Mikä takaa vauvan äidille narsistisen tuen?

[Hilppa]

Etkö itse aisti yhtäläisyyksiä?

[Mirri]

Mihin mies on aikojen saatossa hukannut oman hoivaviettinsä ja alkanut uskoa sen olevan pelkästään naisille kuuluva ominaisuus, siinäpä pulma.

Feministit ovat sitä mieltä, että koko miessukukunta on tarpeeton. Heidän mukaansa maailmassa tarvitaan vin muutama kiertävä siittäjä.

Minäkin olen feministi, joten eipä yleistetä.

Siinäpä se, kumpi oli ensin; naiset pakottivat miehet luopumaan hoivavietistään, vai miehet pakottivat naiset uskomaan, että hoivaaminen on naisten puuhaa - tuskin ikinä saamme asiaan ratkaisua, joten miksi edes yrittää. Moinen nahistelu ei auta lapsia pätkääkään. Joka tapauksessa miehet ovat syystä tai toisesta kadottaneet hoivaamiskykynsä ja alkaneet aikojen saatossa uskoa sen olevan naisten yksinoikeus ja -velvollisuus.

Lapset tarvitsevat hoivavietillä varustettuja isiä, jotta oppisivat ymmärtämään ja ottamaan vastaan hoivaa ja huolenpitoa myös mieheltä - isältä. Jospa miehistä hoivaamista nähneet ja kokeneet tyttölapsetkaan eivät aikuisina kuvittelisi miesten olevan tarpeettomia turhakkeita, vaan osaisivat ottaa miehistä hoivaa vastaan esim. ollessaan itse vauvan odottajia, ja pikkulasten äitejä...

Mitä jos mainitsemasi kiihkomielinen feministinen mielipide onkin syntynyt miehisen hoivan vakavasta puutteesta? Miten tytöstä voisi kasvaa miehistä huolenpitoa kaipaileva nainen, jos hän ei kuuna päivänä lapsuusvuosinaan ole ollut miehen sylissä ja miehen hoivaamisen kohteena?

[Illusia]

Pitäisi antaa poikalapsillekin nukkeja hoidettavaksi.

[Hilppa]

Mitä jos mainitsemasi kiihkomielinen feministinen mielipide onkin syntynyt miehisen hoivan vakavasta puutteesta?

Paljon mahdollista.

Miten tytöstä voisi kasvaa miehistä huolenpitoa kaipaileva nainen, jos hän ei kuuna päivänä lapsuusvuosinaan ole ollut miehen sylissä ja miehen hoivaamisen kohteena?

Silloinhan hänestä juuri kasvaakin sellainen.

Tuostakin on metreittäin ellei satoja metrejä palstatilaa keskustelupalstoilla. Isä-tytär-suhde, sen puuttuminen tai lievemmät vauriot siinä. Millaisia ovatkaan tulevien miessuhteiden ennusteet?

[Riidankylväjä]

Jåå. Kaikkihan on miesten syytä. Lyökää vain kuin vierasta sikaa.

[Hilppa]

Jåå. Kaikkihan on miesten syytä. Lyökää vain kuin vierasta sikaa.

Ei tässä ketään lyödä, päinvastoin yritämme kertoa sinulle, miten tärkeätä on miehen rakkaus. Ja että olisi heitä vähän pehmeämpiäkin miehiä.

[Illusia]

Mirri kirjoitti:
Minäkin olen feministi, joten eipä yleistetä.

Miten tullaan feministiksi?

[Mirri]

Miten tytöstä voisi kasvaa miehistä huolenpitoa kaipaileva nainen, jos hän ei kuuna päivänä lapsuusvuosinaan ole ollut miehen sylissä ja miehen hoivaamisen kohteena?

Silloinhan hänestä juuri kasvaakin sellainen.

Tuostakin on metreittäin ellei satoja metrejä palstatilaa keskustelupalstoilla. Isä-tytär-suhde, sen puuttuminen tai lievemmät vauriot siinä. Millaisia ovatkaan tulevien miessuhteiden ennusteet?

Kyllä noinkin; kaipailee pohjattomasti, muttei kykenekään ottamaan vastaan...

[Mirri]

Jåå. Kaikkihan on miesten syytä. Lyökää vain kuin vierasta sikaa.

Kurja juttu, jos sinusta tämän ketjun aiheesta kirjoittaminen tuntuu lyömiseltä, ja syiden pohdiskelu tuntuu syyttämiseltä ja syyllisten etsiskelyltä.

[Riidankylväjä]

Jåå. Kaikkihan on miesten syytä. Lyökää vain kuin vierasta sikaa.

