Psykopatologia.munfoorumi.com

"Luonnon ja liikunnan yhteispanoksesta mielenterveyden hellimiseen saadaan koko ajan lisää todisteita. Tuoreimmasta analyysista vastaa brittiläinen tutkijaryhmä, joka kokosi yhteen 1250 ihmisen tiedot kymmenestä eri tutkimuksesta.

Tutkimus ehdottaa, että selvin luonnossa liikkumisen antama hyöty voidaan nähdä nuorilla ja jostain mielenterveyden häiriöstä kärsivillä. Suurimman hyödyn tarjoavat ensimmäiset 5 minuuttia luonnossa. Myös veden, eli esimerkiksi järven tai joen, läheisyys nostaa luonnossa liikkumisen antamaa hyötyä mielenterveyden hoitamisessa.

Tutkimuksessa selvitettiin esimerkiksi lenkkeilyn, pyöräilyn, kalastuksen, veneilyn ja ratsastuksen vaikutuksia mielenterveyteen. "

http://www.iltalehti.fi/mieli/2010050211581213_md.shtml

Mä suhtaudun kriittisesti liikunnan parantavaan vaikutukseen. Mielestäni on loukkaus sanoa esim. kovin masentuneelle, että ota itseäs niskasta kiinni, ja lähde lenkille. Siihen, kun vielä lisää, että ei ennenkään masennuttu, niin ketuttamaan alkaa...
Jos ei pysty muuta tekemään, kuin rukoilemaan ja itkemään, että olo paranisi, ja itsemurha-ajatukset ja -yritykset ovat toistuvia niin ei sitä lenkkeily paranna.
Sen sijaan pieneen ketutukseen ja tylsyyteen lenkkeilystä on apua, mutta nehän eivät ole lainkaan masennusta.
Ahdistukseen ja motoriikkaan liikkumisesta sen sijaan on apua.

Suurimman hyödyn tarjoavat ensimmäiset 5 minuuttia luonnossa. - Nerokasta.

Ymmärrän täysin Megakesän pointin! Kyllä se ihan juuri tuollaista on, kun on kunnolla masennuksen suossa. Voi olla niin kauheat ahdistuksetkin päällä, ettei ole pahemmin asiaa kämpän ulkopuolelle. Itselläni lisäksi saattaa laueta paniikkikohtaus siitä, kun pulssini ja hengitykseni kiihtyy liikuntaa harrastettaessa. Noin siis silloin, kun on huono kausi.

Mahdollisimman terveet elämäntavat ovat toki hyödyllinen juttu ihan kelle vaan, ei ainoastaan mielenterveys-kuntoutujalle, mutta ravinto-opilla ja jumppavideolla päähän lyöminen ei ole varmaankaan parantanut vielä ketään masennuksestaan tai ahdistuksestaan. Kaipa se itsensä kuunteleminen olisi tässäkin tärkeä pointti. Eli älkää hyvät ihmiset tuputtako kellekään mitään pakettiratkaisuja, omia totuuksianne, vaan eläkää ja antakaa elää!

Koululiikunta melkein onnistui saamaan minut inhoamaan liikkumista, mutta onneksi sittemmin aloin ihan itse löytää liikunnallisia harrastuksia, mistä itse pidin, ja pidän yhä, ilman että kukaan on tullut minulle niistä mitään sössöttämään. Kun joku alkaa laulemaan hyppynaruista ja porkkanoiden järsimisestä, kannattaa vaan lukita korvansa, ja ajatuksissaan voi vaikka tunkea nuo vallankäytön välineet paasaajan anukseen. Kyllähän maailmaan paskanjauhantaa mahtuu, se on silkkaa kärpäsen surinaa, antaa olla.

Onko muuten tutkittu miten MT-ongelmia esiintyy kaupunkilaisilla / lähellä luontoa olevilla maalaisilla? Jos tuo juttu pitää paikkansa, maaseudulla esiintyisi vähemmän MT-ongelmia.

Väärää päättelyä.

