"ei täällä asunnottomuutta hoideta" (suisidi)

[Psykopatologia]

UUTISET >> KAUPUNKI http://www.hs.fi/kaupunki/Masentunut+nu ... 8614182706

Masentunut nuorukainen ei saanut apua
Itsetuhoinen espoolaisnuorukainen kotiutettiin sairaalasta viikon jälkeen

9.9.2013 5:51 | 4 | Päivi Punkka



Aki haudattiin elokuun lopussa Kellonummen hautausmaalle. "Ajattelin aina,
että kamalinta maailmassa olisi, jos joutuisi hautaamaan oman lapsensa",
Akin äiti Marjo Törmänen sanoo.

Espoon viranomaiset eivät osanneet päättää, oliko Akilla mielenterveys- vai päihdeongelma.
Kukaan ei auttanut tosissaan.

Toukokuun lopussa Marjo Törmänen katseli kotitalonsa pihalla, kun poliisit kaatoivat hänen poikansa
maahan ja laittoivat rautoihin.

Paikalle tuli myös ambulanssi, joka varmisti, että 21-vuotias Aki saatiin pakkohoitoon Jorvin
psykiatriselle osastolle.

Aki oli joitain päiviä aikaisemmin pudottanut äitinsä postiluukusta viestin. Viimeistään se oli saanut
vanhemmat huolesta suunniltaan. Pojalla oli hätä.

Jos asiat vihdoinkin alkaisivat järjestyä. Jos vihdoin saisi apua. Jos toivoa sittenkin olisi,
äiti ajatteli katsellessaan poikansa rimpuilua poliisin otteessa. Vanhemmat olivat hakeneet
ahdistuneelle pojalleen apua kuukausia.

Jorvissa lääkärit lupasivat pitkän psykiatrisen hoitojakson, Marjo Törmänen muistelee. Tuli olo,
että huoli otetaan tosissaan. Aki saisi vihdoin apua.

Viikon kuluttua poika soitti ja kysyi säilytyspaikkaa tavaroilleen. "Lääkäri sanoi, että ei poikaa
mikään vaivaa, eikä täällä asunnottomuutta hoideta."

Kahden kuukauden kuluttua äiti oli pesemässä nuoremman poikansa rippijuhlien tiskejä,
kun poliisit tulivat ovelle – kuolinviesti mukanaan.

Aki oli kiivennyt marketin mainostorniin ja hypännyt.

Läheiset olivat pitkään olleet huolissaan Akista. Ennen kiltti ja tekeväinen nuorukainen ei
meinannut enää päästä sängystä ylös. Kaveritkin pyysivät vanhempia viemään poikansa
pakkohoitoon, kun tämä ei itse tajunnut tarvitsevansa apua.

Kevään aikana Akin vanhemmat olivat hakeneet pojalleen apua terveyskeskuksesta, Jorvin
päivystyksestä, Mielenterveys- ja päihdepalvelukeskus Empusta ja nuorisopoliklinikka Nupolista.
Lisäksi Aki ohjattiin A-klinikalle sekä sosiaalityöntekijän luokse.

Päihdepuoli määritteli ahdistuksen mielenterveysongelmaksi ja psykiatrit päihdeongelmaksi.

"Ainoa ongelma, jonka Aki itse tunnisti, oli asunnottomuus."

Samaan kotiin eivät kolme alaikäistä sekä ahdistunut ja ongelmainen nuorukainen asettuneet.

Välillä Aki majaili retkikämpässä Nuuksiossa ja autohallin taukohuoneessa Nurmijärvellä.

Akille tarjottiin petiä Olarinluoman vastaanottokodin "märältä" puolelta. Aki ei omien sanojensa
mukaan olisi pystynyt olemaan siellä hetkeäkään.

Joitain viikkoja Jorvista kotiutumisen jälkeen Aki aloitti asepalveluksen. Hän odotti armeijaan menoa.
Ilmeisesti se tuntui jotenkin helpottavalta vaihtoehdolta, muutokselta.

Muutaman päivän kuluttua hän tekstasi vanhemmilleen, että "pää räjähtää, kun mikään ei onnistu".
Jalkavamma haittasi marssimista, kuulovamma esti aseenkäytön. Papereihin kirjattiin ahdistuskin.

Aki vapautettiin reilun viikon jälkeen. "Sosiaalikuraattori kertoi, että kotikunnasta joku ottaa yhteyttä
ja auttaa. Aki kertoi odottavansa sitä puhelua." Äiti ei tiedä, tuliko soittoa koskaan.

Lukuisista turhista avunhuudoista huolimatta vanhemmat yrittivät valaa poikaansa uskoa, että asiat
järjestyvät. Täytyy jaksaa vähän aikaa vielä.

"Isäkin kannusti, että heinäkuussa moni paikka on kiinni, kun ihmiset lomailevat. Mutta elokuussa apua järjestyy."

