Kirjoittaja irmeli » 29.06.2016 18:38
Vuorovaikutuksella on tärkeä merkitys inhimillisessä kanssakäymisessä. Vuorovaikutus on tiedon välittämistä, sosiaalisen yhteenkuulumisen ilmauksia sekä tunteiden ja tunnetilojen jakamista.
Kommunikaatio voi olla sanallista tai sanatonta. Sanallisessa viestinnässä kuvaamme sanoilla, käsitteillä ja symboleilla asioita, jotka haluamme ilmaista. Sanattomaan eli nonverbaaliseen viestintään kuuluvat ilmeet, eleet, teot ja kehon kieli. Valtaosa kommunikaatiostamme on sanatonta. Erityinen merkitys vuorovaikutuksella on hoitosuhteessa.
Professori Reuven Feuerstein on kehittänyt ohjausmenetelmän, jossa vuorovaikutus on pääroolissa. Tällöin ohjaaja, mediaattori, asettuu oppijan ja ulkomaailman väliin ja säätelee oppijalle tulevia ärsykkeitä. Ohjaajan tehtävänä on tuottaa oppijassa ohjattu oppimiskokemus.
Näitä parametrejä kuvata myös hoitosuhteen kannalta. Tällöin kiinnitetään huomiota sellaisiin tekijöihin, jotka tehostavat ja syventävät potilas-hoitaja -vuorovaikutusta. Näin ollaan lähempänä hoidon kokonaistavoitetta, potilaan kokonaisvaltaista hyvinvointia.
Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa yhdistyvät sekä tiedolliset, sosiaaliset että psyykkiset tekijät. Erityisen merkittävänä vuorovaikutus koetaan hoitosuhteessa, sillä siinä yhdentyvät potilaan ja hoitajan yhteiset tervehtymistavoitteet.
Israelilaisen Reuven Feuersteinin MLE-menetelmää, Mediated Learning Experience, käytetään ympäri maailmaa normaali- ja erityisopetuksessa sekä kaupallisilla aloilla henkilökunnan koulutuksessa. Jonkin verran ohjelmaa hyödynnetään myös terveydenhuollon piirissä. Koska menetelmä perustuu oppimistilanteen vuorovaikutuksen sääntelyyn, sen käyttöalue on laaja ja sovellutusmahdollisuudet runsaat.
Suomessa Feuersteinin ohjelma on melko uusi. Toistaiseksi sitä on kokeiltu lähinnä vain normaali- ja erityisopetuksessa. Mielestäni menetelmä soveltuisi hyödynnettäväksi myös terveydenhuollon vuorovaikutustilanteissa.
Vuorovaikutuksen keskeiset parametrit ovat:
1. Tarkoituksellisuus ja vastavuoroisuus
2. Transkendenssi tulevaisuuteen
3. Merkitykseen ohjaaminen
4. Pätevyyden tunteeseen ohjaaminen
5. Ohjaaminen käyttäytymisen säätelyyn ja kontrolliin
6. Jakamiseen ohjaaminen
7. Yksilöllisyyden ja psykologisten erojen havaitsemiseen ohjaaminen
8. Päämäärän asettamiseen, siihen pyrkimiseen ja päämäärän saavuttamiseen ohjaaminen
9. Haasteellisuuteen, uuden ja kompleksisemman etsimiseen ohjaaminen
10. Ohjaaminen siihen tietoisuuteen, että inhimillinen olento on muuttuva kokonaisuus
11. Optimistisen vaihtoehdon etsimiseen ohjaaminen
12. Johonkin kuulumisen tunteeseen ohjaaminen
Näiden parametrien huomioiminen kommunikaatiossa voisi selkeyttää ja tehostaa ihmisten välistä kanssakäymistä myös hoitaja-potilassuhteessa.
Tämän työn tarkoituksena on esitellä MLE-menetelmä ja tuoda ehdotuksia sen soveltamiseksi potilas-hoitaja -vuorovaikutuksessa ja hoitosuhteessa yleensä.
Vuorovaikutuksen perustehtävänä on liittää yksilö ympäristöönsä, kehittää älyllisiä toimintoja ja säädellä inhimillistä kanssakäymistä. Vuorovaikutus on luonteeltaan prosessi, jossa ihmisillä on mahdollisuus oppia toisiltaan, koska vuorovaikutus perustuu inhimilliseen oppimiskykyyn. Ryhmässä toimiminen on vuorovaikutuksen ja itsetuntemuksen oppimistilanne (Raatikainen, 1988).
Vuorovaikutuksen välttämätön edellytys on kommunikaatio. Ojala ja Uutela (1993, 76) pitävät kommunikaatioprosessin ensisijaisena tehtävänä tiedon välittämistä, viestintää. Toisaalta voidaan korostaa kommunikaatiotapahtuman sosiaalista ja vuorovaikutuksellista näkökulmaa.
Kommunikaatiossa viesti etenee lähettäjältä vastaanottajalle tiettyä kanavaa myöten. Viestintäkanavia ovat mm. eri aistit. Näön, kuulon, tuntoaistin, hajun, maun jne. avulla ihmiset lähettävät viestejä toisilleen. Matkalla sanoma saattaa kuitenkin muuttua erilaisten häiriöiden takia. Sanoman lähettäjä ei esimerkiksi osaa valita oikeaa kanavaa viestilleen. Viestintätilanne voi myös olla niin meluisa ja levoton, että ulkoiset häiriötekijät vääristävät sanoman. Tai vastaanottajan tausta, tiedot tai kiinnostus vaikuttavat viestin ymmärtämiseen. Vain harvoin vastaanottaja tulkitsee lähetetyn sanoman lähettäjän toivomalla tavalla.
Viestintätavat jaetaan sanalliseen ja sanattomaan viestintään.
1. Sanallinen viestintä on puhumista. Kuvaamme sanoilla, käsitteillä, ja symboleilla asioita, jotka haluamme ilmaista. Sanojen merkitykset eivät ole kuitenkaan samat kaikille, vaan ne vaihtelevat jopa saman kielen ja kulttuurin piirissä. Erilaiset murteet ja tyylit antavat samoille käsitteille eri nimiä. Näin puhujan tausta, ikä, koulutus ja muut tekijät vaikuttavat siihen, miten hän käyttää kieltä ja kuinka hän ilmaisee itseänsä.
Sanallinen taso edustaa kuitenkin vain pientä osaa ihmisten välisestä kommunikaatiosta.
2. Sanaton eli nonverbaalinen ilmaisu täydentää puhetta ja välillä korvaa sen kokonaan. Valtaosa kommunikaatiosta on sanatonta.
Ilme- ja elekieleen kuuluvat ilmeiden ja eleiden lisäksi äänensävyt, asennot, puheen rytmitys ja painotukset.
Tekojen kieli kuvastaa toimintaa, tekoja ja suorituksia.
Esinekieleen kuuluu materiaalinen ympäristö; esim. kalustus, värien valinta ja henkilöiden vaatetus.
Sosiaalisen kielemme avulla liitymme toisiin tai eristymme.
Kehon kielemme ilmaisevat kehomme tuntemukset ja reaktiot (Aarnio ja Vuorinen 1991, Ojala ja Uutela 1993).
Edellytyksiä onnistuneelle kommunikaatiolle ja vuorovaikutukselle ovat tilanteeseen osallistuvien keskinäinen kunnioitus, vilpitön kiinnostus toista ihmistä kohtaan ja hänen asiaansa kohtaan, asiallisuus, taito ilmaista ajatuksensa selkeästi sekä kyky tehdä kysymyksiä. Myös havainnointikyky ja kuuntelutaito edistävät vuorovaikutuksen onnistumista. Kun otamme selvää toisen osapuolen odotuksista ja toiveista sekä huomioimme ne omassa käytöksessämme, vuorovaikutuksen on mahdollista onnistua ja täyttää sille asetetut tavoitteet (Ojala ja Uutela 1993, 85).
Kommunikaatiolla on vuorovaikutustehtävä hoitaja-asiakassuhteen luomisessa, ylläpitämisessä ja lopettamisessa. Tämän suhteen välityksellä toteutuvat hoitoprosessin tutkimus-, suunnittelu-, toteutus- ja arviointivaiheet. Hoitotyössä tapahtuvan kommunikaation tehtävänä on auttaa asiakasta saavuttamaan tai, ylläpitämään hyvä terveydentaso (Sundeen ym. 1987, 123).