En usko tuputtamiseen, kokeiluja sen sijaan harrastan. Uusin löytöni on lintujen katselu. Parasta aikaa on kevät, sillä silloin on helpointa tehdä havaintoja, kun materiaalia on paljon. Tänä keväänä olen ollut masentunut ja surumielinenkin. Kun lähden lintuja katselemaan unohdan kaiken muun hetkeksi ja pääsen irti tuskaisesta olotilastani. Ihmettelen itsekin, miten voin niin kovasti jaksaa keskittyä tihrustamaan putken läpi tundrahanhien pörhistelyä muutaman sadan metrin päässä tunti tolkulla. Eikä tarvita kuin töyhtöhyyppä tai varis kohteeksi. Aikaa tuohon puuhaan saa kulumaan paljon, mutta antoisaa se on. Kokemuksena vaatimattomalta kuulostava putken läpi tiirailu on ollut hyvin palkitseva ja vapauttava. Sitä voisi kuvata hypnoottiseksi kokemukseksi myös.

Vielä lisää analyysiä edelliseen, ylläpidon kauhuksi uudelle viestipohjalle.

Usein esitetään, että se ja se asia on hyväksi ja tämän hetken number one on mm. sosiaalinen tuki, luonnossa liikkuminen ja aineeton (materiaaliton) harraste. Mikään edellä mainituista ei tue ihmistä tarpeeksi, jos ihminen on mieleltään jo ehtinyt vajota niin down, että hetken ilonpilkahdus ja rentoutuminen eivät anna kuin ensiapua. Eivät nuo ylevät toiminnot siis toimita muuta kuin laastarin virkaa, jos ahdistus jatkuu aina hyvän olon hetken jälkeenkin. Kaikkea hyvää ja itselle sopivaa rentouttavaa puuhaa pitäisi päästä harjoittamaan jo ennen kuin paha olo on päässyt iskemään ja ajallisesti niin valtavan paljon, että riittävä suoja elämän myrskyihin ehtisi muodostua. Tietenkin pohja tulee luoduksi jo lapsena. Selviytymisen keinot pitäisi olla jollain tavalla hanskassa jo silloin.

Sans nom kirjoitti:Vakavia psyykkisiä ongelmia on eniten Itä- ja Pohjois-Suomessa, myös Lapissa. En oikein jaksa uskoa, että ihminen pahimman ahdistuksensa keskellä haluaa tai jaksaa edes vilkuilla ikkunasta ulos. Ennaltaehkäisevänä hoitona voi ehkä toimia lievemmissä tapauksissa.

http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2009/10/i ... 63926.html

Johtuuko tuo oikeasti siitä, että psyykkiset ongelmat ovat siellä vakaviampia vai siitä, että ongelmia diagnosoidaan ja hoidetaan eri tavalla kuin muualla Suomessa?

Pori kuuluu taantuviin teollisuuspaikkakuntiin, josta on seurannut erilaisia ongelmia. Tosin muutaman vuoden on pyyhkinyt kohtalaisesti Olkiluodon ydinvoimalarakennuksen myötä.

Entä valojakson pituuden vaikutus, joka on tärkeä tekijä pohjoisten kansojen terveysongelmissa? Pohjoisella pallonpuoliskolla valojakson pituus on talvella riittämätön ja kesällä ylen suuri, mikä ei kuitenkaan korvaa talven aiheuttamia puutteita. Sekä valon riittämättömyys että suurta sopeutumista vaativa jakson pituuden vaihtelevuus aiheuttavat monentyyppisiä oireita ja tuottavat vaativat olosuhteet, joihin ihmisten on täytynyt vuosituhansien ajan sopeutua. Sekä D-vitamiinin merkitys että valojakson vireystilaan aiheuttama vaikutus ovat merkittäviä.

Pohjoisessa asuvien ihmisten mahdollisuudet harrastaa luonnossa liikkumista ovat loistavat. Heidän suhtautumistaan luontoarvoihin on tutkittu monissa uusissa luontomatkailuun liittyvissä tutkimuksissa. Heidän luontosuhteeseensa vaikuttavat vuosisatojen kokemus, perinteiset elinkeinot, luonnonvarojen käyttö ja riippuvuus luonnosta. Luontoa ei käsitetä ihailtavana kohteena kuin turismissa vaan esimerkiksi kyky selviytyä vaikkapa yksin luonnon armoilla on arvostettua. Luonnossa liikkumisen merkitys kaupunkilaiselle on erilainen kuin maalla asuvalle, jolle se on jokapäiväistä ja kenties ammattiin liittyvää toimintaa.