"Suomalaiset kylähullut"

[Mirri]

Suomalaiset kylähullut

Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim
2003;119(23):2305-2313

Pekka Laaksonen

Kylähullu näyttää olevan suomen kielessä verraten uusi sana. Nykysuomen sanakirja (1951–61) ei sitä tunne vaikka muutoin luettelee melkoisen hulluuden kirjon pähkähulluista filmihulluihin saakka. Kylähullu lienee käännöslaina ruotsin kielestä, jossa byfåne tarkoittaa tavalla tai toisella poikkeavaa ihmistä. Saksan ja englannin kielessä ilmiö liitetään niin ikään kylään. Puhutaan »Dorfnarrista» tai »village idiotista». Kylähulluus on siis ennen muuta yhteisöllinen ilmiö, toisin kuin esimerkiksi suuruudenhulluus tai golfhulluus, jotka enemmänkin viittaavat yksilölliseen ominaisuuteen tai erikoisuuteen.

Ilmiön yhteisöllisyyden ymmärsi jo ikiliikkujan keksijä sotamies Aarne Honkajoki aikanaan. Muistamme Honkajoen ja kapteeni Lammion sananvaihdon Tuntemattomassa sotilaassa vaiheessa, jossa päällystö alkaa saada tarpeekseen Honkajoen puheista ja hupia herättäneistä harrastuksista:
– Älkää viisastelko. Oletteko kommunisti?– Olen keksijä. Varsinainen ammattini on kyllä ollut käpyjen keräily, mutta pidän tiedettä kuitenkin pääasiallisena elämäntehtävänäni.– Oletteko mielenvikainen?– Herra kapteeni. Tällaista kysymystä ei epäilyksenalainen voi koskaan itse ratkaista. Sen asian määrittelee ympäristö.

Vaikka kylähullu poikkeavien ihmisten yleisnimenä onkin nuori, se ei tietenkään ole osoitus siitä, että itse ilmiökin olisi myöhäistä perua. Murrekokoelmamme osoittavat, että oudosti käyttäytyvien ihmisten nimityksiä on pitkä rivi: konu, ylenannettu, löysäpäinen, hessahtanut, viisashullu, kahjo, löylynlyömä, jurko, möyry. Asia on voitu ilmaista myös kiertäen »se on vähän sellainen». Aiemmin ei selvästikään ole ollut tarvetta käsitteellistää tai kategorioida tämänkaltaista poikkeavuutta yksiselitteisesti yhteen pilttuuseen, yhden sanan taakse. Meitä on riittänyt moneen lähtöön. Murrenimitykset ovat usein sangen osuvia, mutta ne eivät helposti avaudu ulkopuolisille.

Esimerkiksi kelpaa Kivivuoren Oton ja kirkkoherran rouvan keskustelu Pentinkulmalla. Rouva on yrittänyt turhaan taivutella yksikseen elelevää Susi-Kustaata kirjoittamaan nimensä keisarille osoitettavaan kansalaisadressiin. Lopulta rouva vetoaa siihen, että keisari on rikkonut valansa. Mutta omituisesti käyttäytyvä Susi-Kustaa panee leikiksi koko asian ja ilmoittaa ottavansa itse asiasta selvää keisarilta, kun suvemmalla hänet tapaa. Kun rouva erehtyy tosissaan kysymään, missä he tapaavat, vastaus kuuluu: »Täällä näin. Se on vähän lähetelly semmosta tietoo, että hän tulee suvella onkelle mun kanssani». Rouva poistuu harmissaan ja tuohtuneena Kivivuoreen ja yrittää saada Otolta selville, mikä Susi-Kustaa oikein on miehiään, mutta yhteisiä sanoja on vaikea löytää:
– Mutta mikä mies on tuo, jota sanotaan Susi Kustaaksi? Onko hän jotenkin venäläismielinen? Hän kieltäytyi kirjoittamasta nimeään, eipä edes ruvennut vakavasti keskustelemaankaan.– No se on semmonen jurko.– Jurko... Mitä se merkitsee?– Vähän samaa kuin möyry.– Möyry... Onko sellainen möyry? Jurko ja möyry. Ovatko ne kansankielen sanoja? Käyttääkö kansa niitä yleensä?– Toisinaan. Ne nyt on kenen sanoja kulloinkin.– Jurko on siis sellainen, joka ei puhu vakavasti... Siis jotenkin epäkohtelias...Otto nauroi.

