Psykopatologia.munfoorumi.com

"Kun puhutaan akuutista psyykkisestä hädästä, Espoossa kyllä pääsee hoitoon ja saa hyvää hoitoa", sanoo Espoon terveyspalveluiden johtaja Eetu Salunen.
Esimerkiksi Jorvin terveyskeskuspäivystykseen aina, hän vakuuttaa.

Salunen ei ota suoraan kantaa itsemurhaan päätyneen 21-vuotiaan Akin tapaukseen.
Hänen mukaansa Espoossa ei pitäisi olla mahdollista, että ihmistä pompotellaan mielenterveys- ja päihdepalveluiden välillä, koska ne on yhdistetty – juuri pompottelun estämiseksi. "Mutta eri työntekijöiltä voi tulla hyvinkin erilaisia ratkaisuja", Salunen myöntää.

Espoon perusturvajohtaja Juha Metson mukaan palveluasenne ei aina "kestä tarkastelua". "Jos on oikeasti ollut tylyttämistä, se on järkyttävää ja surullista."
Espoo on myöntänyt, etteivät nuorten mielenterveyspalvelut toimi riittävän hyvin.

Aki vietiin tahdonvastaisesti Jorvin akuuttipsykiatriselle osastolle. Hän kotiutui viikon jälkeen.

Husin psykiatrian tulosyksikön johtaja Grigori Joffe ei hänkään voi ottaa kantaa yksittäistapaukseen.
Hän muistuttaa, ettei ihmistä voida pitää tahdonvastaisessa hoidossa, jos pakkohoidon kriteerit eivät täyty. Henkilön tulee olla mielisairas ja on oltava selvää, ettei muu hoito riitä ja hoitamatta jättäminen johtaisi sairauden pahenemiseen.
"Joihinkin sairauksiin ja riippuvuuksiin liittyy niin voimakas halu kuolla, että totuutta ei kerrota terveydenhoidon ammattilaisille", Salunen pohtii.

Kevään aikana Akin vanhemmat olivat hakeneet pojalleen apua terveyskeskuksesta, Jorvin
päivystyksestä, Mielenterveys- ja päihdepalvelukeskus Empusta ja nuorisopoliklinikka Nupolista.
Lisäksi Aki ohjattiin A-klinikalle sekä sosiaalityöntekijän luokse.

Päihdepuoli määritteli ahdistuksen mielenterveysongelmaksi ja psykiatrit päihdeongelmaksi.

"Ainoa ongelma, jonka Aki itse tunnisti, oli asunnottomuus."

"Ainoa ongelma, jonka Aki itse tunnisti, oli asunnottomuus."

Mirri kirjoitti:Äidin kertoman mukaan poika itse näki ainoana ongelmanaan asunnottomuuden. Minullakin tulee mieleen, ettei hän ole tahtonut jatkaa psykiatrista hoitoa; ei ole tuntenut tarvitsevansa sitä.
Mutta miksei psykiatri ole selittänyt tilannetta äidille, vaan käyttäytynyt tylysti puhelimessa - sitä en ymmärrä. Ja miksei osastolla olla uskottu, että sairaalahoidon tarvetta voisi edelleen olla potilaan tahdosta riippumatta; siinä toinen kysymys. Jos nuoren miehen kaveripiirikin on ollut sitä mieltä, että lähiomaisten pitäisi saada kaveri hoidon piiriin, psykiatrian ammattilaisten pitäisi mielestäni tajuta, että on tosi kysymyksessä ja että psykiatrisen hoidon tarve on totta, oli potilas itse mitä mieltä hyvänsä.

Aivan kuin ammattilaiset olisivat ylittäneet aidan helpoimmasta kohdasta: nuori potilas ei omasta mielestään kaipaile hoitoa, ja päinvastoin on voinut olla hankalakin 'sairaudentunnottomuudessaan', joten tervemenoa... Toisaalta jos 'pakkohoidon' kriteerit eivät täyty määräysten mukaisesti, niin keinot ovat vähissä potilaan tahtoessa sairaalasta ulos.

Inhottavan tuntuinen ajatus, mutta sanon silti: toivottavasti tällainen tapaus auttaa ihmisiä ymmärtämään miksi tahdosta riippumatonta psykiatrista hoitoa tarvitaan, ja miksi sitä pitäisi myös käyttää.

Golden flower kirjoitti:Entä, jos tahdosta riippumattomaan hoitoon määrääminen ja vieminen poliisivoimin olikin tässä tapauksessa se, mikä sysäsi viimein lopulliseen ratkaisuun päätymiseen? Inhottavan tuntuinen ajatus sekin, mutta aivan mahdollinen.