Sundeenin ym. (1987) mukaan potilas-hoitaja -suhteen olennaisia piirteitä ovat luottamus, empatia, välittäminen ja rakkaus sekä autonomisuus ja vastavuoroisuus. Luottamuksen syntyyn vaikuttavat mm. suhteen rehellisyys, johdonmukaisuus ja hoitajan luotettavuus. Jos hoitaja osoittaa avoimuutta ja vilpittömyyttä potilasta kohtaan ja pyrkii toteuttamaan lupauksensa, potilaan on myös helpompi lähestyä hoitajaa ja osoittaa luottamusta. Hoitajan empaattisuus antaa suhteelle mielekkyyttä ja syvyyttä sekä luo osapuolten välille todellista ymmärtämystä. Empaattisella hoitajalla on herkkyyttä potilaan kunkin hetkisiä tarpeita ja tunteita kohtaan, jolloin niihin vastaaminen on yksinkertaisempaa. Välittäminen kuuluu luonnostaan auttamissuhteeseen. Toisesta ihmisestä ei voi huolehtia tehokkaasti, ellei hänestä välitä. Myös rakkaus kuuluu Sundeenin ym. (1987) mukaan potilas-hoitaja -suhteeseen. Tällöin toinen ihminen hyväksytään ehdoitta, sellaisena kuin hän on. Potilas-hoitaja -suhteen autonomialla tarkoitetaan Sundeenin ym. (1987) mukaan potilaan kykyä itseohjautuvuuteen. Potilas ottaa osaa omaan hoitoonsa niin paljon kuin tilanne sallii. Tällöin voidaan olettaa, että myös hoitomyönteisyys kasvaa. Vastavuoroisuus perustuu molemminpuoliseen jakamiseen. Sekä potilas että hoitaja antavat ja ottavat ammattitaidon ja persoonallisuuksiensa puitteissa. Autonomia ja vastavuoroisuus, molemmat, ovat tärkeitä auttamissuhteessa, ja hoitajan tulisi pitää niitä hoitoprosessin kaikkien vaiheiden olennaisena osana.
Aktiivinen kuuntelu on auttamisen perusta. Sen tarkoituksena on auttaa ihmistä selventämään omia ajatuksiaan ja tunteitaan sekä lisäämään ymmärrystään itseään, toisia ja elämäntilannettaan kohtaan (Ahonen 1992, 113). Kuunteleminen on myönteinen. tiedonhaluinen ja kiinnostunut asenne elämään ja ihmisiin (Aarnio ja Vuorinen 1991, 28). Eläytyvän kuuntelun avulla hoitajan on mahdollista kerätä tärkeää tietoa potilaasta hoitoa varten. Mutta lisäksi hoitaja voi toimia inhimillisenä auttajana, joka jakaa potilaan huolet ja vaikeudet. Kuunteleminen on osa aktiivista vuorovaikutusta.
Sundeen ym. (1978, 141-158) jakavat auttamissuhteen etenemisen vuorovaikutustilannetta edeltävään vaiheeseen, esittely- eli suuntautumisvaiheeseen, ylläpito- eli työvaiheeseen sekä päätösvaiheeseen.
Hoitajan osalta suhde aikaa jo ennen ensimmäistä vuorovaikutustilannetta potilaan kanssa. Useimmissa tapauksissa hoitajalla on käytettävissään tietoa potilaasta, ennen kuin he tapaavat. Tämä tieto voi rajoittua vain nimeen, osoitteeseen ja ikään, tai se voi olla niinkin laajaa kuin vuosien kuluessa laadittu potilaskertomus. Olivatpa esitiedot miten suppeita tai laajoja tahansa, niiden perusteella on mahdollista muodostaa jonkinlainen ennakkokäsitys tulevasta suhteesta.
Hoitajan ja asiakkaan ensimmäinen tapaaminen määrittelee paljolti, millaiseksi suhde muodostuu, joten se ansaitsee aivan erityistä huomiota. Vuorovaikutusta edeltävässä vaiheessa tehtyjen suunnitelmien tulisi luoda pohja onnistuneelle tapaamiselle. Ensimmäisen tapaamisen aikana solmitaan eräänlainen sopimus, johon sisältyvät ne velvollisuudet, jotka kummankin osapuolen on täytettävä. Eräs tärkeimmistä suhteen piirteistä on luottamuksellisuus ja hoitajan puolelta erityisesti vaitiolovelvollisuus.
Ylläpito- eli työvaiheessa vuorovaikutusta pidetään yllä molemminpuolisesti sovittujen tehtävien ja tavoitteiden toteuttamiseksi. Yleensä tässä vaiheessa suhde tuntuu jo melko luontevalta, koska potilas ja hoitaja tuntevat toisiaan jonkin verran. Suhteeseen on kehittynyt myös jonkinasteinen ennustettavuus. Suhdetta leimaa intensiivinen työ, jonka pitäisi myönteisissä tapauksissa alkaa tuottaa tuloksia.
Onnistuneen auttamissuhteen päättyminen aiheuttaa aina ristiriitaisia tunteita. Tyytyväisyyttä, jota molemmat osapuolet tuntevat saavutettuaan yhteiset tavoitteensa, saattaa häiritä tietoisuus siitä, että pian merkittäviä kokemuksia tuonut suhde lakkaa. Jos tavoitteiden saavuttamiseen lisäksi liittyy epäilyjä, suhteen päättäminen voi olla vielä vaikeampaa. Tämä tähdentää realististen tavoitteiden asettamisen ja niissä pitäytymisen tärkeyttä.
Sundeen ym. (1987, 141-158) tähdentävät, että jokainen vuorovaikutussuhde on niin ainutkertainen, että tarkkoja kuvauksia suhteesta ei voida antaa. Vaiheittaisuus kuitenkin kuvaa suhteen kehitystä ja antaa puitteet eri vaiheiden piirteiden ymmärtämiselle.
Ammattiroolissa vuorovaikutus on erityisen vastuullista, sillä vuorovaikutustilanteilla on tärkeät tavoitteet. Potilas-hoitaja -suhteessa pyritään potilaan hyvään terveyteen, joten puheella ja kuuntelemisella on merkittävä rooli vuorovaikutuksessa.
Silloin, kun vuorovaikutuksen jollakin osapuolella on enemmän valtaa kuin muilla, on hänellä myös enemmän vastuuta omasta panoksestaan vuorovaikutukseen.
OHJATTU OPPIMIS KOKEMUS
Ohjattu Oppimiskokemus (Mediated Learning Experience -menetelmä), on didaktinen osuus professori Feuersteinin kehittämästä oppimistaitojen harjoitusohjelmasta, jonka avulla pyritään parantamaan oppilaan kognitiivisia prosesseja. Teorian keskeiset olettamukset ovat:
a) Ihminen on avoin järjestelmä, joka on taipuvainen vastaanottamaan muutoksia myös kognitiiviseen prosessointiinsa.
b) Kognitiiviset muutokset selittyvät parhaiten tutkimalla Mediated Learning Experience -ilmiötä eli Ohjattua Oppimiskokemusta ja sen osaprosesseja.
Oppija voi itse olla muovautumisprosessissa mukana riippumatta siitä, mikä hänen taustansa on, minkä ikäinen hän on, ja mitä mahdollisia oppimista häiritseviä ominaisuuksia hänellä on (Feuerstein ym. 1991).
Ohjattu oppimiselämys ei ole riippuvainen siitä kielestä, jolla vuorovaikutus tapahtuu. Kaikki vuorovaikutuksen muodot voivat sisältää ohjatun oppimiselämyksen elementit. Näin ollen erilaiset eleet, liikkeet, ilmeet ja toiminnot voivat tukea ensisijaista kommunikaatiokeinoa, verbaalista vuorovaikutusta (Feuerstein ym. 1991).
OHJATUN OPPIMISKOKEMUKSEN PARAMETRIT KASVATUSTIETEESSÄ SEKÄ POTILAS-HOITAJA -SUHTEESSA
Tarkoituksellisuus ja vastavuoroisuus
Ihmisen käyttäytymistä ohjaa tarkoituksellisuus. Ihmistä voidaan pitää erityislaatuisena intentionaalisena järjestelmänä. Hän saa tietoja omasta tilastaan ja ulkopuolisesta ympäristöstään informaatio- ja tietojärjestelmän avulla. Priorisointi- ja arvojärjestelmä vaikuttavat ihmisessä tapahtuvaan tavoitteiden ja toimintastrategioiden valintaan (Kalkas ja Sarvimäki 1985, 116). Myös hoitoprosessilla on tarkoitus, jonka tulisi välittyä sekä hoitajalle että potilaalle. Mitä paremmin osapuolet ovat tietoisia sairauden ja hoidon vaiheista, sitä tehokkaammin ja joustavammin hoitotoimenpiteet ja lääkitys pystytään kohdentamaan.
Tarkoituksellisuus ja vastavuoroisuus ovat ohjatun oppimiselämyksen tuottamisen pääedellytykset. Ohjaajan tulee olla tietoinen siitä, mihin oppimistilanteessa pyritään ja hänen tulee välittää tämä tarkoitus myös oppijalle. Vastavuoroisuus on keino kääntää sisäinen tarkoitus ulospäin näkyväksi tahdonalaiseksi ja tietoiseksi toiminnaksi (Feuerstein ym. 1991).