Tuntuu siltä, että hullun kirjoihin on aiemmin päässyt tai joutunut melko helposti. Poikkeava käyttäytyminen on aina pantu merkille, vaikkei siitä numeroa ole tehtykään. Poikkeava elämäntapa, pukeutuminen, erikoislaatuiset teot tai ajatukset ovat voineet tehdä ihmisestä monien kaskujen kohteen. Omien ansioittensa lisäksi hänen nimiinsä on saattanut kertyä sekä uusia että vanhoja aivan toisiin ihmisiin liittyviä juttuja. Henkilöihin liittyvä perinne on tällaista.
Kylähullut tai kyläboheemit ovat olleet toisensa hyvin tuntevan yhteisön merkkihenkilöitä. Kylähullu on voinut olla antisankari, sosiaalisesti tarpeellinen ja tärkeä yksilö, joka hullutuksineen on auttanut sovinnaisuuksiin pakahtuvaa yhteisöä kestämään arkipäivän paineita. Tämän takia ihmisten suhtautuminen kylähulluihin on ollut ristiriitaista. Heidän kauttaan ovat kanavoituneet monenlaiset vastakkaiset tunteet.

Kylähullua on voitu pilkata, matkia, halveksia, hänelle on saanut julkisesti nauraa. Hänellä on voitu pelotella lapsia, häntä on käytetty esimerkkinä elämässään huonosti pärjänneestä ihmisestä. Mutta samalla häntä on voitu kadehtia. Hänen käytöksensä on vapauttavan epäsovinnaista ja -sosiaalista. Hän tekee mitä tahtoo, sanoo mitä sylki suuhun tuo. Moni kylähullu on ollut paikkakunnan tunnetuin tai ainakin hauskin nähtävyys. Näin hänestä on tullut ennakkoluulottomine temppuineen ja tekoineen – joihin muut eivät kykene – ahdistavien ja tiukkojen normien rikkoja, vapauden symboli, helpottava nauru, legenda jo eläessään.
Kylähullun sosiaalinen merkitys riippuu tietenkin siitä, millainen hän on, millaista poikkeavuuden lajia hän edustaa. Onko hän tietoisesti erikoinen, itsensä omin kummallisin keinoin elättävä erakko, yltiöpäinen valehtelija, veijari, keksijä tai laiskuri tai sairautensa tai vammansa takia poikkeavaan rooliin joutunut.

Hulluuden luokittelua

Nimestään huolimatta kylähulluus ei tietenkään rajoitu vain maalaisympäristöön. Kulttuurihistoria, yliopistomaailma ja politiikka kaikilla tasoilla tuntevat omat originellinsa ja boheeminsa. He ovat tarjonneet hyvää aineistoa kirjailijoille ja elokuvantekijöille. Kotimaisen viihdekulttuurimme parhaat hahmot pekat ja pätkät, turhapurot, viljot ja kummelit ovat pysyvässä kiitollisuudenvelassa näille sekä ihailluille että halveksituille edeltäjilleen. Suomessa kylähullut ovat kiinnostaneet viihteen ja taiteen tekijöitä enemmän kuin tutkijoita.

Kansainvälisen kylähullututkimuksen ahkerimmin siteerattu tutkielma on Orrin E. Klappin artikkeli The Fool as a Social Type (1950). Kirjoittaja on luokitellut suullisen perinteen, kirjallisuuden ja draaman tuntemat hullut kymmeneen kategoriaan. Se on helpottanut ymmärtämään ilmiön monitahoisuutta ja universaalisuutta. Klovnia ja narria Klapp pitää vanhoina kirjallisen komedian hahmoina, joilla on selvä statusero kylähulluihin tai kyläboheemeihin. Yhteistä kuitenkin on, että kaikkia mieluummin siedetään kuin syrjitään tai rangaistaan.