Pikku hiljaa pelko alkoi kuitenkin hiipiä äidin mieleen. Mikään ei auta, kukaan ei auta.

"Jossain vaiheessa ajattelin, että kävelen vaikka Espoon perusturvajohtajan Juha Metson pakeille anelemaan,
että auttakaa hyvät ihmiset jotenkin. Ei ihmistä voi näin kohdella."

Toukokuun lopussa Akin 15-vuotias pikkuveli löysi eteisen lattialta sen viestin, joka sai äidin suunniltaan huolesta.
Vakuuttuneeksi siitä, että enää ei ollut aikaa kierrellä luukulta luukulle anomassa apua.

Myöntämään, että Aki piti saada pakkohoitoon heti, vaikka poliisivoimin:

Pitääkö täällä tappaa itsensä tai muita, kun apua ei saa.

Espoo puolustautuu: Akuuteissa kriiseissä hoitoon kyllä pääsee 2:00
http://www.hs.fi/kaupunki/Espoo+puolust ... 8614540246

[Riidankylväjä]

Ihan normaalia mt-hoitoa suomalaisittain. Eihän ketään voi ottaa vapaaehtoiseen hoitoon, vaan joko viedä väkisin tai evätä hoito kokonaan.

Kallonkutistajan asenne on kohdallaan.

[Riidankylväjä]

Olen nähnyt kaksi tapausta, jossa itsemurhan tehnyt on ollut hoidon/terapian piirissä silti kuollut.

Onko niin, että kestävyysvajetta hoidetaan myös tällä tavalla? "Epäkelvot" saa mennä.

[Golden flower]

Samanlaista "päättämättömyyttä" tapahtuu myös muiden poliklinikoiden välillä. Ja jos esimerkiksi diagnostiset kriteerit mihinkään viralliseen sairauteen tai häiriöön ei täyty niin potilas on oman onnensa nojassa mahdollisten virheellisestä hoidosta tai tutkimuksista aiheutuneiden lisätraumojen kera (vaikka ongelmat olisivat kuinka todellisia) tai jos potilas on eri mieltä diagnoosista tai ongelmien alkuperästä kuin hoitava taho. Ongelma vielä korostunee mielenterveyspuolella, koska mahdollinen kritiikki hoidosta tai hoidotta jäämisesta voidaan "käsittää" potilaan ongelmista kumpuavaksi tavalla tai toisella, koska mielenterveysongelmat aiheuttavat kaikenlaista ongelmakäyttäytymistä. Meininki absurdiudessaan voi olla kuin Kafkan kirjoissa, vain hoitavan tahon "realiteetit" pätevät (vaikka jokainen psykologi ja lääkäri olisi ollut eri mieltä oireista ja niiden syistä). Jos kohtaa huonoa hoitoa mielenterveyspuolella, asiasta kannattaa olla hissukseen muuallakin, koska hoitotahoon halutaan luottaa ennemmin kuin yksittäiseen kritisoijaan, joka näin ollen oman turvallisuudentunteen säilyttämiseksi ollaan ennemmin taipuvaisia mieltämään mielisairaaksi kuin lähdetään horjuttamaan omia käsityksiä. Tästä sitten omin avuin reippahasti eteenpäin!

[Hilppa]

Ikävä tapaus. Mutta valitettavasti niin tavallinen tilanne Suomessa alalla kuin alalla. Jos tulee eteen odottamaton tilanne (tässä tapauksessa potilas vain kysyi paikkaa, jonne voisi jättää omat tavaransa säilytykseen), asiantuntijat lokeroituvat oman asiantuntemuksensa taakse, eivätkä osaa tarttua tilanteeseen etsimällä ratkaisua ja sovittelemalla.

Miksi pojalle ei esimerkiksi sanottu: "Emme pysty järjestämään juuri nyt tavaroidesi säilytyspaikkaa, mutta voisitko näin aluksi kysyä perheeltäsi, kavereiltasi, voisivatko he auttaa ensihätään?" sen sijaan, että vastaus oli tyly "ei tämä mikään asunnonvälitystoimisto ole tms". Eivätkö mielenterveysalan lääkärit ole tottuneet kohtaamaan monentasoisia ongelmatilanteita ja käytännön pulmia?

Asiantuntijat ovat lokeroituneet oman asiantuntemuksensa taakse ja tuolloin voi käydä juuri noin ikävästi.

[Mirri]

Espoo puolustautuu:

"Kun puhutaan akuutista psyykkisestä hädästä, Espoossa kyllä pääsee hoitoon ja saa hyvää hoitoa", sanoo Espoon terveyspalveluiden johtaja Eetu Salunen.
Esimerkiksi Jorvin terveyskeskuspäivystykseen aina, hän vakuuttaa.