Olipa oppimistilanteen sisältö mikä tahansa, tilanne voi toimia ohjattuna oppimiselämyksenä, jota sävyttää ohjaajan sille antama tarkoitus. Tämä tarkoitus muovaa kolmea oppimistilanteeseen kuuluvaa tekijää, opetettavaa ainesta, ohjaajaa ja oppijaa. Ohjaaja säätelee omaa käytöstään, äänensävyään sekä ilmaisunsa laatua niin, että se on tarkoituksenmukainen ja tilanteeseen sopiva. Samoin ohjaaja valikoi opetettavan aineksen, sen määrän ja sisällön niin, että kunkin oppimistilanteen tavoite saavutetaan parhaalla mahdollisella tavalla. Myös oppijaan pyritään vaikuttamaan niin, että hänen kiinnostuksensa herää, motivaationsa säilyy, ja että optimaaliset edellytykset oppimiselle olisivat olemassa (Feuerstein ym. 1991).
Pyrkimällä oppimistilanteessa vastavuoroisuuteen luodaan sekä ohjaajalle että oppijalle hyvät mahdollisuudet osallistua aktiivisesti vuorovaikutukseen. Molemmat osapuolet tuovat henkilökohtaisen panoksensa ja rikastuttavat oppimistilannetta persoonallisuutensa mukaisesti. Silloin, kun vuorovaikutusta värittää pyrkimys luoda henkilöiden välisistä suhteista vastavuoroinen, tilannetta voidaan pitää vahvana vaikuttajana käyttäytymisen, tunne-elämän sekä psyykkisten toimintojen suhteen (Feuerstein ym. 1991).
Hoidon tarkoitus selviää potilaalle parhaiten silloin, kun hoitosuhde on vastavuoroinen. Auttamissuhteesta on eniten hyötyä, kun sekä hoitaja että potilas osaltaan edistävät potilaan terveystarpeiden tyydyttämistä. Sekä potilaalla että hoitajalla on ominaisuuksia, jotka voivat edesauttaa tavoitteiden saavuttamisessa. Hoitajalla on teoreettista tietoa, jonka avulla hän voi tunnistaa ongelman ja sen eri ratkaisuvaihtoehdot. Potilaalla on tietoa itsestään ja omista ainutkertaisista biopsykososiaalisista tarpeistaan, jotka voivat merkittävästi vaikuttaa siihen, miten hän reagoi hoitoon. Optimaalisten tulosten saavuttamiseksi molempien panos on otettava huomioon hoidon suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa. Vastavuoroisessa hoitosuhteessa korostuu potilaan huomioon ottaminen ainutkertaisena yksilönä (Sundeen ym. 1987, 139).
Transkendenssi tulevaisuuteen
Transkendenssi oppimistilanteessa tarkoittaa, että ohjaamisessa mennään yli juuri nyt tapahtuvan toiminnan päämäärien. Ohjaajan tulee olla tietoinen siitä, mikä merkitys opetettavalla asialla on oppijalle hänen tulevaisuudessaan. Oppimistilanteen tulee sisältää elementtejä, jotka eivät ainoastaan tuota välitöntä palautetta 'tässä ja nyt' -tilanteessa, vaan viittaavat oppijan tulevaisuudessa tarvitsemiin taitoihin ja ominaisuuksiin. Niistä oppija itse ei voi oppimistilanteessa olla edes tietoinen, vaan ohjaajan tehtävä on välittää nämä myöhemmin toteutuvat oppimisen päämäärät oppijalle. (Feuerstein ym. 1991).
Hoitotilanteissa ei hoideta pelkästään potilaiden sairauksia, vammoja tai toimintahäiriöitä, vaan potilaat hoidetaan henkilöinä. Yksilön älylliseen ulottuvuuteen kuuluu ajattelu, joka voidaan karkeasti jakaa konkreettiseen ja abstraktiseen. Konkreettinen ajattelu sitoo henkilön välittömiin kokemuksiin ja objekteihin. Ajattelemalla abstraktisti henkilö voi tehdä yleistyksiä, jotka koskevat useita samantapaisia objekteja. Hän voi irrottautua välittömistä kokemuksistaan ja nykyhetkestään ja siten ottaa huomioon myös menneisyyden ja tulevaisuuden mahdollisuudet. (Sarvimäki ja Stenbock-Hult 1992, 42, 44).
Transkendenssi määritellään siis ohjaajan orientaatioksi tarkoituksellisesti laajentaa vuorovaikutustilannetta yli välittömästi käsillä olevan päämäärän. Kun tämä ajattelu on läsnä oppimistilanteessa, se luo oppijassa kyvyn laajentaa omaa kognitiivista ja affektiivista tietovarastoaan siten, että tämä ajattelu alkaa toimia jatkuvasti. Transkendenssin tulisi sisältyä jokaiseen ohjaustilanteeseen, eikä sitä pitäisi ajatella ainoastaan sellaisten tilanteiden ominaisuutena, joissa tietoisesti yleistetään tai ohjataan abstrakteihin toimintoihin. (Feuerstein ym. 1991).
Yleisenä hoidon tavoitteena on hyvä terveys. Tämä on kuitenkin monitahoinen määritelmä, joka eri ihmisille tarkoittaa eri asiaa. Hyvään terveyteen liittyvät esim. yleinen vastustuskyky, pienentynyt sairastumisriski, subjektiivinen hyvinvoinnin tila sekä kyky luovaan, hedelmälliseen elämään (Laitakari 1981, 15). Näihin tavoitteisiin pyrkiessään ihmisen on otettava huomioon toimintansa seuraukset: Miten nykyiset liikuntatottumukseni tai ruokailutapani vaikuttavat terveydentilaani tulevaisuudessa? Tällöin henkilön on toimittava pitkäjänteisesti saavuttaakseen "hyvän terveyden".
Pitkäjänteisyys ja suunnitelmallisuus korostuvat myös tilanteissa, joissa pyritään estämään taudin paheneminen ja komplikaatiot. Tällöin jokainen hoitotoimenpide ja lääkeannos vaikuttavat siihen, mihin suuntaan sairaus edistyy. Luonnollisesti vaikuttavia tekijöitä ovat myös potilaan oma asennoituminen ja voimavarat sekä ympäristön tuki (Laitakari, 1981). Potilas tarvitsee monipuolista huolenpitoa ja rohkaisua, sillä tulevaisuuden epävarmuus sekä sitkeä yrittäminen sairauden voittamiseksi kuluttavat potilasta niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Transkendenttisyys saa aivan uudenlaista sisältöä silloin, kun on kyseessä vakavasti sairas vanhus tai terminaalivaiheen potilas. Tällöin lähestyvä kuolema leimaa hoitoa ja potilaan elämää kokonaisuudessaan. Härkösen (1989) mukaan tärkeitä seikkoja kuolevan hoidossa ovat ihmisen hyvinvoinnin fyysisen sekä psykososiaalisen ulottuvuuden huomioon ottaminen. Potilaan henkilökohtainen usko määrittelee transkendenttisyyden kuoleman kohdatessa.
Merkitykseen ohjaaminen
Merkitykseen ohjaamisessa on kysymys pääasiallisesti vuorovaikutuksen sisältötekijöistä. Se vastaa kysymyksiin "minkä vuoksi" ja viittaa siten opittavan asian syy- ja seuraussuhteisiin. Ohjattu oppimiselämys, jota värittää tarkoitus selvittää oppijalle toiminnan päämäärä, ohjaa oppijaa myös vuorovaikutuksen merkityksellisyyteen – "miksi tätä asiaa täytyy opiskella?" Merkitykseen ohjaamisella on kaksi pääroolia sen määritellessä vuorovaikutustilanteen laatua ja muovaavaa vaikutusta. Ensimmäinen tekijä on se, että ohjaaja pyrkii tehostamaan niitä keinoja ja tapoja, joilla hän voi välittää oppijalle keskeiset ja tarkoituksenmukaiset oppimiseen tarvittavat ärsykkeet. Näin ohjaustilanteesta karsiutuu epäolennaisia tekijöitä pois, ja oppimisen päämäärä selkiytyy. Toisena merkitykseen ohjaamisen tehtävänä on laajentaa oppijan tarvejärjestelmää. Pyrkimyksenä on nähdä yksittäisten tilanteiden merkitysten yli laajemmalle. Kun oppijassa herätetään tarve etsiä tapahtumien merkityksiä, oppija alkaa etsiä syy-seuraus -suhteita tapahtumien välille.
Merkitykset, jotka joku aikuinen on tiettynä ajankohtana ilmaissut oppijalle voivat unohtua ja muuttua. Mutta nämä merkitykset voivat myös muotoutua osaksi oppijan persoonallisuutta. Tarve etsiä merkityksiä ja orientoituminen tähän suuntaan on tarttunut oppijaan, ja tästä tulee hänen olemassaolonsa pysyvä tila. Yksilöt, joilta puuttuvat tämä orientoituminen ja tarve, ovat epäonnekkaita monessa suhteessa kognitiivisessa kehityksessään sekä tunne-elämän puolella. Jos yksilö on saanut ohjausta etsiä ja rakentaa merkityksiä omassa elämässään, se muodostaa voimaa antavan ja suuntaavan tekijän kaikille niille muutoksille, jotka hän käy läpi. Samoin merkitysten löytäminen muovaa myös sekä välittömiä että etäisiä päämääriä yksilön elämässä ja luo keinoja saavuttaa nuo päämäärät (Feuerstein ym. 1991).