Jos aloittajan mielestä vauvan äiti tarvitsee miestä/puolisoa tarjoamaan hänelle hoivaa sen varmistamiseksi, että äidillä riittää eväitä antaa lapselleen hoivaa, turvaa ja huolenpitoa; mistä pitäisi vikaa etsiä jos miehen/miesten asenne on, "ettei sitä ennenkään mitään tukea tarvittu kun emäntä kävi lypsyjen välillä synnyttämässä kunhan oli lämmittänyt ensin saunan"?

Muistaakseni aloittaja puhui narsistisesta tuesta. Enhän minä muuta tukea ole ollut eväämässäkään, mutta ajattelin, ettei normaali, terve nainen tarvitse narsistista tukea.

Ehkä olen väärässä.

[Illusia]

Voihan olla, että Riidankylväjä on syntynyt saunassa, jonka jälkeen äiti meni lypsylle. En tiedä, miten pitkiä äitiyslomia nykään maalla lypsytiloilla pidetään. Jos työ on kotona, niin sitähän varmaan sitten jatkaa herkemmin ja vauva hoituu siinä sivussa. Eiväthän kaikki ehdi sairaalaan synnyttämään välimatkojen takia. Moni on syntynyt taksin penkillekin.

Vauvalla kai tarkoitetaan 0 - 3 -vuotiasta lasta. Miten vauvan ikä vaikuttaa äidin narsistisen tuen tarpeeseen, en tiedä.

[Hilppa]

Veikkaisinpa, että niin vahvaa ihmistä ei olekaan, joka ei narsistista tukea jossain elämänsä vaiheessa tarvitsisi. Puhumattakaan pienen vauvan äidistä, joka on hieman "heikolla hapella" hormonimyrskyjensä vuoksi.

[Mirri]

Muistaakseni aloittaja puhui narsistisesta tuesta. Enhän minä muuta tukea ole ollut eväämässäkään, mutta ajattelin, ettei normaali, terve nainen tarvitse narsistista tukea.

Ehkä olen väärässä.

Olet väärässä. Ei ole olemassa sellaista 'terveyttä' tai 'normaaliutta', joka suojaisi naista narsistisen tuen tarpeelta hänen raskaus- ja lapsivuodeaikanaan, ja vauvan ollessa äidistään narsistisesti riippuvainen. Vahvin ja itseriittoisinkaan nainen ei ole niin vahva ja itseriittoinen - ei, vaikka miten itse luulisikin niin.

Miksi on niin vaikea uskoa, että raskaus, synnytys, ja ennen kaikkea vauvan symbioottinen hoivaaminen ja vauvan käytettävissä oleminen ihan oikeasti haurastuttavat itsetuntoa niin, että tarvitaan ylimääräistä itsetunnon pönkittämistä ja huolenpitoa, jottei äiti tulisi imetyksi kuiviin vauvansa tarpeita tyydyttäessään?

Hilppa näköjään jo sanoikin saman asian...

[Riidankylväjä]

Jos aloittajan mielestä vauvan äiti tarvitsee miestä/puolisoa tarjoamaan hänelle hoivaa sen varmistamiseksi, että äidillä riittää eväitä antaa lapselleen hoivaa, turvaa ja huolenpitoa;

Tuossa on sisään leivottuna semmoinen ajatus, että mies eristetään lapsestaan heti alkumetreillä. Mies antaa hoivaa vaimolleen, joka sitten hoitaa lapsen eikä päästä miestä lähellekään.

[Kuutar]

Äidin pitäisi pystyä tukemaan vauvan itsetuntoa niin, että vauvan minuuden kehitys sujuisi normaalisti. Tämä on vaikein tehtävä, johon sitä narsistista tukea ennen kaikkea tarvitaan. On vaikeaa tukea toisen uskoa itseensä ja maailmaan, jos ei itselläkään sellaista uskoa ole, itseensä, tai mihinkään. Olen joskus ihmetellyt, mistä vanhemmiksi haluavat oikein tietävät, että he ovat riittävän hyviä ja kelvollisia ihmisiä saamaan lapsia? Mistä he tietävät, että tulevat jaksamaan ja olemaan riittävän hyviä vanhempia?

Jos on tottunut rehellisesti arvioimaan itseään, eikä pidä itseään kovin kummoisena, on varmaan vaikea olla positiivinen, huoleton ja elämänmyönteinen ja uskoa olevansa paras mahdollinen äiti lapselleen. Armottoman objektiivisesti itseään arvioiva ihminen joutuu ristiriitaan siinä, että hänen tulisi uskoa olevansa tarpeeksi hyvä, eikä ottaa liikaa stressiä, ettei liiallinen stressi vaikuttaisi negatiivisesti vuorovaikutussuhteeseen. Toisaalta hän voi kokea, että hänen tulee tarkkailla ja analysoida itseään ja omia toimiaan, jotta olisi riittävän hyvä. Hän joutuu ikäänkuin kaksoisrooliin itsensä kanssa.