Salunen ei ota suoraan kantaa itsemurhaan päätyneen 21-vuotiaan Akin tapaukseen.
Hänen mukaansa Espoossa ei pitäisi olla mahdollista, että ihmistä pompotellaan mielenterveys- ja päihdepalveluiden välillä, koska ne on yhdistetty – juuri pompottelun estämiseksi. "Mutta eri työntekijöiltä voi tulla hyvinkin erilaisia ratkaisuja", Salunen myöntää.

Espoon perusturvajohtaja Juha Metson mukaan palveluasenne ei aina "kestä tarkastelua". "Jos on oikeasti ollut tylyttämistä, se on järkyttävää ja surullista."
Espoo on myöntänyt, etteivät nuorten mielenterveyspalvelut toimi riittävän hyvin.

Aki vietiin tahdonvastaisesti Jorvin akuuttipsykiatriselle osastolle. Hän kotiutui viikon jälkeen.

Husin psykiatrian tulosyksikön johtaja Grigori Joffe ei hänkään voi ottaa kantaa yksittäistapaukseen.
Hän muistuttaa, ettei ihmistä voida pitää tahdonvastaisessa hoidossa, jos pakkohoidon kriteerit eivät täyty. Henkilön tulee olla mielisairas ja on oltava selvää, ettei muu hoito riitä ja hoitamatta jättäminen johtaisi sairauden pahenemiseen.
"Joihinkin sairauksiin ja riippuvuuksiin liittyy niin voimakas halu kuolla, että totuutta ei kerrota terveydenhoidon ammattilaisille", Salunen pohtii.

http://www.hs.fi/kaupunki/Espoo+puolust ... 8614540246

[Psykopatologia]

Henkilön tulee olla mielisairas ja on oltava selvää,
ettei muu hoito riitä ja [että] hoitamatta jättäminen
johtaisi sairauden pahenemiseen.

Hankala tilanne voi muodostua siten, että tarkkailuajan jälkeen
potilas jää vapaaehtoisesti hoitoon mutta muuttaakin sitten
mielensä, jolloin sairaalan tulee pyytää ulkopuolinen virkalääkäri
kirjoittamaan uusi M-III, jos tahdonvastasisen hoidon halutaan
jatkuvan.

Luulen, että tällaisessa tapauksessa sairaala antaa helposti
potilaan mennä.

[Mirri]

Äidin kertoman mukaan poika itse näki ainoana ongelmanaan asunnottomuuden. Minullakin tulee mieleen, ettei hän ole tahtonut jatkaa psykiatrista hoitoa; ei ole tuntenut tarvitsevansa sitä.
Mutta miksei psykiatri ole selittänyt tilannetta äidille, vaan käyttäytynyt tylysti puhelimessa - sitä en ymmärrä. Ja miksei osastolla olla uskottu, että sairaalahoidon tarvetta voisi edelleen olla potilaan tahdosta riippumatta; siinä toinen kysymys. Jos nuoren miehen kaveripiirikin on ollut sitä mieltä, että lähiomaisten pitäisi saada kaveri hoidon piiriin, psykiatrian ammattilaisten pitäisi mielestäni tajuta, että on tosi kysymyksessä ja että psykiatrisen hoidon tarve on totta, oli potilas itse mitä mieltä hyvänsä.

Aivan kuin ammattilaiset olisivat ylittäneet aidan helpoimmasta kohdasta: nuori potilas ei omasta mielestään kaipaile hoitoa, ja päinvastoin on voinut olla hankalakin 'sairaudentunnottomuudessaan', joten tervemenoa... Toisaalta jos 'pakkohoidon' kriteerit eivät täyty määräysten mukaisesti, niin keinot ovat vähissä potilaan tahtoessa sairaalasta ulos.

Inhottavan tuntuinen ajatus, mutta sanon silti: toivottavasti tällainen tapaus auttaa ihmisiä ymmärtämään miksi tahdosta riippumatonta psykiatrista hoitoa tarvitaan, ja miksi sitä pitäisi myös käyttää.

[Golden flower]

Kevään aikana Akin vanhemmat olivat hakeneet pojalleen apua terveyskeskuksesta, Jorvin
päivystyksestä, Mielenterveys- ja päihdepalvelukeskus Empusta ja nuorisopoliklinikka Nupolista.
Lisäksi Aki ohjattiin A-klinikalle sekä sosiaalityöntekijän luokse.

Päihdepuoli määritteli ahdistuksen mielenterveysongelmaksi ja psykiatrit päihdeongelmaksi.

"Ainoa ongelma, jonka Aki itse tunnisti, oli asunnottomuus."

Jäin käsitykseen, että Aki olisi käynyt näissä hoitotahoissa, mutta hänet olisi käännytetty ovelta. Ymmärsinkö väärin?

[Mirri]

"Ainoa ongelma, jonka Aki itse tunnisti, oli asunnottomuus."