Kukaan ei ottanut espoolaisnuorukaisten Akin ja Sakarin hätää tosissaan. Sakari pääsi vuosien itkun jälkeen hoitoon, Aki päätyi Kellonummen hautausmaalle.

Perjantaina seisoin 21-vuotiaana kuolleen espoolaisen Akin haudalla hänen äitinsä kanssa.
Äiti kyykistyi lapsensa ristin juureen, sytytti kynttilät, asetteli kukat. Laittoi Lumiasta soimaan Suojelusenkelin.
Kirkas syysaurinko heitti naisen kasvojen varjon pojan puhtaanvalkoiseen ristiin. Äiti saattoi poikansa kohdusta hautaan.
Käänsin hetkeksi selkäni lohduttomalle näylle, kun suru ja kiukku velloivat kehooni ja mieleen.

Mikä perkele tätä maata vaivaa?

Onko todella niin, että hädässä oleva ei Suomessa saa apua? Akia ei voinut kukaan auttaa enää, kun pää antoi jaloille käskyn hypätä marketin mainostolpasta. Mielen lisäksi särkyi keho.
Hätää oli kuitenkin huudettu koko kevät ja kesä. Vanhemmat olivat hakeneet pojalleen apua lukuisilta luukuilta Espoossa. Kaikista hätähuudoista huolimatta nuori mies päätyi arkussa Kellonummen hautausmaalle.
Minun täytyy lähteä, koska teillä kaikilla on niin kiire, Aki tekstasi viimeisinä päivinään.

Aki ei ole ainoa, joka on pyytänyt Espoolta apua turhaan. Talvella tapasin parikymppisen Sakarin, joka oli äitinsä kanssa hakenut vuosien ajan apua ahdistukseensa, mutta kukaan ei tuntunut ottavan tosissaan. Siitä huolimatta, että Sakari oli itkenyt lohduttomasti joka päivä neljän vuoden ajan.
Minusta nuorukaisen ahdistunut, jatkuva itku tai uhkaus tappaa itsensä tai muita, ovat melko voimakkaita hätähuutoja. Sakarin ja Akin tarinoiden perusteella kuitenkin näyttää, että auttamisen ammattilaisten kriteerit ovat toisenlaiset.

Eivät Aki ja Sakari olleet täysin syrjäytyneet: molemmat yrittivät käydä koulua, ystäviä ja perhettä oli – apua yritettiin saada yhteisvoimin.

Eikö esimerkiksi äidin sana paina enää mitään, kun lapsi saavuttaa maagisen 18-vuoden ikärajan? Äiti on seurannut lapsensa kasvamista kohdusta asti, mutta kun lapsi on lain mukaan aikuinen, ei äitiä tarvitse enää kuunnella tai uskoa.
Jos edes läheinen ei hae mielensä särkeneelle apua, on auttaminen vaikeaa. Mutta Aki, Sakari ja monet muut ovat hakeneet ja hakevat varmasti tänäänkin.

Kylmäävä on ajatus siitä, millaista jälkeä tekee hätääntyneelle, eksyneelle nuorelle mielelle tunne, että kukaan ei auta? Että sisuskaluja repivä ahdistus ei riitä avun saantiin. Että odotukset elämän ja maailman ja toisten ihmisten suhteen olivat sittenkin liian suuret.
Apua kun ei tunnu saavan, jos tuskalle ei ole selvää syytä: jos ei tule verta, ei voi sattua.
Väsyneet, heikot ja mielensä särkeneet tunnutaan edelleen nyky-Suomessakin luokiteltavan kakkosluokan kansalaisiksi. Koditon, aineisiin hairahtunut nuori tuntuu ammattiauttajan silmissä olevan menetetty tapaus.

Entä sinun silmissäsi?
Olisitko eri mieltä, jos näkisit valokuvien Akin: pisamanaamaisen, ruskeasilmäisen pojan hassuttelemassa pikkusisarusten kanssa? Tai virvelin varressa jossain pohjoisen pikkujärvellä, tyytyväinen ilme kasvoillaan?

Espoota on monesti luonnehdittu Suomeksi pienoiskoossa. On metsää ja merenrantaa, huippuosaamista, huipputeknologiaa ja huippukorkeakoulua.
On niin paljon superlatiiveja, että ihan tavalliselle – saati hädässä olevalle – ihmiselle ei taida olla tilaa. Hädässä oleva saa huutaa apua voimiensa takaa, mutta kukaan ei taida kuulla.

