Psykopatologia.munfoorumi.com

Kolumni
Oman vanhemman kuolema on myös helpotus
16.10.2013 9:13 26

Jarkko Tontti

Oli vuosi 2002. Seisoin kirkkaan valkoisessa huoneessa korkean sairaalasängyn edessä. Ohuet verhot erottivat toisistaan omissa sängyissään kuolevat ihmiset. Edessäni makasi mies, jota olin joskus rakastanut, koska lapsen on pakko rakastaa vanhempiaan. Lapset eivät ole tyhmiä. Pienikin lapsi kyllä ymmärtää tilanteensa. Sen, että hänen elämänsä on täysin sen varassa, mitä hänen vanhempansa tekevät tai jättävät tekemättä.

Se sidos ei koskaan katkea.

Isäni ei ollut aina miellyttävä ihminen. Valehtelisin, jos sanoisin, että tunsin pelkkää surua, kun hän kuoli. Päinvastoin. Myös helpotus oli valtava.

Vihdoinkin, ajattelin.

Väitän, että niin ajattelee jokainen ihminen, kun hänen vanhempansa kuolee.

Sitten tulee syyllisyys. Se hyökyy päälle samalla tavalla kuin silloin, kun lapsi tuntee syyllisyyttä tehtyään jotain väärää. Äiti ja isä ovat vihaisia, koska toivoin, ettei tuota pikkuveljeä olisi koskaan tähän perheeseen tullut. Lapsi ei tee ajatusten ja tekojen välillä eroa, eikä loppupeleissä aikuinenkaan.

Se syyllisyys on ihan oikein. Vanhemmilleen – myös niille vajavaisille – on syytä olla kiitollinen. Syyt ihminen ymmärtää yleensä silloin, kun on omia lapsia kasvatettavana. Lapsen vanhempana oleminen on vaikeinta mitä on.

Katson valokuvaa isästäni viidenkymmenen vuoden takaa. Hän näyttää kovasti minulta. Samanlaiset silmälasitkin ovat taas muodissa. Muistan, kuinka istuin hänen kainalossaan ja katsoin pyöreäkulmaisesta mustavalkotelevisiosta suomalaisten pitkänmatkanjuoksijoiden menestymistä olympialaisissa. Muistan piipputupakan hajun ja käsivarren lempeän puristuksen. Mutta muutakin muistan. Siihen aikaan ruumiillinen kuritus oli itsestään selvää.

Kaikessa mitä ihmiset tekevät on kyse siitä, mitä heille on lapsena tapahtunut, hyvässä ja pahassa. Jokaisella meistä on haava, koska jokaisen vanhemmat ovat vajavaisia ja hauraita, kuten me kaikki olemme. He tekivät oikein ja he tekivät väärin, aivan kuten sinäkin teet ja tulet tekemään.

Turhinta elämässä on jäädä hellimään sitä haavaa. Kaikki ihmiset ovat samassa tilanteessa. Pää täynnä muistoja tavalla tai toisella epätäydellisistä vanhemmista ja epävarmoja ajatuksia epätäydellisestä minästä.

Jaloissamme pyörii mahdollisuus. Ne pienet. Ihmisen taimet, jotka huomaavat kaiken, mitä sinä teet. Älä oirehdi kokemaasi heihin, ihmiskunnan vuosituhantiset virheet eivät ole heidän vikansa.

Kirjoittaja on kirjailija ja lakimies

trisse kirjoitti:No, "riemun aihe" olikin ironisesti sanottu. Tarkoitin että mikä tahansa positiivinen tunne asiaan liittyen tuntuu kohtuuttomalta itsestä.

Rane kirjoitti:Minulla oli toinenkin tuttava, joka ei itkenyt yhtään isänsä kuolemaa. Ajattelin silloin, että onpa siinä kylmäverinen ihminen, liekö jonkinlainen psykopaatti. Hyvä tietää, että on ihan normaalia olla liiemmin surematta omien vanhempien poismenoa.

Mirri kirjoitti:

Rane kirjoitti:Minulla oli toinenkin tuttava, joka ei itkenyt yhtään isänsä kuolemaa. Ajattelin silloin, että onpa siinä kylmäverinen ihminen, liekö jonkinlainen psykopaatti. Hyvä tietää, että on ihan normaalia olla liiemmin surematta omien vanhempien poismenoa.

Luulen, että mitä ristiriitaisempi suhde omiin vanhempiin on ollut sitä ristiriitaisempaa ja 'epänormaalimpaa' heidän kuolemansa aiheuttama surukin on.

En usko, etteikö vanhempiensa kuolemansa helpotukseksi ja vapautukseksi kokeva ihminen surisi; hänen surunsa on vain toisenlaista - se voi olla jopa hyvin traumatisoivaa, jos ei ihminen ole milloinkaan elämänsä varrella saanut hoitoa lapsuutensa traumoihin, eikä vanhempien kuollessakaan saa itselleen mistään apua ristiriitojen käsittelemiseksi.

Se, että vanhemman kuolema voidaan kokea vapauttavana helpotuksena, on yhdenlainen tabu. Kuten osuvasti sanoit; tulee helposti 'kylmäverisyys' mieleen, jos joku 'tunnustaisi' toivovansa vanhempansa kuolemaa päästäkseen vihdoin irti hankalasta ja vaativasta ihmissuhteesta, joka on tehnyt elämässä vahinkoa ja imenyt voimia.
On kuitenkin niin, että vanhemmat ovat vastuussa siitä kuinka kiintyneitä heidän lapsensa ovat heihin. Lapset eivät ole siitä asiasta vastuussa; mielestäni eivät välttämättä missään elämänsä vaiheessa. Joten jos aikuinen lapsi huokaisee helpotuksesta ja kokee päässeensä vapaaksi ('riemuitsee') vanhempansa kuoleman jälkeen, syy ei ole hänessä.
Sitä paitsi hänen surunsa voi jäädä 'suremattomaksi suruksi', pahimmillaan hän ei edes tajua surevansa syvästi inhoamansa ihmisen kuolemaa; surematon suru on traumatisoivaa.

untuva kirjoitti:PP toivoo, että minä kuolisin, jotta pääsisi musta eroon.

Hilppa kirjoitti:Voihan lapsi surra vanhempansa kuoltua sitäkin, mistä on elämässään jäänyt paitsi eli mukavasta vanhemmasta, jos suhde vanhempaan on jäänyt vajaaksi. Ei kaikki suru ole aina sitä, miltä se näyttää.