HS, Kolumni
Jani Kaaro
TEEMAT TIEDE
KOLUMNI
Miksi et itke, Anneli Auer?
2.9.2013 10:23 45
Jani Kaaro
Syyttäjä on ihmetellyt, miksi miehensä surmaamisesta syytetty Anneli Auer vaikutti kuulusteluvideolla niin kovin tunteettomalta. Asiasta lukiessani jostakin tulvahti tunne, että olen nähnyt tämän ennenkin.
Tosiaan, kun prinsessa Diana oli kuollut vuonna 1997, Englannissa keskusteltiin moralisoivaan sävyyn kuningattaren tunteettomuudesta. Kaikkien huulille nousi kysymyksiä: Miksi kuningatar ei näytä tunteitaan? Miksi hän ei voisi pusertaa ihmisten tyydytykseksi edes yhtä ainoaa kyyneltä?
Nämä toivomukset – vai sanoisinko peräti vaatimukset – julkisista tunteiden osoituksista ovat yhteiskunnallista myrkkyä nimeltä sentimentalismi.
Monet ihmiset ajattelevat, että kyse on vain viattomista empaattisista reaktioista. Mutta katsotaanpa asiaa tarkemmin.
Lähden jo toistamiseen Cambridgen yliopiston professori Simon Baron-Cohenin ajatuksesta, jossa ihmiset jaetaan systematisoijiin ja empatisoijiin. En osaa sanoa, onko Baron-Cohenin teoria oikea, mutta se tarjoaa metaforan, jolla pääsemme asian ytimeen.
Systematisoijat haluavat ymmärtää, miten järjestelmät toimivat – olivat nuo järjestelmät sitten auton moottoreita, tietokoneohjelmia tai tanssiaskeleita. Empatisoijat puolestaan ovat enemmän kiinnostuneita siitä, miten ihmismielet toimivat: mitä ne tuntevat ja ajattelevat.
Suurimmalla osalla meistä on todennäköisesti sekä systematisoijien että empatisoijien ominaisuuksia, mutta olemme myös tavallisesti kallellamme jompaankumpaan suuntaan.
Baron-Cohen on pohtinut mitä tapahtuu, jos nämä ominaisuudet lyövät yli. Toisin sanoen, mitä jos sinussa on liian paljon systematisoijaa ja liian vähän empatisoijaa?
Baron-Cohen on ehdottanut, että tämä on se tapa, jolla autismin kirjon sairaudet syntyvät. Autistit ovat Baron-Cohenin teoriassa übersystematisoijia – he voivat viettää loputtomasti aikaa lukemalla kalentereita, mutta eivät ole kiinnostuneita ihmisistä.
Mutta entäpä toisinpäin: jos sinussa on liian vähän systematisoijaa ja liikaa empatisoijaa. Empatia on määritelmällisesti kykyä tuntea toisen tunteet omassa itsessään. Mutta jos empatiaa on liikaa, et ainoastaan tunne toisen tunteita – sinä hukut niihin.
Psykologit ovat viime vuosina havahtuneet siihen tosiasiaan, että perimmäinen syy monien inhimillisten ongelmien takana on yliempatisointi. Yliempaattiselle ihmiselle toisten ihmisten tunteet ovat niin tärkeitä, että hän kadottaa itsensä niihin.
Hänet tunnistaa seuraavanlaisista puheista: "Olen elänyt koko elämäni toisille ihmisille." "Minulla ei oikeastaan koskaan ole ollut omaa elämää." "En voi jättää häntä, sillä hän tarvitsee minua."
Eräs yliempatian ikävistä piirteistä on se, että se tekee ihmiset sokeiksi omalle toiminnalleen. Heidän tarpeensa auttaa ja lieventää toisen kärsimystä on niin suuri, etteivät he huomaa, vaikka he itse asiassa pahentaisivat tilannetta.
Jos olette lukeneet joskus uutisen henkilöstä, joka elää kahdensadan kissan kanssa, ja kissat ovat hukkua omaan saastaansa, voitte olla varmoja, että X on yksi empatiaan sairastuneista. Auttamisen tarve sokaisee hänet siltä tosiasialta, etteivät hänen auttamisen kykynsä riitä huolehtimaan kissoista.
