olemassa ja hyvä ne on esiin kaivaa - ihan riippumatta siitä, että halusinko itselläni olevan niitä piirteitä tai en.
Testituloksissani sanotaan, että havainnointiini vaikuttaa vihaisuus ja epäluuloisuus. Tunnistan ne varmuudella itsessäni, kun mietin suhtautumistani tähän tutkimusprosessiin ja sen lopputulemiin. Ja siihen se tälläkin hetkellä rajoittuu, ja se tervettä vihaisuutta ja epäluuloa, sellaista jota pitääkin tuntea kaikkea vahingollista ja väärää kohtaan. Muuta suurempaa vääryyttä ei elämässäni ole nyt. Sitten kun on, niin on aika olla vihainen ja epäluuloinen taas, tunnistaa sellainen, mistä aiheutuu itselle ja muille tuhoa.
Minulle siis vihaisuus ei ole persoonallisuuspiirre vaan tietynlainen varomerkki, sellainen tunne, jonka avulla tunnistan jotain itsessäni tai jossain muussa. Tärkeintä on tiedostaa se tunne ja antaa sille ymmärrystä ja päästää siitä irti. Jos vihaisuutta aiheuttavalle asialle on tehtävissä niin voin pyrkiä tekemään, jos mitään ei ole tehtävissä, niin pyrkiä antamaan itselle se anteeksi. Luulen tietäväni ihmisiä, joita vihaisuus ohjaa, joko ulospäin suuntautuvana tai itseen kohdistuvana. Ymmärrän, että se on mahdollista, mutta en tunnista sellaista itsessäni siinä määrin, että voitaisiin puhua persoonallisuuspiirteestä eikä voida sanoa, että vihaisuus näkyisi myöskään ulospäin suuntautuvana tai itsetuhoisena käyttäytymisenä. On kyllä mahdollista, että en pysty sulkemaan silmiäni tämän maailman raadollisuudelta siinä määrin kuin jotkut muut, mutta se ei ole kuitenkaan katkeroittanut minua vaan pakottanut hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat. Minun on vaikea ymmärtää, mistä psykologi on tämän vihaisuuden ja epäluuloisuuden "nähnyt". Mitä "mielen tasoa" projektiivisten testien tulokset kuvaavat? Nähdäänkö niissä tutkittavan omia kokemuksia vai enemmän mielenmaisemaa, jota sitten tulkataan "yleisistä" tai peräti psykologin lähtökohdista? Tarkoitan siis sitä, että jos vaikka tutkittava näkee musteläiskässä kissan, niin sen merkityshän on aivan toinen kissojen vihaajalle kuin kissan omistajalle. Tulkitseeko tässä tapauksessa kissoja vihaava psykologi musteläiskässä kissan nähneen kissan omistajan vihaiseksi?