Psykopatologia.munfoorumi.com

[ Onko tuossa kyse "haasteista"? ]

Ilmeisesti vointisi on parantunut vain hyvin hetkellisesti ja palannut sitten takaisin. Olet siis ollut hetken aikaa ilman haasteiden tunnetta ja palannut taas haasteiden pariin. Et ole siis päässyt haasteistasi. Haaste viittaa sanaan haasteellinen tässä yhteydessä, koska mainitset 'alaspäin vetäviä haasteita'. Tämä on kuitenkin omaa tekemääni tulkintaani tilastasi, johtopäätökset omasta tilastasi teet itse. Kannattaa varmaan tuoda mieleen niitä asioita mitkä tuntuvat haasteelliselta ja sitä miksi ne tuntuvat haasteellisilta ja miten pienentää niiden asioiden haasteellisuutta. Mutta haasteellisuuden tunne voi johtua myös masennuksesta, jolloin moni asia tuntuu haasteelliselta/tai on myös tunteen lisäksi haasteellista. Voisiko olla näin kuin manitsin? Minulle tuntui suurelta haasteelta lähteä auttamaan sinua tässä tilanteessani, mutta selvisin tämän tilanteen haasteellisuudesta. Haaste josta selviää ei ole enää haaste jälkeenpäin katsottuna.

Mutta, jos ei ota haastetta vastaan ei siitä haasteesta voi päästä ylikään esim. jos et lähde hakemaan töitä siksi, että pelkäät ettei sinua oteta historiallasi töihin, niin et ota haastetta vastaan. Jos menet hakemaan töitä niin otat haasteen vastaan ja sinä joka saat sen työn tai sitten et. Haasteet kuuluu voittaa!

Niinpä; helpompi jatkaa huonoa vointia ja 'unohtaa' kuin surra menettämiään asioita. Menetettyjen asioiden sureminen ei kuitenkaan ole kielteinen asia ensinkään. Sureminen vaatii rohkeutta, mutta se on siitä mukava vaihe, ettei se jatku loputtomiin, vaan suruvaiheen mentyä ohitse on mahdollista löytää uusia asioita menetettyjen tilalle.

Ymmärrän ettei haasteesi lopu siihen, että jos saatkin työpaikan. Sinulle tulee uusia haasteita kuten tuo vitutus, pitkästyminen ja ahdistus. Voi olla niin, että ennenkuin olet mennyt hakemaan töitä niin sinua on vituttanut ettet saisi töitä ja sitten sinua on pitkästyttänyt työttä olo ja sitten sinua on voinut ahdistaa huoli pääsetkö koskaan työelämään.

+Trisse kirjoitti:

untuva kirjoitti:Ymmärrän ettei haasteesi lopu siihen, että jos saatkin työpaikan. Sinulle tulee uusia haasteita kuten tuo vitutus, pitkästyminen ja ahdistus. Voi olla niin, että ennenkuin olet mennyt hakemaan töitä niin sinua on vituttanut ettet saisi töitä ja sitten sinua on pitkästyttänyt työttä olo ja sitten sinua on voinut ahdistaa huoli pääsetkö koskaan työelämään.

En mä tajuu.

Tarkoitin oikeastaan itseäni. Minua vituuttaa tällä hetkellä se etten saisi töitä ja minua pitkästyttää olla jouten sekä minua ahdistaa huoli siitä pääsenkö koskaan työelämään. Olen tehnyt jonkin aikaa elämässäni töitä, ja siellä minulla oli sellainen kokemus, että vituttaa se, että sain töitä ja sitten töissä olo pitkästyttää ja ahdistaa huoli siitä, että pääsenkö takaisin työkyvyttömyyseläkkeelle. Samat tunteet mutta ihan päinvastaiset ajatukset.

Trisse onko sulla just sama kuin mulla?

+Trisse kirjoitti:Mä olen surrut koko elämäni.

Ok; tulkitsin nämä kohdat väärin:

Kuten aloitusviestissä mainitsin on moni asia mennyt elämässä pieleen eikä niitä juuri sure voidessaan huonosti vaan vasta kun voi hyvin.

Samoin minun tapauksessa on helpompi jatkaa huonoa vointia kun voida hyvin ja kohdata ne.

+Trisse kirjoitti: Miten siis kohdata elämän hyvässä vaiheessa nämä alaspäin vetävät jutut?

Tuumaamalla, että meille kaikille sattuu elämässä enempivähempi shit-happens -hetkiä ja sen jälkeen rinta rottingilla kohti uusia nöyryytyksiä?

Ehkä kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty...

+Trisse kirjoitti:Ei sureminen ole ratkaisu ihmiselle joka on ollut koko ikänsä masentunut. Se johtaa vaan enempään masennukseen. Kyllä se varmaan toimisi jos menetys olisi yksittäinen kuoppa nousujohteisella polulla.

Menetysten sureminen ei johda enempään masennukseen; pikemminkin masennus vähenee suremisen myötä. Suremattomat surut sen sijaan voivat johtaa. Samoin voivat aiheuttaa kateutta ja katkeruutta.

Miten voi surra suruja, jotka on jäänyt surematta?
Miten voi tunnistaa ne.

Jill kirjoitti:Miten voi surra suruja, jotka on jäänyt surematta?
Miten voi tunnistaa ne.

Tuskin mitenkään, elleivät ne tavalla tai toisella putkahtele pintaan tunnettaviksi, ja ellei ole ketään, joka auttaisi erottamaan surun depressiosta.
Surun tunnistaminen ja erottaminen depressiosta omin päin voi olla toivoton yritys. Ainakin minä olen tarvinnut paljon ammattiapua tässä asiassa.

Jos olen surullinen niin millä perusteella tiedän onko se surua vai jotain muuta (esim. masennusta)?
En tiedä kyllä onko Mirri oikea henkilö vastaamaan kysymykseen kun tiettävästi on itse kroonisen masentunut mutta kysyn hältä kun on joka alan asiantuntija.

Trisse, en ole oikea henkilö vastaamaan kysymykseesi, koska luultavasti teen lopun ikäni töitä näiden asioiden kanssa; yritän omalla kohdallani selvittää mikä on surua, mikä depressiota, ja mikä niiden sekoitusta. Käsittääkseni ammattilaiset uurastavat saman asian kimpussa; eivät nämä ole heillekään selviä juttuja.
Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että suremisesta seuraa helpotus ennemmin tai myöhemmin; suru jäsentyy ja sille löytyy kohde. Ihminen lopulta tietää miksi hän on surullinen ja alakuloinen; mitä hän suree. Depression kanssa on toinen juttu; se alkaa lieventyä vain, jos se muuttuu suruksi...

Käsittääkseni depressiopotilaille surun tunnistaminen depression alta olisi tosi tärkeää. Ei elämässä ole niin pieniä menetettyjä ja luovutettuja asioita, etteivät ne voisi synnyttää surua ja olla suremisen 'arvoisia'... Depressio syntyy, kun elämän varrella suremisen arvoiset menetykset/luopumiset jäävät huomaamatta ja surematta - kerta toisensa jälkeen ja vuosikymmenten varrella.