Järvilehto: Aivotutkimuksen lunastamattomat lupaukset

[Psykopatologia]

Suomen Lääkärilehti, 2000, 19, 2119. http://www.academia.edu/4709358/AIVOTUT ... _LUPAUKSET (kuudella sivulla)

AIVOTUTKIMUKSEN LUNASTAMATTOMAT LUPAUKSET

Timo J ä r v i l e h t o, Oulun yliopisto

Timo Järvilehto on Oulun yliopiston psykologian professori. Järvilehdon tutkimusalueena on ylikolmen vuosikymmenen ajan ollut psykologinen aivotutkimus ja aistinfysiologia.
Internet-kotisivu http://wwwedu.oulu.fi/homepage/tjarvile/

Viime vuosisadan viimeinen vuosikymmen oli aivojen vuosikymmen. 1980-luvun lopulla Yhdysvaltain presidentti George Bush julisti 1990-luvun aivojen vuosikymmeksi ja asettit utkijoiden tehtäväksi selvittää, miten aivot ihmistä ohjaavat, luovat hänen tietoisuutensa, tunteensa ja ajattelunsa. Joitakin kriittisiä ääniä kuului, mutta valtaosa aivotutkijoista ryntäsi osoittamaan, että itse asiassa kaikki keskeiset ihmisen ja yhteiskunnan ongelmat ovat palautettavissa ihmisaivoihin ja hermosolujen vuorovaikutuksiin.

Julkisuuden ja rahallisen tuen myötä aivotutkimus muutti luonnettaan. Aivojen hermofysiologisentarkastelun sijaan tuli tärkeäksi osoittaa, että aivoista tehdyt sähköiset, magneettiset ja verenkierronmuutoksiin liittyvät mittaukset avaavat suoran ikkunan ihmisen yksityisimmälle alueelle, hänen psyykeensä ja tietoisuuteensa. Uusien tekniikoiden tukemana tutkijat lupasivat pikaisia ratkaisuja jatieteellisiä läpimurtoja. Piti kestää vain hetken, kunnes kaikki olennainen ihmisen tiedollisistatoiminnoista, tunteista, ja kyvyistä tiedetään.

Aivojen vuosikymmen on nyt ohi, ja näyttää siltä, että Bushin asettamat tutkimustehtävät ovat vielä pitkälti toteuttamatta huolimatta siitä, että päivittäin saamme lehdistä lukea mitähuomiotaherättävimpiä otsikoita. Kuitenkin kriittinen tarkastelu osoittaa, että aivotutkimus ei ole tuottanut sellaisia tuloksia, jotka auttaisivat ymmärtämään syvällisemmin ihmisen toimintaa. Päinvastoin: nykyaikainen aivotutkimus on ollut vahvistamassa vanhoja ennakkoluuloja ja johtanut ihmisen toiminnan selitysten äärimmäiseen individualisointiin sekä ihmisryhmien välisten erojen palauttamiseen yksilöiden sisäisiksi poikkeavuuksiksi. Naiset ja miehet, valkoiset ja mustat, homot ja heterot -- kaikkien näiden ryhmien väliset erot voidaan näppärästi selittää tiettyjen aivoalueiden anatomisilla tai toiminnallisilla eroilla.

Aivotutkimus lupaa paljon, mutta tutkimuksen lupausten katteettomuus näkyy siinä, että intensiivisestä työstä ja merkittävästä resurssipanostuksesta huolimatta mitään olennaisesti uutta aivotoiminnan teoriaa ei ole syntynyt, puhumattakaan siitä, että tutkimuksen tulokset olisivat perustellusti sovellettavissa esimerkiksi kuntoutustyöhön. Kognitiivisen toiminnan ja aivojenvälisen suhteen tarkastelussa tutkimus on aivojen vuosikymmenen aikana taantunut 1800-luvunalun ajatuskuvioihin, frenologiseen aivotoiminnan tarkasteluun.