Minusta tuossa on ydinasia, joka tekee vaikeaksi arvailla onko Aki käännytetty ovilta vai eikö ole. Hoitotahot eivät hoida täysi-ikäisiä ihmisiä, jotka itse kääntyvät niiden ovilta ja kävelevät ulos; hoidetaan vain hoitoa haluavat ja siihen sitoutuvat ihmiset. Silloin psykiatrinen tahdosta riippumaton hoito jää ainoaksi mahdollisuudeksi. Mutta sekin mahdollisuus voi valitettavasti hautautua päihdeongelman alle. Voi hautautua silti, vaikka psykiatriselle hoidolle olisi kovasti tarvetta.

Jotkut psykiatriset hoitoyksiköt ovat (mielestäni virheellisesti!) kovasti jyrkkiä psykiatrisen hoidon järjestämisessä silloin, kun päihteet ovat mukana kuviossa psykiatrisen potilaan kohdalla. Ollaan sitä mieltä, että päihdeyksikössä kyetään tarjoamaan riittävä psykiatrinen hoito 'yhteistyössä' psykiatrisen hoitoyksikön kanssa. Periaatteessa pystytäänkin - paitsi, jos potilas päihdeongelmastaan huolimatta tulisikin kunnolla hoidetuksi vain tahdosta riippumattoman psykiatrisen hoidon turvin.

Inhottavalta kuulostava ajatus tämäkin; tässä tapauksessa potilaan hengen olisi voinut pelastaa se, että hän olisi sairastunut selkeästi psykoosiin. Silloin hänet olisi ollut pakko hoitaa psykiatrian yksikössä päihdeongelmasta riippumatta.

Täysi-ikäisten nuorten hoitaminen on konstikas juttu. Yhtenä syynä se, että potilas voi olla moniongelmainen ja samalla 'sairaudentunnoton'. Silloin ainoaksi keinoksi jää tahdosta riippumaton hoito, mutta siihen turvautumiseen tarvitaan painavat perustelut - ja lisäksi psykiatrian yksikön tahto pitää vastahakoinen ja 'epäkiitollinen' potilas omassa hoidossaan...
Siinä mielessä psykoosi olisi ollut 'pelastus', koska psykoosiin sairastunut on hoidettava psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa, vaikka olisi miten moniongelmainen.

[Golden flower]

Äidin kertoman mukaan poika itse näki ainoana ongelmanaan asunnottomuuden. Minullakin tulee mieleen, ettei hän ole tahtonut jatkaa psykiatrista hoitoa; ei ole tuntenut tarvitsevansa sitä.
Mutta miksei psykiatri ole selittänyt tilannetta äidille, vaan käyttäytynyt tylysti puhelimessa - sitä en ymmärrä. Ja miksei osastolla olla uskottu, että sairaalahoidon tarvetta voisi edelleen olla potilaan tahdosta riippumatta; siinä toinen kysymys. Jos nuoren miehen kaveripiirikin on ollut sitä mieltä, että lähiomaisten pitäisi saada kaveri hoidon piiriin, psykiatrian ammattilaisten pitäisi mielestäni tajuta, että on tosi kysymyksessä ja että psykiatrisen hoidon tarve on totta, oli potilas itse mitä mieltä hyvänsä.

Aivan kuin ammattilaiset olisivat ylittäneet aidan helpoimmasta kohdasta: nuori potilas ei omasta mielestään kaipaile hoitoa, ja päinvastoin on voinut olla hankalakin 'sairaudentunnottomuudessaan', joten tervemenoa... Toisaalta jos 'pakkohoidon' kriteerit eivät täyty määräysten mukaisesti, niin keinot ovat vähissä potilaan tahtoessa sairaalasta ulos.

Inhottavan tuntuinen ajatus, mutta sanon silti: toivottavasti tällainen tapaus auttaa ihmisiä ymmärtämään miksi tahdosta riippumatonta psykiatrista hoitoa tarvitaan, ja miksi sitä pitäisi myös käyttää.

Entä, jos tahdosta riippumattomaan hoitoon määrääminen ja vieminen poliisivoimin olikin tässä tapauksessa se, mikä sysäsi viimein lopulliseen ratkaisuun päätymiseen? Inhottavan tuntuinen ajatus sekin, mutta aivan mahdollinen.

[Mirri]

Entä, jos tahdosta riippumattomaan hoitoon määrääminen ja vieminen poliisivoimin olikin tässä tapauksessa se, mikä sysäsi viimein lopulliseen ratkaisuun päätymiseen? Inhottavan tuntuinen ajatus sekin, mutta aivan mahdollinen.

Niin, sitäkään ei tiedetä.

Mutta jos parikymppinen nuori ei itse tunnistanut hoidon tarvettaan, mikä hänet olisi motivoinut ottamaan mitään hoitoa vastaan - puhumattakaan, että olisi sitoutunut vapaaehtoiseen hoitoon?

[Mirri]

Tarkemmin luettuna äidin kertomuksesta ei selviä edes, että onko poika itse mennyt mihinkään hoitopaikkaan, vai ovatko vain vanhemmat hakeneet hänelle epätoivoisesti apua ja keskustelleet eri hoitotahojen kanssa. Tuokin olisi tärkeä asia tietää, koska kyseessä on täysi-ikäinen ihminen.