Sairastuminen ja sairaus merkitsevät ihmiselle aina paitsi kriisiä myös psykologista haastetta, jolloin sairaan on löydettävä keinot sopeutua sairauteensa, varsinkin jos se on vakava tai pitkäaikainen (Kyyrönen ym. 1992, 156).
Persoonallisuuden rakenne ja kypsyys määräävät, millaiseksi ihminen kokee sairautensa. Tekeekö se hänestä katkeran, elämään tyytymättömän vai kykeneekö hän pitämään sairauttaan haasteena, johon on vastattava kaikin mahdollisin kyvyin. Jos sairas kykenee pitämään sairauttaan haasteena, hän viisastuu ja voimistuu käyttämään oikein kykyjään, ja hänen persoonallisuutensa parhaat puolet tulevat laajaan käyttöön. Tällöin vakavakin sairaus edistää persoonallisuuden kasvua ja laajentaa potilaan minä-kuvaa positiivisesti. Päinvastaisessa tapauksessa minä-kuva huononee. Potilas on entistä katkerampi, mitätöi itseään aiempaa enemmän ja syyttää muita (Kyyrönen ym. 1992, 161). Tällöin potilas ei ole löytänyt tyydyttäviä vastauksia kysymyksilleen "miksi", "miksi juuri minä".
Yuran ja Walshin (1993, 266) mukaan hoitotyön tavoitteena on edistää mukautumista. Sairaanhoitaja on ainutlaatuisessa asemassa auttamassa potilaita sopeutumaan sairauteensa. Tällöin hoitajan sekä ammattitaito että oma persoonallisuus ovat koetuksella, jotta potilaan tilanne kehittyy edulliseen suuntaan.
Laitakari (1981, 37) kuvaa terveyskäyttäytymisen omaksumista eri vaiheiden kautta. Arviointivaihe sopinee määrittelemään myös potilaan sopeutumista erilaisiin hoitotoimenpiteisiin. Tällöin potilas käy mielessään läpi, mitä mahdollisia etuja ja/tai haittoja hänelle koituisi tietyistä hoitotoimenpiteistä. Potilas joutuu mielessään vastaamaan kolmeen peruskysymykseen:
1. Tarjoaako hoito helpon ja tehokkaan keinon -jonkin vakavan terveysuhan estämiseksi (sairauden lievittämiseksi/parantamiseksi)?
2. Tarjoaako hoito hänelle henkilökohtaista hyötyä?
3. Onko hänen elämäntilanteensa suotuisa hoidon aloittamiselle?
Jos potilas vastaa mielikuviensa avulla myönteisesti näihin kysymyksiin, voidaan olettaa, että hän suhtautuu positiivisesti hoidon aloittamiseen.
Jos potilaalle selitetään tarkasti, miksi häntä hoidetaan tietyllä tavalla, ja miten erilaiset hoitotoimenpiteet ja lääkkeet vaikuttavat, hänen on helpompi sopeutua hoitoon. Perusteltuina hoidon epämukavuudet tuntuvat siedettävämmiltä. Tämän vuoksi jokaisessa hoitosuhteessa tulisi olla aikaa paneutua kunkin potilaan tilanteeseen, ja vastata heitä askarruttaviin kysymyksiin.
Merkitykseen ohjaaminen tukee potilaan pyrkimystä osallistua oman tervehtymisensä vaatimiin toimenpiteisiin.
Pätevyyden tunteeseen ohjaaminen
Pätevyyden käsitettä pidetään tärkeänä määrittelijänä, kun arvioidaan kognitiivisia toimintoja yleensä sekä akateemista ja ammatillista kehittymistä erikseen. Pätevyys sinänsä on usein sekoitettu pätevyyden tunteeseen. Pidetään itsestään selvänä ja luonnollisena, että yksilö, jolla on hyvä mitatun pätevyyden taso, toimisi tällä tasolla ja pitäisi itseään pätevänä. Mutta pätevyyden kokeminen ei ole suora ja väistämätön tulos henkilön onnistuneesta suorituksesta. Tähän tarvitaan inhimillisen ohjaajan väliintuloa niin, että ohjaaja tulkitsee ja selittää oppijalle hänen osaamisensa ja kyvykkyytensä tason (Feuerstein ym. 1991).
Nykyinen voimakas yksilöllisyyden korostaminen jättää ihmiset usein yksinäisiksi, ja he kokevat merkitykseen ohjaamista harvemmin kuin aikaisemmin kiinteissä yhteisöissä. Pätevyyden tunne voi merkitä hyvin keskeistä tekijää yksilön sopeutumisessa uusiin tilanteisiin nykyajan muuttuvassa maailmassa. Yksilöllä täytyy olla valmiuksia tarttua uusiin haasteisiin. Yleinen pätevyyden tunne on välttämätön yksilölle, jotta hän olisi riittävän rohkea tutkiakseen tuntematonta todellisuutta (Feuerstein ym. 1991).
Vuorovaikutuksen laadulla on keskeinen merkitys sekä ihmisen käsitykselle itsestään että hänen käyttäytymiselleen vuorovaikutuksessa. Myönteinen vuorovaikutus ylläpitää ja parantaa itseluottamusta. Se saa ihmisen kokemaan itsensä hyväksytyksi, arvostetuksi ja onnistuneeksi (Ojala ja Uutela 1993, 27).
Hoitaminen perustuu tunteisiin ja arvostuksiin: toisesta halutaan pitää huolta, hänestä välitetään ja häneen suhtaudutaan hyväntahtoisesti (Sarvimäki ja Stenbock-Hult 1992, 13). Kaikki tämä huolenpito auttaa potilasta sopeutumaan sairauteensa ja sen tuomiin hankaluuksiin sekä toimimaan sairaudestaan huolimatta mahdollisimman täysipainoisesti.
Hoidonohjauksesta paljolti riippuu, kuinka potilas osaa hoitaa itseään kotona, ja kuinka hyvin hoidon tavoitteet saavutetaan. Luova sairaanhoitaja rohkaisee potilastaan tunnistamaan ne puolet itsestään, joita pitää erityisinä voimavaroinaan, samoin kuin alueet, joissa kaipaisi kehittämistä ja tukea (Yura ja Walsh 1993, 102). Näin hoidonohjaus on samalla oppimistilanne, jossa tiedon välittäminen on tärkeää. Mutta jotta saavutettaisiin hoidon laajemmat tavoitteet, potilaan psyykkinen kannustus ja rohkaisu on ensiarvoista. Kun potilas luottaa itseensä ja onnistumiseensa hoidossaan, hänellä on rohkeutta ja valmiuksia hoitaa itseään hyvin. Potilas hakee myös apua tehokkaammin, kun hän suhtautuu itseensä myönteisesti ja tuntee ansaitsevansa parhaan mahdollisen hoidon (Yura ja Walsh 2 1989, 146). Tämän itseluottamuksen tukemisessa myös sairaanhoitajana on tärkeä merkitys hoitosuhteessa. Kun sairaanhoitaja havaitsee potilaan itsearvostuksen tarpeet ja toteuttaa hoitosuunnitelman myös niiden tyydyttämiseksi, hän antaa potilaalle hoitoa, joka kantaa pitkälle tulevaisuuteen ja auttaa potilasta kokonaisvaltaisesti (Yura ja Walsh 1992, 158-160).
Käyttäytymisen säätelyn ohjaaminen sisältää kaksi pääkomponenttia. Ensimmäiseen kuuluvat ne kognitiiviset toiminnot, joilla kerätään tietoa tietyssä tilanteessa päätöksentekoa varten. Tällöin oppijan on kehitettävä havaintokykyään ja täsmällisyyttään, jotta kaikki tarvittava tieto on koossa ongelman ratkaisemiseksi. Lisäksi, opeteltava käyttämään useita tietolähteitä. Toinen komponentti sisältää arvion tiedon sisällöstä ja riittävyydestä sekä siitä, miten tieto tuodaan parhaiten esille, miten tuossa tilanteessa pitäisi käyttäytyä. Jos ohjaaja on oppimistapahtumassa painottanut tekemisen prosessia eikä pelkästään tuotosta, oppijalla on ollut mahdollisuus muokata käytöstään useassa eri vaiheessa, ja näin myös tulos on onnistunut. Oppija on saanut vihjeitä työn kuluessa, mitä häneltä odotetaan, ja mitkä toiminnan päämäärät ovat. Tällaisessa vuorovaikutustapahtumassa ohjaaja säätelee kokonaistilannetta sekä oppijan käyttäytymistä niin, että asetetut tavoitteet saavutetaan. Samalla myös oppijan onnistumisen elämys vahvistuu (Feuerstein ym. 1991).