Frenologien mukaan ihmisen aivokuorella sijaitsee erityisiä psyykkisen toiminnan elimiä, jotkakäytössä laajenevat ja pullistavat pääkuorta. Nämä kyvyt voidaan siis paljastaa tutkimalla pääkuoren kyhmyjä ja pullistumia. Nykyaikaisessa aivotutkimuksessa nämä ajatukset näkyvä tsiten, että aivoissa ajatellaan sijaitsevan psyykkisen toiminnan moduleita, jotka käytössä laajenevat ja joiden sijainti voidaan osoittaa rekisteröimällä jonkin aivojen osan aktivaatio erilaisten tehtäväsuoritusten yhteydessä. Jos tällainen aktivaatio todetaan, tutkittu psyykkinen ilmiö sijaitsee tutkijoiden mukaan mittauskohdassa. Melkein mikä tahansa vastaavuus jonkin tehtäväsuorituksen ja tietyn aivo-osan "aktivoitumisen" välillä oikeuttaa mediatiedonannon, jossa kerrotaan, että tutkittu havaintotapahtuma tai kognitiivinen prosessi on "löydetty" tai "selitetty".

Tietoisuuden "selitys"

Aivojen vuosikymmen tuotti lukuisia kirjoja, joissa ihmisaivoihin kerrottiin kätkeytyvän mitä moninaisimpia asioita. Erityisen huomion kohteeksi tuli ihmisen toiminnan arvoituksellisin alue, inhimillinen tietoisuus, jonka selvittämiseen paneutuivat niin filosofit, hermotutkijat, psykologit kuin biologitkin. Tältä julkaisujen saralta erityistä huomiota on saanut osakseen amerikkalaisen Tuftin yliopiston filosofian professorin, Daniel C. Dennettin (1999) kirja "Tietoisuuden selitys", joka jokin aika sitten käännettiin suomeksikin. Dennettin kirja oli alkusoitto aivojen vuosikymmenelle ja loi perustaa viimeaikaisille aivotutkimuksen suuntauksille. Siksi sen lähempi tarkastelu voi valottaa niitä ongelmia, jotka aivotutkimusta tällä hetkellä vaivaavat.

Dennettin kirja on tyypillinen amerikkalaistuote, vailla historiaa ja muualla maailmassa tehdyn tutkimuksen perusteellista huomioimista. Dennett aloittaa tietoisuuden pohdiskelunsa ikään kuin tyhjästä, vaikka länsimainen filosofia on koko historiansa ajan painiskellut "tietoisuudenselityksen" parissa, ja esimerkiksi psykologian suurimmat teoreettiset vaikeudet viime vuosisadalla liittyvät nimenomaan kysymykseen, miten psyykkinen toiminta ja tietoisuus olisivat ymmärrettävissä ja mikä niiden suhde on kehoon ja erityisesti aivojen toimintaan.

Dennettin kritiikin pääkohde on dualismi, ajatus siitä, että aivot ovat aineellinen kone, jota sielu hallitsee käpyrauhasen kautta. Ajatus on peräisin 1600-luvulta, Rene Descartes'in, ranskalaisen filosofin ja matemaatikon, aivomallista. Dennettin mielestä kartesiolainen dualismi, sielun ja ruumiin erottaminen omiksi olemassaolon alueikseen, on tieteellisesti perusteeton ajattelutapa, joka tulee korvata eräänlaisella pluralismilla, monivedosmallilla. Tämä tarkoittaa lyhyesti sanoen sitä, että aivoissa ei ole mitään "keskusvaikuttajaa" tai yhtä yksittäistä keskusta, joka toimisi psyyken sijaintipaikkana, vaan aivot prosessoivat rinnakkaisesti monenlaista informaatiota, joka aivojen sisäisen valintaprosessin kautta muuntuu käyttäytymiseksi. Olennaista ajattelutavassa on, että aivoissa ei ole mitään pikku-ukkoa (homunculusta), joka vastaanottaisi tietoa ympäristöstä, ja vetelisi lihaksiin kiinnitettyjä lankoja aikaansaaden tarkoituksenmukaista käyttäytymistä. Aivoissa ei ole "kartesiolaista teatteria", jossa ulkomaailma esitettäisiin sisäisen katsojan nähtäväksi.