Joka tapauksessa kertomuksessa painottuu kovasti se, että nimenomaan lähipiiri haikaili 'pakkohoidon' perään, koska henkilö ei itse ymmärtänyt tarvitsevansa hoitoa - eikä ilmeisesti ollut valmis vapaaehtoisesti hakeutumaan mihinkään hoitoon.

[Mirri]

Toimittaja Päivi Punkan kolumni aiheesta:

Kukaan ei ottanut espoolaisnuorukaisten Akin ja Sakarin hätää tosissaan. Sakari pääsi vuosien itkun jälkeen hoitoon, Aki päätyi Kellonummen hautausmaalle.

Perjantaina seisoin 21-vuotiaana kuolleen espoolaisen Akin haudalla hänen äitinsä kanssa.
Äiti kyykistyi lapsensa ristin juureen, sytytti kynttilät, asetteli kukat. Laittoi Lumiasta soimaan Suojelusenkelin.
Kirkas syysaurinko heitti naisen kasvojen varjon pojan puhtaanvalkoiseen ristiin. Äiti saattoi poikansa kohdusta hautaan.
Käänsin hetkeksi selkäni lohduttomalle näylle, kun suru ja kiukku velloivat kehooni ja mieleen.

Mikä perkele tätä maata vaivaa?

Onko todella niin, että hädässä oleva ei Suomessa saa apua? Akia ei voinut kukaan auttaa enää, kun pää antoi jaloille käskyn hypätä marketin mainostolpasta. Mielen lisäksi särkyi keho.
Hätää oli kuitenkin huudettu koko kevät ja kesä. Vanhemmat olivat hakeneet pojalleen apua lukuisilta luukuilta Espoossa. Kaikista hätähuudoista huolimatta nuori mies päätyi arkussa Kellonummen hautausmaalle.
Minun täytyy lähteä, koska teillä kaikilla on niin kiire, Aki tekstasi viimeisinä päivinään.

Aki ei ole ainoa, joka on pyytänyt Espoolta apua turhaan. Talvella tapasin parikymppisen Sakarin, joka oli äitinsä kanssa hakenut vuosien ajan apua ahdistukseensa, mutta kukaan ei tuntunut ottavan tosissaan. Siitä huolimatta, että Sakari oli itkenyt lohduttomasti joka päivä neljän vuoden ajan.
Minusta nuorukaisen ahdistunut, jatkuva itku tai uhkaus tappaa itsensä tai muita, ovat melko voimakkaita hätähuutoja. Sakarin ja Akin tarinoiden perusteella kuitenkin näyttää, että auttamisen ammattilaisten kriteerit ovat toisenlaiset.

Eivät Aki ja Sakari olleet täysin syrjäytyneet: molemmat yrittivät käydä koulua, ystäviä ja perhettä oli – apua yritettiin saada yhteisvoimin.

Eikö esimerkiksi äidin sana paina enää mitään, kun lapsi saavuttaa maagisen 18-vuoden ikärajan? Äiti on seurannut lapsensa kasvamista kohdusta asti, mutta kun lapsi on lain mukaan aikuinen, ei äitiä tarvitse enää kuunnella tai uskoa.
Jos edes läheinen ei hae mielensä särkeneelle apua, on auttaminen vaikeaa. Mutta Aki, Sakari ja monet muut ovat hakeneet ja hakevat varmasti tänäänkin.

Kylmäävä on ajatus siitä, millaista jälkeä tekee hätääntyneelle, eksyneelle nuorelle mielelle tunne, että kukaan ei auta? Että sisuskaluja repivä ahdistus ei riitä avun saantiin. Että odotukset elämän ja maailman ja toisten ihmisten suhteen olivat sittenkin liian suuret.
Apua kun ei tunnu saavan, jos tuskalle ei ole selvää syytä: jos ei tule verta, ei voi sattua.
Väsyneet, heikot ja mielensä särkeneet tunnutaan edelleen nyky-Suomessakin luokiteltavan kakkosluokan kansalaisiksi. Koditon, aineisiin hairahtunut nuori tuntuu ammattiauttajan silmissä olevan menetetty tapaus.

Entä sinun silmissäsi?
Olisitko eri mieltä, jos näkisit valokuvien Akin: pisamanaamaisen, ruskeasilmäisen pojan hassuttelemassa pikkusisarusten kanssa? Tai virvelin varressa jossain pohjoisen pikkujärvellä, tyytyväinen ilme kasvoillaan?

Espoota on monesti luonnehdittu Suomeksi pienoiskoossa. On metsää ja merenrantaa, huippuosaamista, huipputeknologiaa ja huippukorkeakoulua.
On niin paljon superlatiiveja, että ihan tavalliselle – saati hädässä olevalle – ihmiselle ei taida olla tilaa. Hädässä oleva saa huutaa apua voimiensa takaa, mutta kukaan ei taida kuulla.