Ehkä huippukaupungin huippuosaajia ei ole varustettu korvilla tai sydämellä.
Kuunnelkaapas joskus korvillanne äitiä, jonka oman lapsen hätä saa huolesta suunniltaan.
Se kylmää siellä sydämessä asti.

Sakari oli kympin poika. Sellainen valoisa, osaava ja osallistuva. 5-vuotiaana hän selitti Darwinin oppeja, ala- ja yläasteella sai stipendit ja mainiot todistukset.

Nyt Sakari on 23-vuotias mies, itkenyt joka päivä neljä vuotta.
Itku ja paniikki alkoivat keväällä 2009. Sitä ennen armeijan lääkäri totesi masennuksen ja ahdistuksen, jotka olivat alkaneet puolitoista vuotta aiemmin. Sakarille sanottiin, että kun asepalvelus keskeytyy näin, kotikunta Espoon terveydenhuolto ottaa yhteyttä. Soittoa tai kirjettä ei koskaan tullut, äiti kertoo.
Tästä alkoi hätääntyneen äidin ja ahdistuneen pojan taistelu hoidosta. Sakari kävi terveyskeskuksessa, nuorisopoliklinikalla, aikuispsykiatrian poliklinikalla, yksityisellä, välillä kolkuttelemassa Jorvin ovia. Mikään ei auttanut. Ahdistusta ja paniikkikohtauksia ei tutkittu kunnolla.
"Puolet on sitä, että terveydenhuoltojärjestelmä ei toimi ja puolet on mun luonnetta: etten ole osannut kertoa tunteistani."

Mitä sitten olisi pitänyt kertoa? "Se, että välillä tuntuu että kaikki maailman raivo, suru ja viha ovat minussa. Ja että pää ja rinta räjähtävät."

"Mielenterveyskuntoutujat ovat heitteillä", toteaa Espoon mielenterveysyhdistyksen puheenjohtaja Tarja Tallqvist. Hänestä hoitoon ei pääse ajoissa.

Sakarikin on vaatinut lääkettä ja sairaalahoitoa. "Sisään" osastolle pääsee vain lähetteellä, mutta tuskainen nuorukainen ei jaksanut odottaa päivystyksessä.
Oikeanlaista hoitoa odotellessa Sakari sulkeutui ja ahdistui entisestään, äiti hätääntyi ja väsyi. "Kun mieheni kuoli, elämäni romahti. Nousin siitä. Kun meni työpaikka, se oli toinen romahdus. Mutta kun poikani sanoi, että hän on romuna, ajattelin, että tätä en enää kestä."
Sakari oli alakoulussa, kun isä kuoli. Hän itki päivän ja päätti olla reipas. "Tuntuu, että tunteita on kasautunut pitkältä ajalta. Ne on pakko purkaa pois."

Armeijan jälkeen kolme vuotta kului, äiti yritti saada pojalleen sopivaa hoitoa. Äidistä huolta ei otettu vakavasti. Hän ei saa varata pojalleen lääkäriaikoja tai tietoa käynneistä, vaikka poika on antanut luvan kertoa. Eräs lääkäri kirjoitti, että Sakarilla on ihmissuhdeongelma. Avun sijaan tuli leima: ylihuolehtivainen äiti. Sakarin kapeille kasvoille nouseva hymy hämää.
Toinen lääkäri kehotti poikaa ryhdistäytymään, tulemaan pois äidin helmoista. Sinä iltana oli vaikea paniikkikohtaus.

"Surullista, jos se on mennyt noin", Espoon perusturvajohtaja Juha Metso toteaa. Hän myöntää, että hoitopolku ei aina kulje niin kuin pitäisi. "Palveluissa on kyse siitä, miten ihmiset tulevat kohdatuiksi ja autetuiksi. Ja siinä meidän pitäisi onnistua paljon paremmin."
Äiti haki apua myös opiskelijaterveydenhuollosta, mutta pojan olisi pitänyt varata aika itse.
"Miten voi ajatella, että huonossa kunnossa oleva varaisi itse ajan, kun välttämättä ei jaksaisi edes hengittää?" Tallqvist kysyy.

Aika järjestyi opinto-ohjaajalle. "Ajattelin, että herranjumala, poika on sairas!" äiti muistelee.
Viime keväänä Sakari sai lähetteen akuuttipsykiatrian poliklinikalle, mutta avo-osasto ei auttanut. Kevään jälkeen hänelle on kirjoitettu 15 lääkereseptiä.