Descartes'in kritiikissä Dennett on epäilemättä oikealla asialla, ja monivedosmalli on edistysaskel verrattuna monien hermotutkijoiden käsitykseen, että aivot prosessoivat suoraviivaisesti informaatiota siirtäen ulkomaailmasta kuvia tai tapahtumia keskukseen, jossa kaikki lopulta kootaan yhden homunculuksen tarkasteltavaksi. Dennett ei kuitenkaan pääse kokonaan irti Descartes'in mallista. Hänen luomassaan mallissa sielu ei tosin toimi tietyn keskuksen kautta, mutta perinteisesti sielullisina (kognitiivisina) pidettyjä toimintoja tapahtuu ympäri aivoja sijaitsevissa prosessointiyksiköissä. Usein lähes häiritsevällä kuvakielellään Dennett vertaa näitä yksiköitä joukkoon demoneja, joista kukin askartelee omien tehtäviensä parissa, hahmottelee luonnoksia maailman tapahtumista ja kilpailee muiden kanssa parhaimmista tulkinnoista. Demonit "sepittävät","kysyvät", "työstävät sanoja", "tulkitsevat", "vastaavat". Elinkelpoisimmat tulkinnat siirtyvät lopuksi "tarinankertojademoneille", jotka taistelevat keskenään puheoikeudesta ja liikkeiden säätelystä voittajien saadessa vihdoin aikaan näkyvää käyttäytymistä ja kommunikaatiota muidenihmisten kanssa. Dennett johdattelee lukijaansa isällisesti kädestä pitäen läpi "fenoomitarhan": tietoisuutta ja henkilökohtaisia kokemuksia koskevan pohdiskelunsa. Hän tarjoaa lukijalle teoreettista"jättiläisaskelta" edustavan heterofenomenologisen menetelmänsä, jonka tarkkaa ja ymmärrettävää määrittelyä teoksesta ei kuitenkaan löydä. Hän esittelee monivedosmallinsa sipaisten päälle ajan käsitteen pohdiskelua ja kertoo oman tarinansa tietoisuuden evoluutiosta, joka ei tosin yllä minkäänlaiseksi tietoisuuden kehitysteoriaksi. Hän esittelee filosofien viimeaikaisia (pitäisikö sanoa näennäis?) ongelmia tietoisuuden pohdiskelussa (zombit, sokeanäkö, huomioimattomuus ym.) ja varustaa kaiken kaikkiaan lukijan perusteellisesti aineistolla, joka hänen mukaansa tarvitaan tietoisuuden ongelman ratkaisemiseksi. Hän antaa toistuvasti ymmärtää, että kärsivällisyys palkitaan ja että sisukkuus Dennettin sanojen pyörittelynseuraamisessa johtaa lopulta voittoon, tietoisuuden käsitteen ymmärtämiseen. Mikä sitten lopulta on Dennettin "tietoisuuden selitys"? Dennett panttaa vastausta läpi kirjan, huolimatta siitä, että kirjassa vilahtelee monenlaisia tietoisuuden määritteitä. Dennett tuo kirjan puolivälissä esille ajatuksen tietoisuudesta "virtuaalikoneena", mutta vasta kirjan loppupuolella ratkaiseva määritelmä löydään pöytään: "Ihmistietoisuuden kaikki puolet voidaan selittää vain ihmisaivojen muovautuvissa yhteyksissä toteutetun virtuaalikoneen toiminnoiksi". Kahlattuaan läpi lähes viisisataa sivua ja odotettuaan jotain yllättävää ja uutta ratkaisua lukija tuntee itsensä vahvasti petetyksi. Dennettin mukaan tietoisuus onkin siis vain aivojen koneellista toimintaa, tietokoneohjelma, joka kytkee yhteen kaikki aivojen demonit ja erillistoimijat. Tästä seuraa tutkimusohjelma, jonka mukaan tietoisuus tulee selitetyksi ja selvitetyksi, kun aivotutkimusmäärittää demonien paikat ja niiden suorittamat operaatiot. Mitään muuta ei tarvita.