Terveyskeskeisyyden periaate terveydenhoidossa sisältää terveyttä edistävän ja sairauksia ehkäisevän hoidon. Terveyttä edistävä hoito on ensimmäisen asteen terveydenhoitoa, jolla pyritään edistämään terveiden ihmisten terveyden säilymistä. Ehkäisevä, preventiivinen, hoito suuntautuu myös terveisiin ihmisiin, mutta painopisteenä ovat sairauden ja terveysongelmien syyt sikäli, kun niitä on pystytty tunnistamaan.
Käyttäytymisen säätely ohjaa yksilöä kohti itsensä tarkkailua ja tarjoaa palautteen käytöksen sopivuudesta. Kun ohjaaja tietoisesti pyrkii kontrolloimaan oppijan käyttäytymistä, hän laajentaa ohjaamisen suuntaa siten, että oppijan harkintakyky kehittyy. Tämä toteutuu erityisesti silloin, kun vuorovaikutus ohjaajan ja oppijan välillä antaa oppijalle mahdollisuuden ymmärtää tällaisen ehkäisevän toiminnan merkitys. Samalla ohjaaja pystyy osoittamaan oppijalle myös toiminnan transkendenttiset päämäärät. Yksilön käyttäytymisen säätelyn laatu vaikuttaa hänen toimintoihinsa pysyvästi, ja kontrolli yleistyy myös muihin tilanteisiin, joita yksilö tuonnempana elämässään kohtaa (Feuerstein ym. 1991).
Moniin psyykkisiin sairauksiin liittyy käyttäytymisen kontrollin heikkous tai sen puute. Esimerkiksi tiettyjen psykoosipotilaiden käyttäytyminen voi olla täysin järjestäytymätöntä ja puhe hajanaista. Samoin maanisella potilaalla mieliala saattaa olla lukkiutunut tilaan, jossa usko omaan itseen ja omiin mahdollisuuksiin on vahvasti lisääntynyt. Maanikko on motorisesti hyvin liikkuva, ja hän saattaa osallistua toimintoihin, joita joutuu ehkä myöhemmin katumaan (Funnan ym. 1993). Tällaisten potilaiden hoidossa hoitohenkilökunnan on asetettava potilaan toiminnalle tietyt rajat, jotta potilaat eivät vahingoittaisi itseään tai muita. Tästä ulkoisesta kontrollista pyritään kuitenkin mahdollisuuksien mukaan pois, jolloin potilaan oma käyttäytymisen säätelyjärjestelmä vahvistuu. Nykyisin psykiatrisessakin hoidossa painotetaan itsenäisyyttä ja avohoitoa.
Omaa terveyttään edistäessään ja sairauksia ehkäistessään ihminen joutuu säätelemään omaa käyttäytymistään eri tavoin. Todennäköisesti hänen täytyy omaksua uusia tapoja ja karsia vanhoja pois. Hoitaja voi asiakasta ohjatessaan valita sen sävyn ja tyylin, jolla asiakasta lähestyy, mutta tuloksellisin tapa lienee se, kun hoitaja kannustaa ja tukee asiakasta hänen pyrkimyksissään. Tällöin ammatti-ihminen voi antaa tietoa ja neuvoja, kuinka asiakas parhaiten pystyy kontrolloimaan elintapojaan, ja kuinka hän tehokkaimmin säilyttää itsekurinsa.
Jakamiseen ohjaaminen
Vuorovaikutustilanne silloin, kun se on ohjattu oppimiskokemus, sisältää myös jakamisen periaatteen. Tämä periaate ulottuu kaikkeen onnistuneeseen inhimilliseen kanssakäymiseen (Feuerstein ym. 1991).
Jakamiskäyttäytyminen viittaa yksilön tarpeeseen tulla ulos omasta itsestään kohtaamaan toiset. Toisaalta yksilö saattaa muut ihmiset osallistumaan omaan elämäänsä. Jakamisen tarve voidaan havaita jo lapsen varhaisessa kehitysvaiheessa, kun hän osoittaa ympäristössä olevia esineitä ja näin haluaa jakaa kokemuksensa muiden kanssa. Myöhemmässä vaiheessa muut tunne-elämän ilmaisut, esim. itku ja nauru, ovat käyttäytymismuotoja, joilla kehittyvä minä projisoi itseään toisen henkilön minää vastaan (Feuerstein ym. 1991).
Jakaminen on kulttuurisidonnainen asia. Jotkut yhteisöt korostavat yhteistä osallistumista, jolloin ryhmän jäsenten kognitiiviset ja emotionaaliset kokemukset jaetaan ryhmän kesken. Jakamisen piiriin saattavat sisältyä hyvin henkilökohtaisetkin elämykset. Ja toisaalta on olemassa kulttuureja, joissa yksilöllisyyden ja yksityisyyden vaatimus on erittäin korostunut. Näissä ryhmissä kokemusten jakaminen on rajoittunutta, jolloin vähäistäkin vuorovaikutusta leimaavat salaisuudet ja oman reviirin vartioiminen (Feuerstein ym. 1991).
Yuran ja Walshin (1993) mukaan jakaminen liittyy omanarvontuntoon ja itseluottamukseen. Ihmisellä on oltava tunne siitä, että hänellä on jotain annettavaa. Toisaalta jakaminen on molemminpuolista - antamista ja ottamista. Tämän pohjalta myös hoitoa voidaan pitää tilanteena, joka pohjautuu antamiseen ja saamiseen. Potilas-hoitaja -suhde on sekä konkreettisesti että abstraktisesti jakamistilanne, jossa sekä tietoa jaetaan ja saadaan että huolia kevennetään. Sairaanhoitaja jakaa tietojaan, taitojaan ja kokemuksiaan potilaan hyväksi. Potilas ottaa avun vastaan ja saa toivottavasti helpotuksen tilanteeseensa. Mutta toisaalta myös potilas jakaa kokemuksiaan, jotta hoitoa voitaisiin tarkentaa mahdollisimman hyvin. Samalla hoitajan ammattitaito karttuu. Näin hyvässä hoitosuhteessa jakamisen periaate ja vastavuoroisuus korostuvat.
Erityisen huojentavaa jakaminen on psyykkiseltä ja sosiaaliselta kannalta katsottuna. Tällöin ihminen voi puhumisen ja kuuntelun kautta huojentaa mieltään ja oppia uusia keinoja vaikeuksistaan selviytymiseksi. Jos keskustelukumppani on ammatti-ihminen hänellä on todennäköisesti enemmän valmiuksia auttaa vaikeuksissa olevaa. Lindqvistin (1992, 46-47) mukaan ammatillisesti auttamisrooleille on tyypillistä pyrkimys vastata ihmisten henkilökohtaisin tarpeisiin, turvata heitä ulkoisilta ja sisäisillä riskeiltä, helpottaa kriisitilanteiden läpikäymistä ja vähentää mahdollisuuksien mukaan heidän avuttomuuttaan. Tavallisesti auttaja on ainakin jossakin vaiheessa henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa avuntarvitsijan kanssa ymmärtääkseen tämän ongelmaa, lievittääkseen psyykkistä hätää, suorittaakseen joitakin toimenpiteitä ja päästäkseen tämän kanssa yhteistyöhön ongelmien ratkaisemiseksi. Vuorovaikutussuhde on auttajalle sekä työkenttä että työväline. Siihen peilautuu pienoiskoossa asiakkaan maailma ja siitä kehitetään instrumentti asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi.
Yksilöllisyyden ja psykologisten erojen havaitsemiseen ohjaaminen
Yksilöllisyys edustaa henkilön tarvetta tulla havaituksi ja erotetuksi omaksi itsekseen. Ohjatussa oppimiskokemuksessa ohjaaja huolehtii siitä, että oppija tiedostaa ihmisten välisen erilaisuuden oppimisessa ja ajattelussa sekä tunteiden että käyttäytymisen suhteen. Yksilöllisyys ja psykologinen eriytyminen voivat parhaimmillaan kehittyä osana sellaista ohjaamisprosessia, jota edeltää ja joka sisältää ajatuksen jakamisen periaatteesta. Näin vältetään hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen tunteet. Yksilöllisyyden prosessi laajenee merkitsevästi, kun yksilöllä on johonkin kuulumisen tunne ja hyväksymisen tunne, joita vahvistetaan vielä sellaisella jakamisen käyttäytymisellä, joka viittaa sitoutumiseen ja yhdessäoloon (Feuerstein ym. 1991).
Yuran ja Walshin (1990, 125-129) mukaan ihmisellä on kaksi perusreviiriä. Ne ovat psyykkinen reviiri ja koti. Reviirikäyttäytyminen turvaa osaltaan yksityiselämän säilymisen, turvallisuuden ja itsenäisyyden sekä tukee identiteetin säilyttämistä.
