vuokko kirjoitti:Se miten ja mitä itse kukin kuolleesta puhuu, on varmaankin täysin riippuvainen siitä, mikä suhde kuolleeseen on ollut. On eri asia muistella kaukaista tätiä kuin omaa sisarta, kerran vuodessa tavattua anoppia tai omaa lastaan.
Ei ole mitään sääntöjä, on vain omia tunteita ja kohteliasta, muita ihmisiä kunnioittavaa käytöstä. Luulisin.
Noin minäkin ajattelen. Ja toivoisin, että nykyisin jo oltaisiin päästy vanhoista uskomuksista ja perinteistä eroon niin, että ihmiset oikeasti voisivat puhua kuolleista tavalla, jota Vuokko tuossa kuvasi. Puhuttaisiin omien tunteiden mukaisesti mutta samalla toiset ihmiset ja heidän tunteensa huomioon ottaen.
Puhuminen olisi eläville tärkeää, vaikeneminen on tuhoisaa eikä auta ketään. Mitä läheisempi sukulaissuhde vainajaan on ollut sitä varmemmin hänestä riittää juttua ja muisteluita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Olisi hyvä, jos myös huonot tunnekokemukset voisivat joskus tulla sanoitetuiksi ilman syyllisyydentuntoja - kuollut sisko ei aina ollutkaan niin mukava... Myös lapsuudessaan lähiomaisensa menettäneiden ihmisten tulisi saada muistella tätä vuosien ja vuosikymmenten varrella sitä mukaa kuin tulee tarvetta ja uusia asioita alkaa pyöriä mielessä, olivat tunnemuistot hyviä tai huonoja. Siinä on aikuisilla tekeminen; viestittää vuodesta toiseen, että on lupa puhua, ja ettei itse lähiomaisena mene rikki, vaikkeivät lasten muistot aina niin auvoisia olisikaan.
Vuokko, mukavaa, että ilmestyit tänne.