"Minän" ongelma

Mutta jos nyt todella oletetaan, että tietoisuus on tietokoneohjelma, kuka tai mikä on sitten se, joka on tietoinen? Dennettin mallissa aivojen sisäiset demonit suorittavat monenlaisia kognitiivisia toimintoja, mutta onko näiden lisäksi olemassa kokoava "Minä", tietoisuuden subjekti? Minäparkaa on kautta historian riepoteltu ympäri aivoja. Descartes'in mallissa se sai otteen käpyrauhasesta; 1980-luvulla sille annettiin asuinpaikaksi vasen aivopuolisko; viime aikoina se onsijoitettu aivojen otsalohkojen etuosaan ns. prefrontaalialueelle. Dennett ei kuitenkaan sorru tällaiseen Minän riepotteluun, vaan yksinkertaisesti ratkaisee asian toteamalla, että Minä on vain sepitetty asia, abstraktio, eikä mikään aivoissa oleva olio. Tässä Dennett on epäilemättä oikeassa, mutta hänen käsityksensä Minästä jää epämääräiseksi, sillä Minän tarkasteluun tarvittaisiin Sinää ja muita sosiaalisia suhteita. Näitä Dennett ei kuitenkaan saa selitysmalliinsa sijoitetuksi. Ongelmaksi jää, miten tietoisuus ja Minä, jotka käsitteinä kuuluvat tiiviisti yhteen, suhtautuvat toisiinsa, jos edellinen sijaitsee aivoissa, mutta jälkimmäinen on vain sepitetty abstraktio. Lukijaa saattaa jäädävaivaamaan kysymys, onko tämä "abstraktio" sitten kuitenkin loppujen lopuksi se Descartes'inolettama sielu.

Vaikka Minä ja Sinä eivät Dennettin aivoihin mahdukaan, sinne mahtuu paljon muuta sosiaalista, jopa koko inhmillinen kulttuuri "meemien" muodossa. Dennett näkee aivan oikein, että tietoisuutta ei voi ymmärtää ilman kulttuuria. Dennett päätyy kuitenkin kulttuurin tuotteista nauttivaa lukijaa hämmentävään väitteeseen, että kulttuurikin voidaan nähdä vain aivojen sisäisenä asiana. Kulttuuri esiintyy aivoissa "meemeinä", kulttuurin pienimpinä yksikköinä, jotka sijaitsevat aivojen meemivarastoissa ja jotka käyvät kiivasta evoluutiotaistelua keskenään. Meemin käsitteen luojaa Richard Dawkinsia lainaten Dennett kirjoittaa: "Aivan samoin kuin geenit levittävät itseään geenivastossa loikkaamalla ruumiista toiseen sperman tai munasolujen välityksellä, meemit levittävät itseään meemivarastossa loikkaamalla aivoista toisiin sellaisten prosessien välityksellä, joita laajassa merkityksessä voidaan kutsua jäljittelyksi. Jos idea saa tuulta siipiensä alle, sen voidaan sanoa levittävän itseään, levittäytyvän aivoista aivoihin".

Selittämisen sietämätön keveys

Dennettin kirja ei sisällä merkittäviä filosofisia oivalluksia, eikä voi sanoa, että sen sanoma olisi juuri kestänyt edes kymmenen vuoden koetusta huolimatta siitä, että pieni, mutta vaikutusvaltainen filosofien ja aivotutkijoiden piiri siihen jatkuvasti mielellään (tai vastenmielisesti) viittaakin. Dennettin kirja on luultavasti ollut paljon esillä, koska erityisesti tälle joukolle monet kirjassa esitellyt asiat -- esimerkiksi psyyken hajauttaminen ympäri aivoja tai evoluutionäkökohdan tuominen kognitiotieteeseen -- ovat todella olleet uusia. Dennettin kirjan suosiota voi selittää myösse, että se korostaa muodissa olevaa asiantuntijavaltaa. Dennettin mukaan aivotutkija tietää paremmin kuin tavallinen ihminen, mitä ihminen "todellisuudessa" kokee kertoessaan tuntemuksistaan, sillä aivotutkija pääsee mittauksillaan suoraan näihin kokemuksiin käsiksi. Ihminen voi valehdella itselleen, luulla uskovansa tai uskoa luulevansa; aivotutkijalla on sen sijaan objektiivista näyttöä siitä, mikä ihmisen kokemus on. Ihminenhän sijaitsee Dennettin mukaan loppujen lopuksi omissa aivoissaan kaikkien aivojensa demonien edustamana. Tällainen asiantuntijuus ei tosin kriittistä lukijaa vakuuta, eikä hänen ole helppoa uskoa, että hänen henkilökohtaiset kokemuksensa ja tuntemuksena olisivat vain aivoissa mekastavien demonienleikkiä.