Vuosia on kulunut, ahdistus on pahentunut. Asiointi kaupungilla tai päivällinen kotona voivat keskeytyä itkuun. Joulun alla, hysteerisen itkun alta, poika sanoi, ettei jaksa enää päivääkään.
Tammikuisena perjantaina äiti ja poika nousivat hissillä Hyksin psykiatriakeskuksen yhdeksänteen kerrokseen. Tämä on entinen Hesperian sairaala.
Joku avaa lukitun oven. "Ai sinä olet Sakari, tervetuloa", hoitaja sanoo ja esittelee Sakarin huoneen. Äiti ajattelee, että onneksi pakkasi pojan hammasharjan. Täältä ei käännytetä pois.
Ensimmäisen tapaamisen jälkeen osaston lääkärin sanat jäivät äidin mieleen pyörimään:
"Potilaat tulevat tänne aivan liian myöhään."

Haastateltavan nimi on muutettu.

Golden flower kirjoitti:

Mirri kirjoitti:Äidin kertoman mukaan poika itse näki ainoana ongelmanaan asunnottomuuden. Minullakin tulee mieleen, ettei hän ole tahtonut jatkaa psykiatrista hoitoa; ei ole tuntenut tarvitsevansa sitä.
Mutta miksei psykiatri ole selittänyt tilannetta äidille, vaan käyttäytynyt tylysti puhelimessa - sitä en ymmärrä. Ja miksei osastolla olla uskottu, että sairaalahoidon tarvetta voisi edelleen olla potilaan tahdosta riippumatta; siinä toinen kysymys. Jos nuoren miehen kaveripiirikin on ollut sitä mieltä, että lähiomaisten pitäisi saada kaveri hoidon piiriin, psykiatrian ammattilaisten pitäisi mielestäni tajuta, että on tosi kysymyksessä ja että psykiatrisen hoidon tarve on totta, oli potilas itse mitä mieltä hyvänsä.

Aivan kuin ammattilaiset olisivat ylittäneet aidan helpoimmasta kohdasta: nuori potilas ei omasta mielestään kaipaile hoitoa, ja päinvastoin on voinut olla hankalakin 'sairaudentunnottomuudessaan', joten tervemenoa... Toisaalta jos 'pakkohoidon' kriteerit eivät täyty määräysten mukaisesti, niin keinot ovat vähissä potilaan tahtoessa sairaalasta ulos.

Inhottavan tuntuinen ajatus, mutta sanon silti: toivottavasti tällainen tapaus auttaa ihmisiä ymmärtämään miksi tahdosta riippumatonta psykiatrista hoitoa tarvitaan, ja miksi sitä pitäisi myös käyttää.

Entä, jos tahdosta riippumattomaan hoitoon määrääminen ja vieminen poliisivoimin olikin tässä tapauksessa se, mikä sysäsi viimein lopulliseen ratkaisuun päätymiseen? Inhottavan tuntuinen ajatus sekin, mutta aivan mahdollinen.

Riidankylväjä kirjoitti:Olen nähnyt kaksi tapausta, jossa itsemurhan tehnyt on ollut hoidon/terapian piirissä silti kuollut.

Onko niin, että kestävyysvajetta hoidetaan myös tällä tavalla? "Epäkelvot" saa mennä.

Kuutar kirjoitti:Mielestäni ihmiset myös ehkä odottavat mt-hoidolta vähän liikoja.

Kuutar kirjoitti:

Riidankylväjä kirjoitti:Olen nähnyt kaksi tapausta, jossa itsemurhan tehnyt on ollut hoidon/terapian piirissä silti kuollut.

Onko niin, että kestävyysvajetta hoidetaan myös tällä tavalla? "Epäkelvot" saa mennä.

Onko se aina hoitavan tahon syytä? Minun mielestäni ei ole. Ihmisellä on kuitenkin aina oma tahto ja motiivit, jos ei koe elämäänsä mielekkääksi, ei siihen mikään hoito aina auta.

Mirri: Minusta olisi tosi mukavaa (realistista), jos ei aina alettaisi syytellä ja etsiä syyllisiä psykiatrisen sairauden aiheuttaessa aikuiselle potilaalle jotakin traagista, kuten itsemurhan. Hänen sairautensa on voinut olla sellainen, ettei sitä ole pystytty hoitamaan - kajoamatta hänen itsemääräämisoikeuteensa ja käyttämättä pakkokeinoja...