Klapp luokittelee hullut näin:
-Klovnit poikkeavat ns. normaaleista impulsiivisen tai leikkisän käyttäytymisensä puolesta. Kepposet, virnistely, matkiminen ja kaikenlainen konstailu ovat tällaista käytöstä. Meidän kirjallisuudessamme tyyppi on aika harvinainen. Ehkä Marko Tapion Aapo Heiskasen viikatetanssin päähenkilöä voi pitää itsemurhaa hautovana itkevänä klovnina.
-Burleski lurjus eli hulttio ottaa erivapauksia ja käyttäytyy kielletyllä tavalla. Hän voi aiheuttaa vahinkoa, tehdä häpeämättömiä eleitä, järjettömiä ilkitöitä, jopa rikoksia. Esimerkiksi Mikko Vilkastuksessa on aika paljon burleskia lurjusta.
-Hurjapäälle ominaisia piirteitä ovat äärimmäisyyksiin menevä käytös ja ymmärryksen puute tavanomaisia sääntöjä kohtaan. Hurjapään rohkeus on uhmailua, usein tyhmänrohkeutta. Kirjallisuutemme tuntee useita hurjapäitä: Nummisuutarien Eskon, Laurilan Uunon Pentinkulmalta, sotamies Viirilän Tuntemattomassa.
-Kömpelöiden ja rampojen ominaisuudet aiheuttavat ristiriitaa tilanteissa, jotka edellyttävät ns. arvokasta käyttäytymistä. Tällainen on esimerkiksi Joel Lehtosen Sakris Kukkelman, rakastunut rampa, tai Veikko Huovisen sodassa päänsä vioittanut koirankynnen leikkaaja.
-Ulkomuodoltaan erikoiset voivat myös joutua poikkeavien kategoriaan ja näin päätyä hullun roolin. Haanpään Taivalvaaran näyttelijä voisi kuulua tähän ryhmään.
-Yksinkertaisiin ja narrattaviin kuuluu sekä traagisia että koomisia eri tavoin jälkeenjääneitä tai muuten naiiveja ihmisiä. Sillanpään Hurskaan kurjuuden Juha Toivola on yksi heistä.
-Pelkurit, arat ja hissukat ovat varovaisia ja alistuvia, ja heiltä puuttuvat kokonaan aggressiivisuus ja rohkeus. Tällainen on vaikkapa Pentinkulman Leppäsen Preeti.
-Murheenkryyniksi voi joutua kuka tahansa kolmen edellisen kategorian edustajista. Tyhmyyttään tai alistuvuuttaan hän joutuu jatkuvan pilkan kohteeksi, mutta selviää tilanteista epäonnistumisistaan huolimatta. Murheenkryyni on sotilasfarssien vakiokalustoa.
-Mahtipontisten ja suurikokoisten joukossa voi olla keitä tahansa merkkihenkilöitä. Heidän mahdikkuutensa tai ylimielisyytensä teennäisyys paljastetaan, ja tällöin heidän käyttäytymisensä nähdäänkin koomisessa valossa.
-Valesankari syntyy, kun sankarin rooli – vaikkapa aatelisnimi – annetaan jollekin saamattomalle tai onnettomalle. Ehkä Haanpään kenraali Impola kuuluu tähän ryhmään.

Tämäntapaisessa luokittelussa monet originellit sijoittuvat ominaisuuksiensa puolesta useaan kategoriaan. Suomalaista kaunokirjallisuutta kylähulluuden näkökulmasta tarkastellut Hannes Sihvo päätyy teoksessa Hullun kirjoissa (Laaksonen ym. 1989) seitsemän sortin kotimaisiin originelleihin: 1) onnettomat, 2) erakot ja kiertelijät, 3) profeetat ja näkijät, 4) filosofit, 5) utopistit, 6) anarkistit, 7) narrit ja veijarit. Kiinnostavalla tavalla käy ilmi, että erikoisuus, erilaisuus tai hulluus osoittautuu yhdeksi suomalaisen kirjallisuuden hellityimmäksi ominaisuudeksi. Merkillisen säännönmukaisesti se näyttää miehiseltä ominaisuudelta. Saman seikan voi päätellä myös perinneaineistosta. Heimopiirteenä se taas tuntuu hakeutuvan itäsuomalaiseen kulttuuri-ilmastoon, jos kohta loistavia poikkeuksia tunnetaan kaikkialta lännestä. Jukolan veljesparvessa toteutuvat useimmat suomalaisen perushulluuden lajit. Niistä on ajan mittaan tullut, kuten Linnan tuntemattomistakin, ihailtavia suomalaisia perustyyppejä. Sihvo kiepauttaa ajatusta ja päätyy siihen, että suomalaisen miehen luonteen perustypologia onkin itse asiassa kylähulluuden typologia!