Dennettin kirja oli avaus tietoisuuden tutkimukselle kognitiotieteen piirissä ja loi pohjaa juuri niille suuntauksille, joihin aivotutkimus on vuosikymmenensä aikana ajautunut pyrkiessään "selittämään"aivotoiminnan avulla lähes kaiken inhimillisen toiminnan. Dennettin kirja lupaa lukijalleen paljon jo otsikollaan "Tietoisuuden selitys", ja takakannen tekstikin vakuuttaa, että "Dennett luo perustaa uuden ihmiskäsityksen synnylle". Lukijalle annettuja lupauksia ei kuitenkaan lunasteta. Dennett ei tosiasiassa pysty selittämään tietoisuutta, vaan ainoastaan häivyttää ongelman uusien vertauskuvien joukkoon; aivot vertautuvat tietokoneeseen ja ”kartesiolainen teatteri” korvautuu demoneja yhteenkytkevällä tietokoneohjelmalla. Dennett ei liioin luo perustaa uudelle ihmiskäsitykselle, vaan rakentaa viime vuosisadalla loppuun kalutun individualistisen ja mekanistisen ihmiskäsityksen varaan. Dennettin kirja on kuitenkin kaikessa vaikealukuisuudessaan aivan hyödyllinen teos, jos haluaa tutustua siihen kapeaan ja yksioikoiseen taustaan, jolta suuri osa psyykkisen toiminnan ja aivojen suhteen tutkimuksesta ponnistaa määrittäessään kykyjen ja kognitiivisten toimintojen sijaintipaikkoja aivoissa. Kirja on myös oiva esimerkki siitä, millä kepeydellä tällaisessa tutkimuksessa suhtaudutaan tutkittavien ilmiöiden selittämiseen.

Tuskin millään muulla tieteenalalla voi väittää "selittäneensä" tutkitut asiat yhtä kevein perustein kuin aivotutkimuksessa. Jos fyysikko ilmoittaa pystyvänsä suorittamaan kylmäfuusion, hänet pannaan väitteestään tilille ja hänen tulee osoittaa, miten fuusio toimii. Jos aivotutkija ilmoittaa selvittäneensä pääkuorelta tehtyjen jännitemuutosten rekisteröinnin nojalla valikoivan tarkkaavaisuuden ja muistijälkien mekanismin, kukaan ei kysy miten tarkkaavaisuus sitten lopulta toimii tai mitä muistijäljet todellisuudessa ovat, vaan hänet palkitaan merkittävistä tutkimustuloksista. Tuskinpa yksikään sähköinsinööri olisi innostunut mittaamaan tietokoneessa tapahtuvia prosesseja tai koneen toimintahäiriöitä sijoittamalla muutama sähköinen mittapäätietokoneen kotelon pintaan -- saati sitten, että yrittäisi todistaa tietokoneen suoritusten sijaitsevan näin esiinsaatujen jännittenmuutosten kohdassa. Epäilen myös, että hän olisi varsin huvittunut, jos joku väittäisi koneen osasta mitatun sähkövirran määrän antavan tarkan kuvan ohjelmasuorituksensisällöistä. Tämä on kuitenkin aivotutkimuksen ja aivotoiminnan "kuvantamisen" arkipäivää. Aivotutkimus on tuottanut ja tuottaa jatkuvasti valtaisia määriä tutkimustuloksia aivojen yksittäisistä osista mitattujen muutosten ja koehenkilöiden erilaisten tehtäväsuoritusten suhteista, mutta tosiasiassa emme ole yhtään lähempänä tietoisuuden "selittämistä" kuin Dennettin teoksen kirjoittamisen aikaan. Luultavasti olennaisin syy tähän tilanteeseen on, että tutkijat ovat viime vuosikymmenien merkittävien teknisten edistysaskelten hämäämiä; tutkimusta ohjaavat uude taivotoiminnan rekisteröimis- ja kuvantamismahdollisuudet ihmisen toiminnan teorian sijasta. Vanhaa tarinaa lainaten, tutkijat etsivät sieltä, missä on valoa eivätkä sieltä, mihin lanttinsa kadottivat.

Aivot tietoisuutta luovan järjestelmän osana

Huolimatta siitä, että "keskusajattelu" on viime vuosisadan aikana moneen kertaan osoitettu kestämättömäksi, monet aivotutkijat (ja erityisesti kliinikot) ajattelevat edelleenkin aivojen muodostuvan psyykkisen toiminnan keskuksista: Muisti sijaitsee hippocampuksessa, puhekeskus vasemmassa aivopuoliskossa, kuulohavainnot syntyvät kuuloaivokuorella, näköaivokuorelle piirtyy kuvia ympäristöstä ja tunteet muhivat oikean aivopuoliskon poimuissa tai limbisen järjestelmän kätköissä. Psyykkisen toiminnan kannalta aivoja
– ja pelkästään aivoja - pidetään ainoana olennaisena ihmisen osana tai elimenä.

Tällaista näkemystä saattaa vahvistaa vaikutelma, joka usein syntyy aivotutkimuksen tuloksia esiteltäessä: Kun jonkin kognitiivisen toiminnon yhteydessä todetaan paikallisia muutoksia aivojen toiminnassa, nämä muutokset näyttävät sellaisenaan antavan riittävän selityksen tutkituille toiminnoille. Tämähän on tietysti varsin kyseenalaista. Jos tutkija toteaa esimerkiksi verenkiertomuutoksia tai jänniteheilahduksia kuulohavainnon yhteydessä aivojen temporaaliosissa, voidaanko tällöin todeta, että kuuleminen olisi selitetty tai että juuri tuo aivojen osa on kuulohavainnon "keskus"?

Tuskinpa. Yhtä vähän väittäisimme, että maalaaminen sijaitsee pensselin kärjessä, vaikka maalatessa selvästi havaittavia muutoksia tapahtuukin juuri tuossa kohdassa. Jonkin järjestelmäntoiminta toteutuu aina järjestelmän elementtien, perusosasten yhteistyönä, elementtien suhteiden muutoksena. Siksi järjestelmän toiminta ei kokonaisuutena voi tietenkään sijaita vain yhdessä sen elementeistä. Psyykkisen toiminnan sijainnin tai "mekanismien" päätteleminen vain tietyistä aivoje nosista suoritettujen rekisteröintien pohjalta sisältää pahan käsitteellisen sekasotkun, jossa psykologiset, koko ihmistä koskevat prosessit siirretään aivojen sisäisiksi prosesseiksi eli systeemin kokonaisuus identifioidaan yhden sen osan kanssa. Lapset saattavat kyllä väittää, että jalat kävelevät, mutta aikuinen ymmärtää useimmiten, että kävelemiseen tarvitaan paljon muutakin kuin pelkästään jalat.

Kysymys ei ole siitä, etteivätkö aivot tai jotkin niiden osat olisi tärkeitä ihmisen toiminnan kannalta, mikä lienee itsestään selvyys ja näkyy mm. aivovaurioiden yhteydessä. Ihmisen psyykkisten toimintojen tai tietoisuuden subjektina eivät kuitenkaan ole aivot (joka on vain yksi elin ihmisen kehossa) tai niiden osat (kuten Dennett ajattelee), vaan ihminen itse sosiaalisena persoonana. Aivot eivät näe tai kuule, eivät sisällä musikaalisuutta tai muita kykyjä. Oppiminen ei tapahdu aivoissa, eikä muisti sijaitse sievissä laatikoissa aivopoimujen välissä. Psyykkinen toiminta ei sijaitse aivoissa, vaan monimutkaisessa dynaamisessa järjestelmässä, johon kuuluu aivojen lisäksi myösihmisen keho, ympäristö ja muut ihmiset sekä koko inhimillinen kulttuuri. Tämä on myös se kokonaisuus, jossa ihmisen tietoisuus syntyy ja kehittyy (ks. esim. Järvilehto, 1994, 1995; Järvilehto, 2000).

Tietoisuuden selitys ja psyykkisen toiminnan ymmärtäminen -- ja tätä kautta myös tutkimuksen sovellukset -- voivat edetä vain tutkimalla sitä kokonaisuutta, jossa tutkittavat ilmiöt esiintyvät. Aivot ovat osa tätä kokonaisuutta, mutta eivät yksin voi selittää järjestelmän monimuotoisuutta ja organisoitumisen tapoja. Psyykkisen toiminnan tai tietoisuuden sijoittaminen aivoihin johtaa esimerkiksi kuntoutuksessa vain aivoihin kohdistuviin toimenpiteisiin, jolloin valtaosa kuntoutumiseen olennaisesti vaikuttavista tekijöistä jää vaille huomiota. Vaarana on myös, että"objektiivisuuden" nimissä ryhdytään diagnosoimaan esimerkiksi skitsofreniaa tai autismia pelkästään aivojen osista suoritettujen sähköisten tai verenkiertomittausten pohjalta. Tai että näiden puuttellisten mittausten pohjalta tehdään yksioikoisia päätelmiä mahdollisesta ”riskialttiudesta” erilaisille häiriöille. Aivotoiminnan tutkimus ei yksinään voi ratkaista yhtään kognitiivisen psykologian, kuntoutuksen tai diagnosoinnin ongelmaa -- puhumattakaan siitä, että se voisi sellaisenaan auttaa kehittämään hyviä kasvattajia, tehokkaita opettajia tai lahjakkaita lääkäreitä.

Aivotutkimuksen merkittävimmät uudet kehitysaskeleet eivät aivojen vuosikymmenellä tapahtuneet Dennettin hahmottelemassa suunnassa, niin paljon julkisuutta kuin tällainen tutkimus onkin saanut osakseen. Viime aikojen merkittävin yksittäinen löydös aivojen tutkimuksessa on epäilemättä Princetonin yliopiston tutkijoiden julkaisema tulos aivosolujen lisääntymisestä aikuisilla yksilöillä (Gould ym., 1999). Tämä löydös asettaa kerralla kyseenalaiseksi aivojen koneelliset mallit sekä näkemykset kognitiivisten toimintojen sijainnista aivojen eri osissa.

V i i t t e e t:

Dennett, D.C. (1999): Tietoisuuden selitys. Art House.

Gould, E., Reeves, A. J., Graziano, M. S. A. and Gross, C.G. (1999): Neurogenesis in the neocortexof adult primates. Science, 2, 548 - 552.

Järvilehto, T. (1994): Ihminen ja ihmisen ympäristö. Systeemisen psykologian perusteet. Pohjoinen.

Järvilehto, T. (1995): Mikä ihmistä määrää. Ajatuksia tietoisuudesta, yhteistyöstä ja koulutuksesta. Pohjoinen.

Järvilehto, T. (2000): The theory of the organism-environment system: IV. The problem of mentalactivity and consciousness. Integrative Physiological and Behavioral Science, 35: 35 - 57.
_

[Kuutar]

Onko aivotutkimuksella voitu osoittaa esim. psykoanalyyttisen teorian ajatuksia oikeiksi?

Tämä on nyt vähän yksinkertaistamista, mutta onko siis niin että nykyinen aivotutkimus tutkii aivoja samaan tapaan kuin jos sanomalehteä tutkisi tutkimalla musteen rakennetta, sen sijaan että osaisi lukea itse jutut ja tulkita juttujen sisällön?

[Psykopatologia]

Ei.

Ainakin siihen suuntaan!

[Psykopatologia]

Legrenzi, Paolo & Carlo Umiltà (2009). Neuromania. On the Limits of Brain Science.
Alkuteos Neuro-mania. Il cervello non spiega chi siamo (2009). Translated by
Frances Anderson. Oxford, UK etc: Oxford University Press, 2011. - xi + 120 p.
(Akateemisessa 31,90)

http://books.google.fi/books?id=wuxvDZA ... 1PrTo4Jwc7

[Kuutar]

Vaarana on myös, että"objektiivisuuden" nimissä ryhdytään diagnosoimaan esimerkiksi skitsofreniaa tai autismia pelkästään aivojen osista suoritettujen sähköisten tai verenkiertomittausten pohjalta. Tai että näiden puuttellisten mittausten pohjalta tehdään yksioikoisia päätelmiä mahdollisesta ”riskialttiudesta” erilaisille häiriöille.

http://www.academia.edu/4709358/AIVOTUT ... _LUPAUKSET

Tuosta minäkin olen huolissani.