[Illusia]

Riidankylväjä kirjoitti:
Tuossa on sisään leivottuna semmoinen ajatus, että mies eristetään lapsestaan heti alkumetreillä. Mies antaa voivaa vaimolleen, joka sitten hoitaa lapsen eikä päästä miestä lähellekään.

Alussa vauva ja äiti ovat kai läheisempiä, mikä voi johtua siitä, että vauva on pitkään koko odotusajan ollut tavallaan osa äitiä. Alussa vauvaa pitää imettää usein ja siihen pystyy vain äiti. Eiköhän isällekin löydy tekemistä vauvan hoidossa, vaippojen vaihtamisessa, kylvettämisessä, kantamisessa ja sylissä pitämisessä, jolloin äiti saa levätä tai tehdä omia hommiaan. Äidistä on varmaan mukavaa, jos isä leikkii lapsen kanssa. Eikös feministit, feministimiehetkin, juuri kannata tällaista tasa-arvoa?

[Mirri]

Jos aloittajan mielestä vauvan äiti tarvitsee miestä/puolisoa tarjoamaan hänelle hoivaa sen varmistamiseksi, että äidillä riittää eväitä antaa lapselleen hoivaa, turvaa ja huolenpitoa;

Tuossa on sisään leivottuna semmoinen ajatus, että mies eristetään lapsestaan heti alkumetreillä. Mies antaa hoivaa vaimolleen, joka sitten hoitaa lapsen eikä päästä miestä lähellekään.

Riidankylväjä, nyt luulen ymmärtäväni paremmin mikä sinua tässä ketjussa rassaa; jos olet nähnyt Psykopatologian ajatukset niin, että miestä pyritään eristämään lapsestaan.

On tosiasia, että biologinen äiti elää vastasyntyneensä kanssa symbioosissa jo raskausaikana, ja vielä synnytyksen jälkeenkin aika pitkään, eikä isä ole siinä symbioosissa osallisena - ei muuten kuin välillisesti hoivaamalla äitiä. ja tukien tätä vauvan hoivaamisessa. Se on luonnollinen 'eristäminen' vauvasta, ja sitähän isän nimenomaan pitäisi aktiivisesti pyrkiä purkamaan; ensin hoivaamalla äitiä ja sitten myös vauvaa... Juuri siksihän isät ovat nykyisin niin tervetulleita synnytyssaleihinkin; jottei heidän 'eristyksensä' pienestä ihmisestä jatkuisi yhtään sen pitempään kuin mitä luonto on määrännyt...

Sitä en oikein ymmärrä, että näet asian niin, että isät pyritään eristämään vauvasta painottamalla äidin ja vauvan symbioosia vauvan narsistisen kehityksen tukena, mutta samalla ikään kuin vieroksut ajatusta miehistä synnytyssaleissa. Nykyisät usein ovat naisensa vierellä läpi raskauden ja synnytyksen siksi, että he eivät halua tuntea itseään ulkopuolisiksi, vaan he haluavat hoivata - ensin lapsensa äitiä ja myöhemmin myös lastaan. Vauvalle varhainen kiintymyssuhde on elintärkeä, ja se on luontevaa luoda kantaneeseen, synnyttäneeseen, ja imettävään henkilöön; siinä asiassa isä on vauvastaan äitiä etäämmällä ja taustatukena - jonkin aikaa.

Illusia näköjään kirjoitti samoista asioista... Kyllä mielestäni feministit(kin) - niin miehet kuin naiset - ajattelevat näin; nykyisin tiedetään vauvan varhaisen kiintymyssuhteen korvaamaton merkitys tunne-elämän kehittymisen kannalta. Ei sitä asiaa ole mitään järkeä uhrata minkäänlaisen 'tasa-arvotaistelun alttarille'.

[Hilppa]

Ihan normaali tunnetila tuokin, että mies kokee mustasukkaisuutta vauvasta. Voi olla vaikea ymmärtää niin likeistä ja kaikkivoipaa suhdetta, joka äidillä ja vauvalla on äidin imettäessään vauvaansa. Miehen on vain läpikäytävä ja kestettävä tunteensa ja tuettava vaimoaan ja lähestyttävä lastaan.