Sairastuminen ja hoitoon joutuminen ovat tilanteita, joissa uhataan ihmisen reviirejä. Varsinkin psyykkinen reviiri ja keho voivat tulla häirityiksi erilaisten hoitotoimenpiteiden yhteydessä. Sairaana ihmisen itsemääräämisoikeus myös vähenee. Ihmisen henkilökohtaiselle riippumattomuudelle asetetaan rajoituksia (Kalkas ja Sarvimäki 1985, 57).
Jotta ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen loukkaamattomuuteen ei tarpeettomasti kajottaisi, hoitosuhteessa on tärkeää korostaa yksilöllisyyttä. Tällöin lähtökohtana on potilaan ainutlaatuinen tilanne, ja hoito toteutetaan tavallaan yksilöllisellä "räätälintyönä" (Sivonen ym. 1986, 73).
Ohjaustilanteiden ihmissuhteet määrittävät, kuinka pitkälle yksilöllisyyttä sallitaan. Kognitiivisesta ja emotionaalisesta ilmapiiristä riippuu, kuinka erilaiset oppimistyylit, oppimisen nopeus ja erilaiset ajatukset hyväksytään. Jos oppija tuntee, että näkökulmien eroavuus on sallittua, ja että oppijan omat toiveet ja taipumukset oppimistilanteessa otetaan huomioon, yksilöllistymisen prosessi pääsee kehittymään. Samalla suuri määrä energiaa vapautuu olennaiseen, ja oppiminen tehostuu (Feuerstein ym. 1991).
Yksilöllisen sairaanhoidon toteuttamiseen tarvitaan myös henkilökunnan joustavuutta ja todellista kiinnostusta jokaista potilasta kohtaan. Hoitaja ei voi ottaa potilaiden yksilöllisyyttä huomioon, ellei hän ole kiinnostunut potilaista (Sarvimäki ja Stenbock-Hult 1992, 117). Kiinnostunut hoitaja huomioi mahdollisuuksien mukaan potilaan omat toiveet, kokemukset ja oman tahdon, sekä pyrkii vastaamaan potilaan yksilöllisiin tarpeisiin.
Sarvimäen ja Stenbock-Hultin (1992, 117) mukaan yksilöllisyyden periaatteen noudattaminen hoitotyössä ilmenee potilaan kunnioittaminen. Henkilökunnan tapa puhutella potilaita ja keskustella potilaista kuvastaa heidän tapaansa kunnioittaa potilaita.
Päämäärän asettamiseen, siihen pyrkimiseen ja päämäärän saavuttamiseen ohjaaminen
Päämäärän asettamisella, siihen pyrkimisellä ja päämäärän saavuttamisella on tärkeä rooli siinä, miten yksilö kehittyy muovautuvaksi, joustavaksi, ja millaiset oppimisedellytykset hänelle syntyvät. Se, että oppija etsii päämäärän ja pyrkii sitä kohti, vaatii yksilön kokemuspiirin laajenemista niin, että hän uskaltautuu tämänhetkisen tilanteen ulkopuolelle (Feuerstein ym. 1991).
Ilman päämäärää toimiminen näkyy selvästi siinä, että yksilö pyrkii välittömään tyydytykseen elämässään ja on kykenemätön lykkäämään impulsiivista käyttäytymistään saavuttaakseen kauempana olevan päämäärän. Usein kuitenkin kaukaisemmalla päämäärällä olisi korkeampi tavoite kuin tämänhetkisen tyydytyksen kokemisessa (Feuerstein ym. 1991).
Mahdollisuus suunnitella eteenpäin elämäänsä ja sijoittaa päämäärän tulevaisuuteen ei ole rajoittunut ainoastaan yksilön omaan elämään, vaan sitä on pidettävä osana sitä arvomaailmaa, jossa yksilö elää. Arvomaailmaan sisältyvät ne konkreettiset suunnitelmat ja teot, jotka ovat välttämättömiä kunkin päämäärän saavuttamisessa (Feuerstein ym. 1991).
Voimat, jotka saavat ihmisen toimimaan tavoitteen saavuttamiseksi, voivat olla biologisia tarpeita (perustarpeet, vietit, vaistot), psykologisia tarpeita (turvallisuuden, hyväksymisen, rakkauden ja kehittymisen tarve), tunteita (rakkaus, viha, pelko, sääli), persoonallisuudenpiirteitä (asenteet ja muut suhtautumistavat), motiiveja (vallanhalu, auttamishalu, menestymisen halu) tai sosiaalisesta ympäristöstä johtuvia motivaatiotekijöitä. Sosiaaliset motivaatiotekijät ovat sidoksissa kulttuuriin, aikaan ja paikkaan (Ojala ja Uutela 1993, 47).
Eri ihmisillä on erilainen tavoite- tai vaatimustaso, joka toimii käyttäytymistä ohjaavana voimana. Jos nykytilanne ei vastaa henkilön tavoitetasoa, hän pyrkii käytettävissä olevin keinoin saavuttamaan sen (Ojala ja Uutela 1993, 48).
Hoitotyössä tulee usein eteen tilanteita, joissa potilas tarvitsee apua senhetkisen elämäntilanteensa selvittelyssä ja tulevaisuuden suunnittelussa sekä tukea suunnitelmien toteuttamisessa. Tällaisia tilanteita voivat olla terveydelle haitallisten elämäntapojen muuttaminen. jatkohoidon suunnittelu, päihdeongelmien hoitaminen, perhe-elämän ongelmat, työttömyyden seuraukset tai toimeentulo-ongelmat (Ojala ja Uutela 1993, 52).
Hoitajan antama tuki potilaan omille selviytymisvoimavaroille on prosessi, jonka ensimmäisenä vaiheena on nykytilanteen ja siihen johtaneiden tekijöiden selvittely. Potilasta autetaan ymmärtämään ja tiedostamaan tilanteensa. Toisessa vaiheessa pohditaan ja asetetaan tavoitteet sekä motivoidaan potilasta tavoitteen suuntaiseen toimintaan eli tuetaan potilaan tahtoa ja uskallusta. Kolmantena vaiheena on potilaan konkreettinen auttaminen ja rohkaisu toimimaan. Tällöin potilaan tulisi toteuttaa asetetun tavoitteen saavuttamiseksi tarvittavat toimenpiteet (Ojala ja Uutela 1993, 54).
Kun suunnitelmien avulla on asetettu tavoitteet ja määritelty keinot, päämäärät on helpompi saavuttaa.
Haasteellisuuteen uuden ja kompleksisemman etsimiseen ohjaaminen
Nykyinen muuttuva yhteiskunta vaatii kehittyvältä yksilöltä sopeutuvuutta ja joustavuutta. Valmius oppia, kyvykkyys mukautua muutoksiin sekä siirtyminen tunnetusta tuntemattomaan ovat nykypäivän elintärkeitä vaatimuksia. Sen vuoksi halukkuus kohdata haastavat, uudet ja monimutkaiset tehtävät pikemminkin kuin antaa periksi on ratkaisevaa sopeutumisessamme (Feuerstein ym. 1991).
Ohjattu oppimiskokemus sisältää haasteellisuuden motivaatiotekijänä sekä ohjaa etsimään uutta ja kompleksisempaa. Oppimisessa pyritään eteenpäin, jolloin saavutettu taso on vankkana pohjana pyrittäessä uudenlaisia saavutuksia kohti. Ja koska kaikessa oppimisessa pyritään pätevyyden tunteen säilymiseen, oppija suhtautuu myönteisesti ja kiinnostuneesti haasteisiin. Näin puolet ongelmaa on jo ratkaistu, kun asenne vaikeuden kohdatessa on positiivinen (Feuerstein ym. 1991).
Ammattihoitaja on käytännön hoitotyössään sisäistänyt toimintavalmiuden ja toteuttaa työssään luontevasti arvojaan, hankkimaansa hoitotietoa ja tästä johdettuja hoitomenetelmiä. Toiminta toteutuu yhteistyössä potilaan ja tarvittaessa muidenkin hoitoon osallistuvien kanssa (Janhonen ym. 1993, 184). Sarvimäen ja Stenbock-Hultin (1992, 76) mukaan hoitajan valmiuksilla tarkoitetaan niitä voimavaroja, valmiuksia ja taitoja, joita hän voi käyttää auttaakseen potilasta. Hoitaja muodostaa eräänlaisen käytännön teorian, joka perustuu henkilökohtaisiin kokemuksiin, hankittuihin tietoihin ja muiden kokemuksiin sekä arvostuksiin. Tämän teorian avulla hoitaja selviytyy käytännön hoitotyössä.