Heikki Ylikangas, joka tarkastelee kylähulluutta edellä mainitussa teoksessa historian näkökulmasta, luokittelee kyläoriginellit viiteen ryhmään. Ensimmäisen ryhmän muodostavat syystä tai toisesta mieleltään sairaat. Vanha agraarinen kyläyhteisö on ollut heidän suhteensa varsin suvaitsevainen, etenkin jos he ovat olleet oman kylän väkeä. Vieraspaikkakuntalaisista saattoi koitua köyhäinhoitokuluja, ja sen tähden heitä saatettiin vierastaa. Mutta vain ympäristölleen vaarallisia todella kavahdettiin.

Toinen historiallinen tyyppi on politikoiva originelli, jollaisia Suomessa on ollut maailman sivu. Voisi arvella, että tällaiset useinkin sangen pienen vähemmistön edustajat olisivat väistyneet demokratian lisääntymisen myötä. Mutta näin ei näytä tapahtuneen. Kolmas Ylikankaan paljastama historiallisen originellin tyyppi on perisuomalainen käräjäpukari. Pitäjänhistorian kirjoittajat törmäävät kukin vuorollaan tällaisiin ihmisiin, joita on ollut kaikkina aikoina kaikkialla, eivätkä hekään ole kadonneet suomalaisen hulluuden kartalta. Heidän toimintansa on vain paljolti siirtynyt varsinaisesta oikeusprosessista oikeuskanslerille tehtäviin valituksiin.

Uskonnolliset eriseuralaiset ja heihin yhdistettävissä olevat filosofit ovat aiemmin olleet niin ikään erityisen luonteenomainen originellien luokka. Paavo Ruotsalainen on tyypillinen esimerkki siitä, miten paikallisesta kyläoriginellista tulee uskonnollinen auktoriteetti, »kolmen hiippakunnan piispa». Viides kyläoriginellien perustyyppi astuu historian näyttämölle 1800-luvulla, teollisuuden läpimurron aikana. Monenlaisilla keksijöillä, joista tunnetuimpia olivat ikiliikkujan ja lentotaidon keksijät, oli tuolloin sosiaalinen tilauksensa. He ovat muodostaneet originellien joukossa oman erikoislaatuisen ryhmänsä, jonka harrastukseen ulkopuoliset ovat yleensä suhtautuneet vähemmän vakavasti. Tämä johtuu siitä, että vasta sellainen keksintö, joka on johtanut konkreettiseen tulokseen tai sovellukseen, on voinut tuoda keksijälleen mainetta ja arvostusta.

Keksijäoriginellit

Ihmisen pyrkimykset voittaa painovoima ja oppia lentämään ovat keksintöjen historian jännittävimpiä ja ehkä hauskimpiakin lukuja. Meidänkin perinteemme tuntee muutamia, jotka kukin tavallaan ovat yrittäneet ratkaista lentämisen ongelmaa. Nakkilassa Tattaran kylässä eli sata vuotta sitten Tattaran nikkariksi kutsuttu mies, joka kertomusten mukaan oli yrittänyt lentää eräältä harjanteelta toiselle mutta oli lähtenyt lentoon liian matalalta ja törmännyt puihin. Mäntsälässä elänyt Pryynolffi-niminen mies oli tehnyt itselleen puujalat ja tuohesta siivet, mutta tallin katolta alkanut lento oli päättynyt kevättulvaiseen jokeen.

Lappajärvellä elänyt Poltettu-niminen mies oli rakentanut myös saranoilla toimivat siivet, mutta hänkään ei onnistunut pääsemään ilmailun historiaan. Hänen repliikkinsä jäi kuitenkin elämään kansan suussa: »Muuten ois menny, vaan en muistanut räpöttää.» Seuraavaksi Poltettu ryhtyi rakentamaan vesisuksia ja veden alla kulkevaa venettä. Hän oli lisäksi erittäin hyvä kaivertaja ja veistosten tekijä ja tunsi raamattunsa pappejakin paremmin. Vanhemmilla päivillään hän keskittyi ikiliikkujan keksimiseen. Naapurien oli kuitenkin keskeytettävä hanke. Poltettu oli päässyt selville siitä, että laite kyllä toimisi, jos sen nivelet rasvattaisiin hänen oman akkansa aivoilla.