Samalla tavalla läheisriippuvaisissa suhteissa yliempaattiset ihmiset voivat sitoa kumppaninsa yhä syvemmälle riippuvuuteen. Koska he haluavat auttaa niin kovasti, he eivät näe, että heidän hyysäämisensä vain estää kumppania riuhtaisemasta itseään itsenäiseen kasvuun ja vastuuseen.
Kun nyt tässä vaiheessa olen toivottavasti osoittanut, että liiallinen empatia on epäterveellistä, haluaisin sanoa jotakin sen yhteiskunnallisesta puolesta.
Usein nimittäin kuulee sanottavan, että empatiaa tarvittaisiin enemmän ja lapsia pitäisi kasvattaa empaattisuuteen. Näin voi ollakin, en sitä vastusta, mutta huomatkaa, että maailmamme ei todellakaan ole empatiaa vailla.
Avaa vain televisio, radio tai naistenlehti, niin ja se syöksyy silmille.
Miltä nyt tuntuu kun putosit BB:stä? Miltä tuntui pudottaa 20 kiloa? Miltä tuntuu olla sinkku? Miltä tuntuu tulla jätetyksi? Miltä tuntuu olla transseksuaali? Katsokaa, minä itken televisiossa – itkekää minun kanssani!
Media on ikkuna, josta me katsomme maailmaa, mutta tuo ikkuna tarjoaa yhä useammin vain yhden ainoan näkymän ja se on miltä-se-tuntuu. Kaiken on tunnuttava joltakin ja tuo tuntuminen on näytettävä toisille. Ei edes Englannin kuningatarta vapauteta tästä sentimentalismin imperatiivista.
Tällä kaikella on yhteiskunnalliset vaikutuksensa.
Kun ymmärtämisestä tulee pelkkää samaistumista, se vaikuttaa siihen, miten lähestymme yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hyvä esimerkki tulee Pennsylvanian yliopiston professorin Jonathan Baronin tutkimuksesta, jossa selvitettiin ihmisten reaktioita hypoteettiseen rokotetutkimukseen.
Tutkimuksessa ihmisille kerrottiin kehitteillä olevasta rokotteesta, jonka testaaminen oli aiheuttanut yhden lapsen kuoleman. Tämän jälkeen ihmiset saivat päättää, millä tavalla rokoteyhtiötä pitäisi rangaista. Ensimmäiselle ryhmälle kerrottiin, että jos yhtiötä rangaistaan korkealla sakolla, se työskentelisi kovemmin tehdäkseen rokotteesta turvallisemman. Toiselle kerrottiin, että jos yhtiötä rangaistaan korkealla sakolla, se heikentää yhtiön halua jatkaa rokotteen kehittämistä, ja se johtaa vielä useampien lasten kuolemaan, koska rokotteelle ei ole vaihtoehtoa.
Tulokset osoittivat, että oli skenaario kumpi vain, ihmiset halusivat lähinnä kostoa. He samaistuivat niin voimakkaasti uhriin ja hänen omaisiinsa, että yhtiötä oli rangaistava korkeimmalla mahdollisella sakolla.
Sillä ei nähtävästi ollut väliä, että toisessa skenaariossa kostopäätös tuotti vielä enemmän lapsikuolemia.
Toinen kuvaava esimerkki tulee Sandy Hookin alakoulusta, jossa Adam Lanza ampui kaksikymmentä lasta ja kuusi aikuista. Tapahtuman jälkeen niin valtava määrä amerikkalaisia halusi osoittaa empatiansa, että Newtownin kaupunki oli hukkua kortteihin, piirustuksiin, pehmoleluihin ja krääsään. Kaupunki joutui rekrytoimaan kahdeksansataa vapaaehtoista käsittelemään lahjoituksia ja he vetosivat julkisesti, etteivät ihmiset lähettäisi mitään.
Se ei auttanut eikä hyödyttänyt ketään, paitsi lähettäjien tarvetta ilmaista empatiaansa.
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
http://www.hs.fi/tiede/Miksi+et+itke+An ... hitaat-e-2