Ystäväni perhe joutui tilanteeseen, jossa he asuivat ystäväni työn vuoksi vähän aikaa ulkomailla. Hänen vauvansa oli tuolloin imetysvaiheen juuri ohittanut ja hänen miehensä tuossa tilantessa koki luontevaksi hoitaa heidän vauvaansa tuon ulkomailla olon ajan. Ystäväni kertoi, miten tuona aikana hänen miehensä kirjaimellisesti rakastui heidän lapseensa. Miehelle oli aivan erilaista saada vastuu vauvasta kokonaan itselle, mitä ystäväni mies pitää yhtenä onnistuneimmista elämänsä valinnoista. Kaikki perheet eivät ehkä voi syystä tai toisesta tehdä samanlaisia valintoja, mutta miesten kannattaisi harkita pidempää periodia itsenäistä vanhempainlomaa lapsen(/lasten) kanssa, koska se lähentää suhdetta lapseen(/lapsiin).

[Mirri]

Äidin pitäisi pystyä tukemaan vauvan itsetuntoa niin, että vauvan minuuden kehitys sujuisi normaalisti. Tämä on vaikein tehtävä, johon sitä narsistista tukea ennen kaikkea tarvitaan. On vaikeaa tukea toisen uskoa itseensä ja maailmaan, jos ei itselläkään sellaista uskoa ole, itseensä, tai mihinkään. Olen joskus ihmetellyt, mistä vanhemmiksi haluavat oikein tietävät, että he ovat riittävän hyviä ja kelvollisia ihmisiä saamaan lapsia? Mistä he tietävät, että tulevat jaksamaan ja olemaan riittävän hyviä vanhempia?

Kuutar, sinäpä sen sanoit.

Tuskin kenelläkään on valmiina niin vahvaa itsetuntoa, että jaksaisi ja kykenisi tyydyttämään vauvansa psyykkiset tarpeet saamatta itselleen mistään oman itsetunnon vahvistusta. Ja vauva on aina ainutlaatuinen; ei ole mitään konseptia tai selviä säveliä, joiden mukaan äiti osaisi toimia 'oikein'; niinpä hän on uuden pienen ihmisen edessä kerta toisensa jälkeen heikoilla ja avuton - peläten hoivansa kohteen 'rikkomista' tai muuta 'tärvelemistä'... Kerta toisensa jälkeen ainutlaatuinen tehtävä, johon ei voi harjoitella - puhumattakaan, että siihen saisi jotakin rutiinia ja tottumusta.

Loppujen lopuksi mistään ihmiset eivät voi tietää ovatko he hyviä vai huonoja vanhempia seuraavat parikymmentä vuotta. Mutta vanhemmuuteen myös kasvetaan; pitää vain uskoa olevansa kasvamisen tarpeessa... Siinä mielessä esim. teiniäiti (tarpeeksi tuettuna) voi olla vanhempana parempi kuin neljäkymppinen, joka mielestään jo tietää ja osaa kaiken, eikä ole tarvetta mihinkään uuden lapsen mukana kasvamiseen.
Lapsi oman olemuksensa kanssa on aina yllätys putkahtaessaan maailmaan, vaikka miten olisi yritetty huolehtia, että 'kaikki on kunnossa'; siinäkään mielessä ei voida ennustaa vanhempana jaksamista. Voi syntyä luonteeltaan vaativa vauva, tai voi syntyä peräti erityislapsi, tai vaikka mitä muuta.

Tai lapsi voi sairastua vakavasti siinä kuin vanhempansakin - silloinkin vilpitön ja luja usko omaan onnistuvaan vanhemmuuteen voi keikahtaa kumoon kertaheitolla. Ja mitä suurempi luottamus omaan erinomaisuuteen on ollut sitä korkeammalta pudotaan... Mielestäni ei ole mitään takuuvarmaa hyvää vanhemmuutta, ei ehkä mitään sinne päinkään - niin arvaamattomia yllätyksiä täynnä yhteinen elämä lapsen kanssa on. Vanhemmuudessaan kasvavia ja kehittyviä ihmisiä onneksi on, koska lapsen mukana ja tämän kanssa kasvaminen on tärkeää - elinikäinen projekti.

[Mirri]

Ihan normaali tunnetila tuokin, että mies kokee mustasukkaisuutta vauvasta. Voi olla vaikea ymmärtää niin likeistä ja kaikkivoipaa suhdetta, joka äidillä ja vauvalla on äidin imettäessään vauvaansa. Miehen on vain läpikäytävä ja kestettävä tunteensa ja tuettava vaimoaan ja lähestyttävä lastaan.

Noin on; eikä asialle ole tehtävissä muuta kuin isänä ruotia omia tuntemuksiaan ja käydä niitä lävitse - vaikkapa 'miesten kesken'. Nykyisin onneksi on otettu tämäkin asia huomioon, ja miehet vauvojen isinä tarjoavat toisilleen vertaistukea - sen lisäksi, että kätilöt sun muut ammattilaiset yrittävät tukea isiäkin heidän tuntemuksissaan. Hyvä niin.