Maiju Lassilan vuonna 1915 kirjoittama kolmiosainen huvinäytelmä Ikiliikkuja osoittaa, miten luontevaa on keksijän rooliin hurahtaneiden avulla kertoa keskeisiä seikkoja yhteisön arvoista, asenteista ja sisäisistä jännitteistä. Nummisuutarien tapaisen käsityöläisperheen originelli isä ja poika, Hapatus ja Nisse, ovat paneutuneet ikiliikun ratkaisemiseen siinä määrin perusteellisesti, että perheen äitiä koko puuha alkaa harmittaa. Poika Nisse osaa kuitenkin perustella hanketta kirjanoppineeseen tapaan: »Sillä kuten historia todistaa kaikki suuret keksinnöt ovat saaneet alkunsa pienestä. Niinpä kuuluisa Neuhtooni keksi maan vetovoiman, kun näki omenan putoavan puusta ja Vatti taas keksi höyrykoneen oman eukkonsa hameesta. Oli pessyt eukkonsa hameen ja pannut sen yläpäästä kiinni sidottuna takan kohdalle kuivumaan niin kuivuessa syntynyt höyry kun ei ylhäältä päässyt pois, niin pullisti hameen ja alkoi nostaa ja silloin hoksasi Vatti, että ei se eukon hametta nosta muu kuin höyry.»

Kuten useimmilla ikiliikkujan keksijöillä myös Nissellä ja tämän isällä on teoriapuoli hallinnassa ja ratkaisu viimeistelyä vailla: »Luonnonlain mukaan on nimittäin estevoima ja auttovoima aina tasan yhtä suuri ja ikiliikkujan voima perustuu siihen, että lisätään auttovoimaa, niin että se on voittopuolella. Kun tässä vaan erilaisilla pyörillä ja renkailla ja vivuilla se seikka onnellisesti ratkaistaan, niin se alkaa ilman riitinkiäkin pyöriä. Konsti on läpeensä niin yksinkertainen. »Kun äiti kysyy pojalta, miten iankaikkisesti laitteen pitää pyöriä, vastaus on hieman epävarmempi: »Ainakin siksi kunnes nivelet kuluvat... tai sitten muusta luonnollisesta syystä rampautuu... Paitsi ei liikevoiman puuteessa.»

Lassila panee henkilönsä pohdiskelemaan myös keksintöjen yleistä merkitystä taloudelliselta kannalta. Monet, kuten kehruukoneen keksijä, ovat kuolleet köyhinä, mutta monet ovat myös rikastuneet: »Mies, joka keksi naisten hameen reunanauhan, ansaitsi sillä useita miljoonia, jotka sivumennen sanoen saavat miehet maksaa. Samoin ansaitsi kymmenen miljoonaa se, joka keksi naisten tunnetun hajuveden, ootokolonaksi kutsutun, turhanpäiväisen liirunlaarun.» Erityisen onnistunut oli nuppineulan keksiminen. Ikiliikkuja olisi kuitenkin se keksintö, joka tekisi höyrykoneet tarpeettomiksi. Sen hyöty laskettaisiin tuhansissa miljoonissa vuodessa. Mutta onnistuuko ihmisäly sen keksimään, kysytään näytelmässä? »Yhdet väittävät, että ei, mutta samaahan on uskottu ja väitetty jokaisesta muustakin keksinnöstä, siihen asti, kunnes se on keksitty. Joku aivan huomaamaton henkilö voi keksiä jonkin pikkuseikan, joka ratkaisee tuon kysymyksen.» Lassilan näytelmä on kirjoitettu ajankohtana, jolloin monet keksinnöt ja uutuudet tekivät tuloaan Suomen maaseudulle.

Ehkä tunnetuin suomalainen ikiliikkujan keksijä on sotamies Aarne Honkajoki, joka sotasairaalasta palattuaan ilmoittautuu täydennysmiehenä uudelleen sotilastehtäviin luutnantti Koskelan joukkueeseen vakaasti päättäneenä uhrata oman sekä sotasairaalassa pullosta saamansa veripalvelun veren isänmaansa ja kansansa vapauden hyväksi. