Muistot kuolleista

[Retribuutti]

Hei kaikille, mukavaa löytää tällainen keskustelupalsta.
Minulle heräsi kysymys jonkin aikaa sitten mieleeni erästä elokuvaa katsellessani. Eli, miten ihmisten skeemat muuttuvat kuolleesta ihmisestä? Miksi nuo muistot, joita yleensä enimmäkseen tuodaan esille ovat positiivisia, kun puhutaan/muistellaan kuollutta ihmistä? Tottakai näihinkin vaikuttavat sosiaaliset-, kulttuuriset- ja kognitiiviset yksilölliset tekijät, mutta yleinen käsitys on, että kuollutta ihmistä muistellessa mielikuvat hänestä ovat (ainakin esille tuotavat) melko positiivisen sävytteisiä. Mikä tekee kuolleesta ihmisestä paremman, kuin elävästä? Tuleeko henkilölle jotenkin turvallinen olo puhua kuolleesta vain hyvää, koska hän ei pysty enää tekemään mitään, mikä kohdistuisi henkilökohtaisesti ja negatiivisesti itseensä? Vai onko tässäkin vain kyse kulttuurisista tekijöistä, jotka sanovat miten kuolleita tulee puhutella? Kuitenkin, kun ottaa esimerkiksi vaikka Hitlerin, hänestä ei kovin monella ole positiivisen sävytteisiä muistoja, vaikka kulttuuriset tekijät sanelisivatkin, että tulisi kunnioittaa kuollutta henkilöä.
Olen vasta ABI lukiossa, joten minulla ei lukio-psykologiaa kummempaa tietoa ole. Aion kyllä hakea opiskelemaan psykologiaa yliopistoon, sillä psykologia on perusta kaikelle sille, jota ihminen on.

[Psykopatologia]

Tervetuloa, Retribuutti!

[Mirri]

Ainakin suomalaisessa kasvatuksessa ja kulttuurissa on perinteisesti pidetty kiinni ajatuksesta, että kuolleista ei sovi puhua pahaa. Tuskin tuota ajatusta on ulotettu Hitleriin ja muihin kaukaisiin kuolleisiin, mutta omassa lähipiirissä - kuten suvussa - ohje on ollut tiukka ja rikkomaton.
Aika yleisesti kuolleista puhuminen on ollut kokonaan sopimatonta, mutta jos välttämättä on haluttu puhua ja muistella vielä vuosien jälkeen, niin ehdottomasti myönteisesti.

Elävien kannalta on kovin surullista, jos suvun kuolleista ei ole lupa puhua muuten kuin korkeintaan ihaillen ja kiitellen. Olisi paljon terveellisempää puhua avoimesti ja muistella kuolleita henkilöitä ja heidän elämäänsä sellaisina kuin muistojen mukaan olivat. Niin 'hyvässä' kuin 'pahassa'. Aito ihmiskuva jälkipolville syntyy aidosta muistelemisesta ja avoimesta kertomisesta; kuolleet eivät kaipaile sädekehää päänsä päälle. Elävät taas kasvaakseen ja kehittyäkseen tarvitsevat muistoja inhimillisistä ihmisistä kaikkinensa.

Mielestäni kuolleita saa vuosien ja vuosikymmenten varrella muistella, ja heistä saa kertoa kaikenlaista mitä muistetaan; arvottamatta muistoja hyviksi ja pahoiksi. Pahinta on, ettei muistella ollenkaan ja toiseksi pahinta, että vääristellään muistelemalla vain 'hyviä' asioita.

[Rane]

Meidän suku on huonotapaista, koska olen kuullut lapsesta asti kuolleista puhuttavan pahaakin.

[Helmenkalastaja]

Minun mielestäni vain hautajaisten yhteydessä pidettävässä muistotilaisuudessa on kohteliasta pidättäytyä kertomasta ikäviä asioita vainajan tekemisistä. Muuten kuolleista voi puhua, mitä mieleen muistuu. Vääristely (pahan kieltäminen tai muuttaminen hyväksi) on mielestäni pahinta. Jos ei voi rehellisesti puhua hyvää eikä katso voivansa puhua pahaa, ei pidä puhua mitään.

[Maaria]

Anteeksi antaminen ja unohtaminen voi joskus olla
parasta mitä on.

Tarkoitan, minua ei ole auttanut pahan miettiminen
kuolleista läheisistäni, päinvastoin.
Kun yritän ajatella ihmisistä hyviä asioita,
se jo on jonkilaista synninpäästöä ja tuo paremman mielen itselle.


En tarkoita, ettei ikinä pitäisi ajatella mitään pahaa
tai sanoa joskus julki huonoja asioita myös kuolleista
ihmisistä, niin täytyy varmaan tehdä, jotta voi jatkaa matkaansa
ja siten "unohtaa"...

[Valkosiipi]

Olen ollut järjestämässä kolmia hautajaisia.

Isäni muistotilaisuudessa äitini vaati nostamaan isän perinteiselle jalustalle.
Jouduin kertomaan vainajasta vain silotellun puolitotuuden.
Piti kirjoittaa hautajaispuhe kolmeen kertaan ennen kuin äidille kelpasi.
Myöhemminkin äiti on pitänyt isän jalustalla. Muut eivät.

Miehen vanhemmat kuvasimme muistopuheissa sellaisena kuin he miehen, minun ja lastemme mielestä oikeasti olivat,
inhimillisinä tyyppeinä puutteineen, jopa ärsyttävyyksineen.
Hautajaisista tuli mahtavat. Myös vieraat innostuivat spontaanisti muistelemaan.
Naurunremakka ja kyyneleet vuorottelivat ja tunnelma oli todella lämminhenkinen.
Vaikka vainajaa ei säästelty, eikä hänen touhujaan kaunisteltu,
sävy jokaisen kerronnassa oli silti hyväntahtoinen ja lämmin. Kukaan ei ollut millään tavalla ilkeä.

Eräs mummo sanoi miehen isän hautajaisten jälkeen, että hänellä on elämänsä ensimmäisen kerran
hautajaisten jälkeen ravittu olo.

[Hilppa]

Tervetuloa Retribuutti!

Jäin miettimään skeemojen muuttumisesta kuolleiden muistoihin liittyen. Mitä tarkoitetaan skeemoilla tuossa tapauksessa? Jonkinlaisia kaavamaisia ajatuksia, joihin ihminen tukeutuu muistellessaan kuollutta? Eivätkö käsityksemme aina ole mielemme muokkaamia, eivätkä koskaan absoluuttisia oikeita kuvia? Ja joustavassa mielessä niiden olisi mahdollista myös muuttua.

[Joiku]

Esim jos ihminen on tehnyt itsemurhan, on tärkeää saada heti sanoa kaikki mitä tulee mieleen vainajasta.
Eikä niin väliä vaikka sen sanoo muistotilaisuudessa jo.

[Maaria]

Ihminen kokee ja tuntee asiat niinkuin ne kokee. Ei ole tervettä
Yrittää tukahduttaa vihaa tai pettymystä. Omien tunteidensa
Hyväksyminen on yksi mielenterveyttä ylläpitävä asia.

[Helmenkalastaja]

En minä paheksu(isi) minkäänlaisten muistojen kertomista, mutta itse en ole kokenut tarpeelliseksi niissä muistotilaisuuksissa, joissa olen ollut, puhua mitään negatiivisia asioita kuolleesta. Vaikea sanoa, miten toimisin, jos lähipiirissäni joku olisi itse päättänyt elämänsä.

[Joiku]

En minäkään nyt kyllä mitään sanonut muistotilaisuudessa. Olin vaan vihainen ja hieman kyllä huvitti ihmisten sanat.
Liian aikaisin sinut otettiin luotamme pois esim. oli aika sopimaton teksti.

[Helmenkalastaja]

On varmasti tuntunut varsin irvokkaalta. Kaikenlaista hymistelyä olisi mielestäni hyvä välttää muistotilaisuudessa.

[vuokko]

Suhtautumisessamme kuolemaan ja vainajiin vaikuttavat rationaalisen ajattelun lisäksi syvällä olevat irrationaaliset, vanhaan suomalaiseen kuolemankulttuuriin liittyvät tavat ja uskomukset. Sielun uskottiin olevan ruumiissa läsnä vielä vuorokausia kuoleman jälkeen ja siksi vainajan läheisyydessä puhuttiin hiljaa ja vain hyviä asioita. Samoin uskottiin vainajan olevan läsnä hautajaisissa. Avoimessa arkussa olevan vainajan kanssa käytiin tekemässä sovinto. Vaikka tavat ovat muuttuneet luterilaisessa uskonnossa, nämä kerrostumat ovat meissä olemassa.

Se miten ja mitä itse kukin kuolleesta puhuu, on varmaankin täysin riippuvainen siitä, mikä suhde kuolleeseen on ollut. On eri asia muistella kaukaista tätiä kuin omaa sisarta, kerran vuodessa tavattua anoppia tai omaa lastaan.

Ei ole mitään sääntöjä, on vain omia tunteita ja kohteliasta, muita ihmisiä kunnioittavaa käytöstä. Luulisin.

[Mirri]

Se miten ja mitä itse kukin kuolleesta puhuu, on varmaankin täysin riippuvainen siitä, mikä suhde kuolleeseen on ollut. On eri asia muistella kaukaista tätiä kuin omaa sisarta, kerran vuodessa tavattua anoppia tai omaa lastaan.

Ei ole mitään sääntöjä, on vain omia tunteita ja kohteliasta, muita ihmisiä kunnioittavaa käytöstä. Luulisin.

Noin minäkin ajattelen. Ja toivoisin, että nykyisin jo oltaisiin päästy vanhoista uskomuksista ja perinteistä eroon niin, että ihmiset oikeasti voisivat puhua kuolleista tavalla, jota Vuokko tuossa kuvasi. Puhuttaisiin omien tunteiden mukaisesti mutta samalla toiset ihmiset ja heidän tunteensa huomioon ottaen.

Puhuminen olisi eläville tärkeää, vaikeneminen on tuhoisaa eikä auta ketään. Mitä läheisempi sukulaissuhde vainajaan on ollut sitä varmemmin hänestä riittää juttua ja muisteluita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Olisi hyvä, jos myös huonot tunnekokemukset voisivat joskus tulla sanoitetuiksi ilman syyllisyydentuntoja - kuollut sisko ei aina ollutkaan niin mukava... Myös lapsuudessaan lähiomaisensa menettäneiden ihmisten tulisi saada muistella tätä vuosien ja vuosikymmenten varrella sitä mukaa kuin tulee tarvetta ja uusia asioita alkaa pyöriä mielessä, olivat tunnemuistot hyviä tai huonoja. Siinä on aikuisilla tekeminen; viestittää vuodesta toiseen, että on lupa puhua, ja ettei itse lähiomaisena mene rikki, vaikkeivät lasten muistot aina niin auvoisia olisikaan.

Vuokko, mukavaa, että ilmestyit tänne.

[Maaria]

Ovathan kuolleetkin olleet ihmisiä inhimmillisine vikoineen.
Eihän kellekään tarvitse sädekehää asettaa.

Isälläni oli paljonkin piirteitä, joista en pitänyt.
Ehkä juuri siksi hän oli niin rakas. Hän oli epätäydellinen
ja minä annan hänelle sen anteeksi.


Hän aiheutti myös surua meille tyttärille ja äidillekin.
Me aiheutimme hänelle surua.
Kukaan meistä ei viissiin puhtoinen pulmunen ollutkaan.

Surutyöhön, jota yhä ehkä jollain tasolla teen, kuuluu isän muistelu
ja hyvien muistojen esiin nostaminen ja huonojen hyväksyminen.

[Psykopatologia]

Tervetuloa, Vuokko!