Kolumni
Oman vanhemman kuolema on myös helpotus
16.10.2013 9:13 26
Jarkko Tontti
Oli vuosi 2002. Seisoin kirkkaan valkoisessa huoneessa korkean sairaalasängyn edessä. Ohuet verhot erottivat toisistaan omissa sängyissään kuolevat ihmiset. Edessäni makasi mies, jota olin joskus rakastanut, koska lapsen on pakko rakastaa vanhempiaan. Lapset eivät ole tyhmiä. Pienikin lapsi kyllä ymmärtää tilanteensa. Sen, että hänen elämänsä on täysin sen varassa, mitä hänen vanhempansa tekevät tai jättävät tekemättä.
Se sidos ei koskaan katkea.
Isäni ei ollut aina miellyttävä ihminen. Valehtelisin, jos sanoisin, että tunsin pelkkää surua, kun hän kuoli. Päinvastoin. Myös helpotus oli valtava.
Vihdoinkin, ajattelin.
Väitän, että niin ajattelee jokainen ihminen, kun hänen vanhempansa kuolee.
Sitten tulee syyllisyys. Se hyökyy päälle samalla tavalla kuin silloin, kun lapsi tuntee syyllisyyttä tehtyään jotain väärää. Äiti ja isä ovat vihaisia, koska toivoin, ettei tuota pikkuveljeä olisi koskaan tähän perheeseen tullut. Lapsi ei tee ajatusten ja tekojen välillä eroa, eikä loppupeleissä aikuinenkaan.
Se syyllisyys on ihan oikein. Vanhemmilleen – myös niille vajavaisille – on syytä olla kiitollinen. Syyt ihminen ymmärtää yleensä silloin, kun on omia lapsia kasvatettavana. Lapsen vanhempana oleminen on vaikeinta mitä on.
Katson valokuvaa isästäni viidenkymmenen vuoden takaa. Hän näyttää kovasti minulta. Samanlaiset silmälasitkin ovat taas muodissa. Muistan, kuinka istuin hänen kainalossaan ja katsoin pyöreäkulmaisesta mustavalkotelevisiosta suomalaisten pitkänmatkanjuoksijoiden menestymistä olympialaisissa. Muistan piipputupakan hajun ja käsivarren lempeän puristuksen. Mutta muutakin muistan. Siihen aikaan ruumiillinen kuritus oli itsestään selvää.
Kaikessa mitä ihmiset tekevät on kyse siitä, mitä heille on lapsena tapahtunut, hyvässä ja pahassa. Jokaisella meistä on haava, koska jokaisen vanhemmat ovat vajavaisia ja hauraita, kuten me kaikki olemme. He tekivät oikein ja he tekivät väärin, aivan kuten sinäkin teet ja tulet tekemään.
Turhinta elämässä on jäädä hellimään sitä haavaa. Kaikki ihmiset ovat samassa tilanteessa. Pää täynnä muistoja tavalla tai toisella epätäydellisistä vanhemmista ja epävarmoja ajatuksia epätäydellisestä minästä.
Jaloissamme pyörii mahdollisuus. Ne pienet. Ihmisen taimet, jotka huomaavat kaiken, mitä sinä teet. Älä oirehdi kokemaasi heihin, ihmiskunnan vuosituhantiset virheet eivät ole heidän vikansa.
Kirjoittaja on kirjailija ja lakimies
http://www.hs.fi/elama/Oman+vanhemman+k ... 1886796827