Ehkä huippukaupungin huippuosaajia ei ole varustettu korvilla tai sydämellä.
Kuunnelkaapas joskus korvillanne äitiä, jonka oman lapsen hätä saa huolesta suunniltaan.
Se kylmää siellä sydämessä asti.

http://www.hs.fi/kaupunki/Kolumni+Miksi ... 8691091121

[Mirri]

Tässä Sakarin 'tarina' toimittaja Päivi Punkan kertomana; teksti on Helsingin Sanomista 27.1.1013:

Sakari oli kympin poika. Sellainen valoisa, osaava ja osallistuva. 5-vuotiaana hän selitti Darwinin oppeja, ala- ja yläasteella sai stipendit ja mainiot todistukset.

Nyt Sakari on 23-vuotias mies, itkenyt joka päivä neljä vuotta.
Itku ja paniikki alkoivat keväällä 2009. Sitä ennen armeijan lääkäri totesi masennuksen ja ahdistuksen, jotka olivat alkaneet puolitoista vuotta aiemmin. Sakarille sanottiin, että kun asepalvelus keskeytyy näin, kotikunta Espoon terveydenhuolto ottaa yhteyttä. Soittoa tai kirjettä ei koskaan tullut, äiti kertoo.
Tästä alkoi hätääntyneen äidin ja ahdistuneen pojan taistelu hoidosta. Sakari kävi terveyskeskuksessa, nuorisopoliklinikalla, aikuispsykiatrian poliklinikalla, yksityisellä, välillä kolkuttelemassa Jorvin ovia. Mikään ei auttanut. Ahdistusta ja paniikkikohtauksia ei tutkittu kunnolla.
"Puolet on sitä, että terveydenhuoltojärjestelmä ei toimi ja puolet on mun luonnetta: etten ole osannut kertoa tunteistani."

Mitä sitten olisi pitänyt kertoa? "Se, että välillä tuntuu että kaikki maailman raivo, suru ja viha ovat minussa. Ja että pää ja rinta räjähtävät."

"Mielenterveyskuntoutujat ovat heitteillä", toteaa Espoon mielenterveysyhdistyksen puheenjohtaja Tarja Tallqvist. Hänestä hoitoon ei pääse ajoissa.

Sakarikin on vaatinut lääkettä ja sairaalahoitoa. "Sisään" osastolle pääsee vain lähetteellä, mutta tuskainen nuorukainen ei jaksanut odottaa päivystyksessä.
Oikeanlaista hoitoa odotellessa Sakari sulkeutui ja ahdistui entisestään, äiti hätääntyi ja väsyi. "Kun mieheni kuoli, elämäni romahti. Nousin siitä. Kun meni työpaikka, se oli toinen romahdus. Mutta kun poikani sanoi, että hän on romuna, ajattelin, että tätä en enää kestä."
Sakari oli alakoulussa, kun isä kuoli. Hän itki päivän ja päätti olla reipas. "Tuntuu, että tunteita on kasautunut pitkältä ajalta. Ne on pakko purkaa pois."

Armeijan jälkeen kolme vuotta kului, äiti yritti saada pojalleen sopivaa hoitoa. Äidistä huolta ei otettu vakavasti. Hän ei saa varata pojalleen lääkäriaikoja tai tietoa käynneistä, vaikka poika on antanut luvan kertoa. Eräs lääkäri kirjoitti, että Sakarilla on ihmissuhdeongelma. Avun sijaan tuli leima: ylihuolehtivainen äiti. Sakarin kapeille kasvoille nouseva hymy hämää.
Toinen lääkäri kehotti poikaa ryhdistäytymään, tulemaan pois äidin helmoista. Sinä iltana oli vaikea paniikkikohtaus.

"Surullista, jos se on mennyt noin", Espoon perusturvajohtaja Juha Metso toteaa. Hän myöntää, että hoitopolku ei aina kulje niin kuin pitäisi. "Palveluissa on kyse siitä, miten ihmiset tulevat kohdatuiksi ja autetuiksi. Ja siinä meidän pitäisi onnistua paljon paremmin."
Äiti haki apua myös opiskelijaterveydenhuollosta, mutta pojan olisi pitänyt varata aika itse.
"Miten voi ajatella, että huonossa kunnossa oleva varaisi itse ajan, kun välttämättä ei jaksaisi edes hengittää?" Tallqvist kysyy.

Aika järjestyi opinto-ohjaajalle. "Ajattelin, että herranjumala, poika on sairas!" äiti muistelee.
Viime keväänä Sakari sai lähetteen akuuttipsykiatrian poliklinikalle, mutta avo-osasto ei auttanut. Kevään jälkeen hänelle on kirjoitettu 15 lääkereseptiä.

Vuosia on kulunut, ahdistus on pahentunut. Asiointi kaupungilla tai päivällinen kotona voivat keskeytyä itkuun. Joulun alla, hysteerisen itkun alta, poika sanoi, ettei jaksa enää päivääkään.
Tammikuisena perjantaina äiti ja poika nousivat hissillä Hyksin psykiatriakeskuksen yhdeksänteen kerrokseen. Tämä on entinen Hesperian sairaala.
Joku avaa lukitun oven. "Ai sinä olet Sakari, tervetuloa", hoitaja sanoo ja esittelee Sakarin huoneen. Äiti ajattelee, että onneksi pakkasi pojan hammasharjan. Täältä ei käännytetä pois.
Ensimmäisen tapaamisen jälkeen osaston lääkärin sanat jäivät äidin mieleen pyörimään:
"Potilaat tulevat tänne aivan liian myöhään."

Haastateltavan nimi on muutettu.

http://www.hs.fi/kaupunki/a1359176671972

[Kuutar]

Äidin kertoman mukaan poika itse näki ainoana ongelmanaan asunnottomuuden. Minullakin tulee mieleen, ettei hän ole tahtonut jatkaa psykiatrista hoitoa; ei ole tuntenut tarvitsevansa sitä.
Mutta miksei psykiatri ole selittänyt tilannetta äidille, vaan käyttäytynyt tylysti puhelimessa - sitä en ymmärrä. Ja miksei osastolla olla uskottu, että sairaalahoidon tarvetta voisi edelleen olla potilaan tahdosta riippumatta; siinä toinen kysymys. Jos nuoren miehen kaveripiirikin on ollut sitä mieltä, että lähiomaisten pitäisi saada kaveri hoidon piiriin, psykiatrian ammattilaisten pitäisi mielestäni tajuta, että on tosi kysymyksessä ja että psykiatrisen hoidon tarve on totta, oli potilas itse mitä mieltä hyvänsä.

Aivan kuin ammattilaiset olisivat ylittäneet aidan helpoimmasta kohdasta: nuori potilas ei omasta mielestään kaipaile hoitoa, ja päinvastoin on voinut olla hankalakin 'sairaudentunnottomuudessaan', joten tervemenoa... Toisaalta jos 'pakkohoidon' kriteerit eivät täyty määräysten mukaisesti, niin keinot ovat vähissä potilaan tahtoessa sairaalasta ulos.

Inhottavan tuntuinen ajatus, mutta sanon silti: toivottavasti tällainen tapaus auttaa ihmisiä ymmärtämään miksi tahdosta riippumatonta psykiatrista hoitoa tarvitaan, ja miksi sitä pitäisi myös käyttää.

Entä, jos tahdosta riippumattomaan hoitoon määrääminen ja vieminen poliisivoimin olikin tässä tapauksessa se, mikä sysäsi viimein lopulliseen ratkaisuun päätymiseen? Inhottavan tuntuinen ajatus sekin, mutta aivan mahdollinen.

Niinkin voi olla. Pakko on huono tapa motivoida ketään mihinkään. Minusta on kuitenkin hyvä, että pakkohoidon kriteerinä on se, että pitää olla mielisairas. Mitä siitä sitten tulisi, jos paljon lievemmilläkin syillä voitaisiin pakottaa ihmisiä hoitoon? Uskon että se johtaisi aiheettomiin vapaudenriistoihin ja aiheuttaisi turvattomuutta, kun pelkkä mt-diagnoosi itsessään voisi olla peruste vapauden viemiselle. Ei-psykoottiset eivät välttämättä hyödy yhtään mitään hoitopaikasta, jossa on psykoosipotilaita, vaan voivat ahdistua sellaisessa ympäristössä entisestään. Jos tuon tarinan poika ei ollut mielisairas vaan vain ahdistunut ja päihdeongelmainen, ei psykiatrit tehneet välttämättä mitään virhettä. Päihdeongelmiin taas ei oikein auta mikään, ellei potilas ole itse yhtään motivoitunut hoitoon.

Jos kerran ongelmana tässäkin tapauksessa oli, että ammattilaiset eivät osanneet tehdä oikeaa arviota, niin miksi sitten kuvitellaan, että pakkohoidon lisääminen olisi ratkaisu ongelmaan? Tuohan kertoo siitä, että psykiatria taitaa olla aika epäluotettavaa tiedettä.

Mielestäni ihmiset myös ehkä odottavat mt-hoidolta vähän liikoja. Oma kokemukseni julkisen puolen hoidosta ikävä kyllä oli, että hoidosta ei ollut mitään hyötyä, mutta vahinkoa, luottamuksen menettämistä terveydenhuoltoon pitkäksi aikaa ja traumaattisen kokemuksen se kyllä aiheutti. Vanhempani olivat aivan yhtä pettyneitä silloiseen hoitoon. Koen että oman elämäni pelastus oli silloisen " hoidon" jättäminen kesken. Potilaalla täytyy ehdottomasti myös olla oikeus tarvittaessa vaihtaa hoitopaikkaa, terapeuttia tai saada "toinen mielipide."

Todellakin toivon, että pakkohoidon kriteereitä ei muuteta kevyemmiksi.

[Kuutar]

Olen nähnyt kaksi tapausta, jossa itsemurhan tehnyt on ollut hoidon/terapian piirissä silti kuollut.

Onko niin, että kestävyysvajetta hoidetaan myös tällä tavalla? "Epäkelvot" saa mennä.

Onko se aina hoitavan tahon syytä? Minun mielestäni ei ole. Ihmisellä on kuitenkin aina oma tahto ja motiivit, jos ei koe elämäänsä mielekkääksi, ei siihen mikään hoito aina auta. Hoitoa pitäisi olla saatavilla silloin kun sitä tarvitsee, mutta ei se itsessään tuo kenellekään elämäniloa tai tarkoitusta. Ihmisellä pitää olla jotakin elämässään, jota pitää arvokkaana tai tärkeänä, jotain jota ei halua menettää. Pitäisi olla myös aito mahdollisuus päästä eteenpäin elämässään.

[Mirri]

Mielestäni ihmiset myös ehkä odottavat mt-hoidolta vähän liikoja.

Kirjoitit paljon painavaa asiaa, josta olen kanssasi samaa mieltä. Siteeraan vain tuon yhden kohdan, koska mielestäni se on erittäin tärkeä asia - monessakin mielessä ja riippumatta siitä onko hoito julkista vai yksityistä.

Psykiatria ja muu mielenterveysongelmien hoito ei pysty 'ihmeisiin'; niin se on. Pakottaminen on huono hoitomotivaation synnyttäjä, kuten sanoit. Siksi tahdosta riippumattomaan hoitoon turvaudutaankin vain 'viimeisessä hädässä' ja potilaan ollessa psykoottinen. Eikä läheskään aina psykoosinkaan vuoksi.

Kaikki vaikeat depressiot tai muut vakavat sairaustilat eivät ole parannettavissa tai edes lievitettävissä.
Eivätkä kaikki itsemurhat ole ehkäistävissä - eivät ainakaan ilman 'kovakouraista' kajoamista aikuisen ihmisen itsemääräämisoikeuteen.

Minusta olisi tosi mukavaa (realistista), jos ei aina alettaisi syytellä ja etsiä syyllisiä psykiatrisen sairauden aiheuttaessa aikuiselle potilaalle jotakin traagista, kuten itsemurhan. Hänen sairautensa on voinut olla sellainen, ettei sitä ole pystytty hoitamaan - kajoamatta hänen itsemääräämisoikeuteensa ja käyttämättä pakkokeinoja...

[Mirri]

Olen nähnyt kaksi tapausta, jossa itsemurhan tehnyt on ollut hoidon/terapian piirissä silti kuollut.

Onko niin, että kestävyysvajetta hoidetaan myös tällä tavalla? "Epäkelvot" saa mennä.

Onko se aina hoitavan tahon syytä? Minun mielestäni ei ole. Ihmisellä on kuitenkin aina oma tahto ja motiivit, jos ei koe elämäänsä mielekkääksi, ei siihen mikään hoito aina auta.

Samaa mieltä olen tässäkin asiassa.
Somaattisella puolella pystytään ymmärtämään, että potilas voi olla pitkäaikaissairas ja hän voi jopa kuolla hoidosta huolimatta. Mikä psykiatrisista sairauksista tekee toisenlaisia niin, että jos ne eivät parane eivätkä kenties edes lievity, ammattilaiset ovat vastuussa ja syyllisiä?

[Kuutar]

Mirri: Minusta olisi tosi mukavaa (realistista), jos ei aina alettaisi syytellä ja etsiä syyllisiä psykiatrisen sairauden aiheuttaessa aikuiselle potilaalle jotakin traagista, kuten itsemurhan. Hänen sairautensa on voinut olla sellainen, ettei sitä ole pystytty hoitamaan - kajoamatta hänen itsemääräämisoikeuteensa ja käyttämättä pakkokeinoja...

Minä uskon, ettei häntä välttämättä olisi voitu auttaa, vaikka olisi käytettykin pakkokeinoja. Ei pakkohoidossakaan kukaan voi olla loputtomiin. Ihmisellä täytyy olla toivoa elämässä, realistinen mahdollisuus johonkin parempaan, sekä luottamus hoitoon. Jos ei ole luottamusta, ei silloin kerro aikeistaan. Jos oli vielä niin, ettei kyse ollut varsinaisesta mielisairaudesta, vaan vaikeasta elämäntilanteesta, sosiaalisista ongelmista ja päihteiden käytöstä, niin en tiedä mitä jollain psykiatrisella osastolla asialle olisi oikeasti voitu tehdä. Päihteidenkäytön voi ehkä katkaista hetkeksi, mutta entä kun hoito loppuu, eikä omaa motivaatiota ole?