Potilaan omatoimisuuden periaatteen tausta-ajatuksena voidaan pitää, että jokaisella yksilöllä on synnynnäinen pyrkimys itsensä toteuttamiseen. Ihminen haluaa kehittää kaikkia kykyjä siten, että ne palvelevat itsensä säilymistä ja rikastumista. Ihminen koettaa myös ratkaista ongelmiaan, ja ehtona on tällöin kaikkien kykyjen käyttö ja uusien kehittäminen (Janhonen ym. 1993, 120). Kun hoitosuhde tukee näitä potilaan ominaisuuksia, potilaan itsemääräämisoikeus säilyy, ja hänen persoonallisuutensa kehittyy sairaudesta huolimatta. Tällöin sairaus koetaan haasteena, johon täytyy etsiä ratkaisu.
Ohjaaminen siihen tietoisuuteen, että inhimillinen olento on muuttuva kokonaisuus
Ihmisen elämää voidaan kuvata elämänkulun tai elämänkaaren avulla. Tällöin tarkastelu kohdistuu paitsi yksiselitteisesti ikään myös biologisiin sosiaalisiin ja psykologisiin tekijöihin (Janhonen ym. 1993, 162).
Ihmisen fysiologinen elämänkulku jaetaan syntymää edeltävään kauteen, vastasyntyneen vaiheeseen, lapsuuteen, murrosikään, aikuisuuteen, vaihdevuosiin, vanhuuteen ja kuolemaan. Kehityspsykologisesta näkökulmasta katsottuna yksilön ja yhteiskunnan kehitys kulkee osaksi päällekkäin ja toisiinsa vaikuttaen. Vaikka ihmisen kehittymisestä on monenlaisia mielipiteitä, melko yksimielisiä ollaan siitä, että yksilön kehityspsykologinen perusta luodaan varhaislapsuuden ihmissuhteissa. Tällöin yksilössä rakentuu eriasteinen perusluottamus. Samanaikaisesti lapsi kehittyy tiedollisena ja seksuaalisena yksilönä. Nuoruusikä on tärkein yksilön identiteettiä muovaava vaihe. Aikuisuudessa kehityksen kannalta on merkityksellistä lähimpien ihmissuhteiden luominen ja myöhemmin kypsyminen vanhuuteen (Janhonen ym. 1993, 163-165).
Yura ja Walsh (1990, 1992, 1993) tarkastelevat kolmessa kirjassaan hoitoprosessia suhteessa ihmisen perustarpeisiin. Tällöin tulevat esiin eri ikäkaudet ja niille tyypilliset tarpeet. Toisaalta kaikkia kehitysvaiheita leimaavat samat tarpeet, mutta eri tavoilla painottuneina ja sävyttyneinä. Näin hyvässä hoitosuhteessa tulisi huomioida ihmisen muuttuminen eri ikäkausina ja tukea ikävaiheelle ominaista kasvua ja kehitystä.
Koko elämänsä ajan ihmisen on kasvettava sopeutumaan erilaisiin elämänmuutoksiin ja monenlaisiin luopumisiin. Kehitystä ohjaavat tekijät vaikuttavat koko elämän pituisessa vuorovaikutusprosessissa. Tällöin ihmiselämää tulee tarkastella jatkuvana prosessina, jossa erilaiset vaiheet- kehitystehtävät, elämäntilanteen muutokset ja murroskohdat seuraavat toisiaan (Janhonen ym. 1993, 165-166).
Kun muovautuvuus hyväksytään yhteiskunnassa niin yksilön kuin yhteiskunnan itsensäkin kannalta inhimillisen olemassaolon ainutlaatuisena piirteenä, siitä voi tulla suuri muutoksen ja voiman lähde.
Optimistisen vaihtoehdon etsimiseen ohjaaminen
Optimistisen vaihtoehdon etsimiseen ohjaaminen voidaan käsittää merkitykseltään kahdenlaiseksi. Toisaalta myönteisen vaihtoehdon etsiminen vaikuttaa yksilön kognitiiviseen rakenteeseen, ja toisaalta tämä vaihtoehtohakuisuus vaikuttaa yksilön käyttäytymiseen motivationaalisena tekijänä (Feuerstein ym. 1991).
Ihmiset joutuvat usein valitsemaan myönteisen ja kielteisen vaihtoehdon väliltä, kun he suunnittelevat toimintaansa tai arvioivat käyttäytymistään. Jos omaksuu optimistisen ajattelutavan, ongelma merkitsee tehtävää, joka on ratkaistava. Sen sijaan pessimistisessä ajattelutavassa ongelma johtaa passiiviseen hyväksymisen vaihtoehtoon. "Miksi etsiä ratkaisuja, kun niitä kerran ei ole!" (Feuerstein ym. 1991).
Sitoutuminen optimistiseen vaihtoehtoon on lähtökohta sarjalle kognitiivisia askeleita, joiden päämääränä on tuottaa todistusaineistoa valitulle vaihtoehdolle. Tarkka, systemaattinen tutkiminen tiedonkeruun tasolla johtaa aktiiviseen ongelman erittelyyn. Yksilö sitoutuu etsimään eri vaihtoehtoja, kun hän tietää, että jokin on mahdollista, ja niinpä hän haluaa etsiä nuo vaihtoehdot kokemuksiksi (Feuerstein ym. 1991).
Jotta potilaan elämänlaatua voitaisiin terveydenhuollon piirissä kohottaa, on keskeistä ymmärtää, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Hänen ulkoiset olosuhteensa ja sisäiset voimavaransa vaikuttavat sekä henkiseen että fyysiseen terveyteen ihmissuhteisiin ja kaikkeen inhimilliseen toimintaan (Janhonen ym. 1993, 161).
Janhonen ym. (1993, 162) mainitsevat eräänä sisäisen voimavaran piirteenä kypsän ja myönteisen yleisasenteen elämään. Sundeen ym. (1987, 183) pitävät optimistista elämänkatsomusta kokonaisvaltaisen terveyden yhtenä osatekijänä. Jokaista ihmistä rohkaistaan pyrkimään kaikkien elämän eri puolien tasapainoiseen eheytymiseen. Kun tällainen optimismi leimaa hoitosuhdetta, sekä hoitajan että potilaan asenne sairauteen muuttuu. Tilannetta helpottavaa tekijöitä etsitään ja niitä löytyy helpommin kuin kielteisen asenteen avulla. Potilaan adaptaatio lisääntyy ja mukautumisvaihtoehtoja löytyy enemmän. Optimismin kantamana potilaan toimintakyky säilyy sairaudesta huolimatta.
Optimistinen elämänkatsomus auttaa myös työelämässä, ja erityinen voima sillä on hoitotyössä. Itsensä tunteva ja itseensä myönteisesti suhtautuva hoitaja välittää näitä arvoja myös potilaalleen.
Johonkin kuulumisen tunteeseen ohjaaminen
Ohjaaminen yhteenkuuluvuuden tunteeseen vaihtelee huomattavasti kulttuuriympäristön mukaisesti. Nykyaikainen teknologinen yhteiskunta painottaa yksilön oikeutta yksityisyyteen ja luo siten vain rajoitettuja valmiuksia yksilössä luopua jostakin laajemman yhteisön hyväksi. Toiset perinteisemmin orientoituneet yhteiskunnat painottavat tarvetta kuulua johonkin enemmän, ja silloin yksilö on valmis ottamaan huomioon oman referenssiryhmänsä ja sen tarpeet (Feuerstein ym. 1991).
Vieraantumisen ilmiö, joka viime vuosikymmeninä on ollut havaittavissa monissa yhteiskunnissa, on pitkälti peräisin siitä tilanteesta, että perhe on eristetty laajemmista sosiaalisista yksiköistä, joihin se on alunperin kuulunut. Siteet sukuun ja muihin yhteisöihin ovat löystyneet, ja täten sosiaalinen kuuluminen johonkin ei ole niin yksinkertaista ja itsestään selvää kuin aikaisemmin (Feuerstein ym. 1991).
Ihmiset ovat tavallisesti jäseniä monissa ryhmissä, joita kutsutaan myös sosiaalisiksi verkostoiksi. Esimerkkejä sosiaalisista verkostoista ovat perhe, suku, opiskeluyhteisö, työyhteisö ja vapaa-ajan yhteisöt. Kaikki sosiaaliset verkostot, joihin tunnemme kuuluvamme ja joiden jäseniä tapaamme, muodostavat perustan niin sanotulle sosiaaliselle tuelle, jota pidetään tärkeänä elämänhallintakyvyn ja terveyden kannalta. Voimme käyttää hyväksi sosiaalista verkostoa kohdatessamme haasteita. Toisaalta jäsenyys sosiaalisessa verkostossa vaikuttaa käsityksiimme kyvystä vastata haasteisiin ja selviytyä vastoinkäymisistä. Sosiaalinen tuki on osa sosiaalisen verkoston vuorovaikutusta (Ojala ja Uutela 1993, 59).
Turvallisuuden periaatteeseen hoidossa kuuluvat turvalliset ihmissuhteet. Ihmissuhdeturvallisuus on sitä, että potilas voi luottaa siihen, että hänen ympäristössään on henkilöitä, jotka tarpeen vaatiessa auttavat häntä. Hoitosuhteet merkitsevät potilaille usein juuri tällaista turvallisuutta (Sarvimäki ja Stenbock-Hult 1992, 119).
Myös hoitosuhteen toisen osapuolen, sairaanhoitajan, jaksamista edistää kuuluminen erilaisiin sosiaalisiin verkostoihin. Ammatillista tukea tarjoaa paitsi työyhteisö, myös työnohjaus. Siinä pyritään Ahosen (1992, 80) mukaan lisäämään ammattitaitoa työstä saatujen kokemusten avulla ja ennen kaikkea keventämään henkistä kuormitusta. Työnohjaus on kokemusperäistä, elämyksellistä oppimista, jossa omaa roolia auttajana tutkitaan. Kun hoitajalla on väylä, jonka avulla hän pystyy purkamaan itseään, hän jaksaa entistä paremmin altistaa persoonansa hoitosuhteeseen ja jakaa itsestään auttajana. Näin vuorovaikutus potilaan kanssa säilyy terapeuttisella ja molempia osapuolia tyydyttävänä.
POHDINTA
Nykyisessä sairaanhoitajan ammattikuvassa korostuu yhä enemmän ohjaajan rooli. Hoitoajat ovat lyhentyneet, lyhytkirurginen leikkaustoiminta vahvistanut asemaansa, itsehoito tehostunut, ja säästämiseen kiinnitetään entistä korostuneemmin huomiota. Tämän vuoksi potilaan sairaalassaoloaikana hänen pitäisi suuressa määrin omaksua kaikki se tieto ja taito, joka tarvitaan kotihoidon onnistumiseksi. Jotta tämä on mahdollista, ohjaus, opetus ja vuorovaikutus tulee huomioida tehokkaasti hoidon aikana. Tämä puolestaan edellyttää henkilökunnalta, ja erityisesti sairaanhoitajalta, hyviä valmiuksia huolehtia potilaan ohjauksesta ja jopa opettamisesta.
Feuersteinin (1991) ohjattuun oppimiskokemukseen tähtäävä ohjausmenetelmä on eräs tapa tehostaa vuorovaikutusta. Monipuolisuudessaan ja väljyydessään se on jäsentynyt ohjelma, jolla pyritään dynaamisen vuorovaikutuksen avulla oppijan kognitiivisten prosessien ja taitojen parantamiseen. Hoitoyhteisöissä sen varaan voisi rakentaa myös potilas-hoitaja -vuorovaikutussuhteen, jolloin myös ohjaustoiminta selkiytyisi ja jäsentyisi.
Menetelmän rikkaus on sen sovellutusmahdollisuuksissa. Jokainen ohjelman käyttäjä voi löytää uusia mahdollisuuksia tilanteen ja vuorovaikutuksen osapuolien persoonallisuuksien mukaan. Mitä enemmän ohjelmaan perehtyy, sitä monipuolisemmin eri parametrit ja niiden käyttö vuorovaikutuksessa avautuvat.
Opetusmenetelmä on vain yksi osa professori Feuersteinin oppimisohjelmaa. Laajempaan kokonaisuuteen kuuluu tehtäväsarja, jossa on valmiita harjoituksia kognitiivisten taitojen parantamiseksi. Ohjelman käyttöideana on yhdistää ohjausmenetelmän vuorovaikutustekniikka ja harjoitukset. Näin laajana sovelluksena oppimisohjelmaa voitaisiin käyttää esimerkiksi dementoituneiden vanhusten, tiettyjen neurologisten potilaiden ja eräiden psykiatristen potilaiden kuntoutuksessa. Tällöin pyrittäisiin kerran toimineiden kognitiivisten taitojen uuteen harjoittamiseen ja toimimiseen. Potilaiden elämänlaatu paranisi, eikä heidän täytyisi jäädä passiivisena sairautensa armoille.
Vaikka Feuersteinin menetelmä on alunperin kehitetty kasvatusta ja koulutusta silmällä pitäen, sen teoriasta ja perusajatuksista löytyy samoja piirteitä ja ominaisuuksia, joita arvostetaan nykyisin myös hyvässä hoitotyössä. Muun muassa yksilöllisyyden, ihmisten ainutkertaisuuden ja sosiaalisuuden periaatteet ovat yhteisiä sekä Feuersteinin (1991) menetelmälle että toimivalle hoitosuhteelle. Kasvatustieteen ja hoitotieteen saavutuksia voitaisiin enemmänkin yhdistää. Tällöin huomioitaisiin potilas uuden oppijana, aktiivisena yhteiskunnan jäsenenä, jolla on monipuolisia mahdollisuuksia kehittää itseään sairaudesta huolimatta.
LÄHTEET
Aarnio, P., Vuorinen, R. (1991). Vuorovaikutus ja yhteistyö. Ryhmätyön opas. (Kolmas painos) Jyväskylä: SVSK-Kustannus Oy, Gummerus Kirjapaino Oy.
Ahonen, H. (1992). Vuorovaikutus auttamisen välineenä. Helsinki: Kirjayhtymä Oy.
Eriksson, K., Leijonqvist, G-B., Nyberg, K., Uuspää, B. & Byfält, H. (1986). Hoitotaito. Helsinki: Sairaanhoitajien koulutussäätiö & Hakapaino Oy.
Feuerstein, R., Klein, Pnina S. & Tannenbaum, A. J. (1991). Mediated Learning Experience (MLE). Theoretical, psychosocial and learning implications. London: Freund Publishing House Ltd.
Furman, B., Forsman, H. & Saarela, T. (1993). Mielenterveysongelmat ja psykiatrian suuntaukset. (Kolmas painos) Helsinki: Sairaanhoitajien koulutussäätiö & WSOY, Juva.
Härkönen, L. (1989). Lähestyvä kuolema. Helsinki: WSOY, Porvoo.
Janhonen, S., Kuokkanen, R., Kääriäinen, S. & Matikka, S-L. (1993). Kehittyvä hoitotyö. Toinen painos. Helsinki: WSOY, Porvoo.
Kalkas, H. & Sarvimäki, A. (1985). Hoitotyön eettiset perusteet. Hämeenlinna: Sairaanhoitajien koulutussäätiö & Arvi A. Karisto Oy:n kirjapaino.
Koskela, M. & Ojala, T. (1992). Taloustietoa terveydenhuolto- ja sosiaalialalle. (Toinen painos) Helsinki: WSOY, Porvoo.
Kyyrönen, K., Mäenpää, O. & Pohjanvirta-Hietanen, A. (1992). Kliininen psykologia. Helsinki: Sairaanhoitajien koulutussäätiö & WSOY, Juva.
Laitakari, Jukka (1981). Terveyskasvatus. Johdatus suunnitteluun, menetelmiin ja arviointiin. (Toinen painos) Hämeenlinna: Sairaanhoitajien koulutussäätiö & Arvi A. Karisto Oy:n kirjapaino.
Lehtinen, Lilja (1987). Vanhuksen hoito-oppi 1. (Toinen painos) Helsinki: Sairaanhoitajien koulutussäätiö & WSOY, Juva.
Lindqvist, M. (1992). Auttajan varjo – pahuuden ja haavoittuvuuden ongelma ihmistyön etiikassa. (Kolmas painos) Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu.
Ojala, T. & Uutela, A. (1993). Rakentava vuorovaikutus. Helsinki: WSOY.
Raatikainen, H. (1988). Itsetuntemus vuorovaikutustaidoiksi. Helsinki: Kirjayhtymä Oy, Vaasa.
Rainio, K. & Helkama, K. (1974). Sosiaalipsykologian oppikirja. Helsinki: WSOY, Porvoo.
Sarvimäki, A: & Stenbock-Hult, B. (1992). Hoitoa ja huolenpitoa. (Toinen painos) Vaasa: Sairaanhoitajien koulutussäätiö & Vaasa Oy.
Sivonen, K., Krogerus-Therman, I., Siivola, U & Lindholm, K. (1986). Terveydenhoito-opin perusteet. Helsinki: Sairaanhoitajien koulutussäätiö & WSOY, Juva.
Sundeen, S., Stuart, G., Rankin, E. & Cohen, S. (1987). Vuorovaikutus - avain hoitotyöhön. Sairaanhoitajien koulutussäätiö & WSOY, Helsinki. Juva.
Yura, H. & Walsh, Mary B. (1990). Inhimilliset tarpeet ja hoitotyö 1. Helsinki: Sairaanhoitajien koulutussäätiö & WSOY, Juva.
Yura, H. & Walsh, Mary B. (1992). Inhimilliset tarpeet ja hoitotyö 2. Sairaanhoitajien koulutussäätiö & WSOY, Helsinki. Juva.
Yura, H. & Walsh, Mary B. (1993). Inhimilliset tarpeet ja hoitotyö 3. Helsinki: WSOY, Juva.
Edellinen
Lehti 2/1996
Seuraava
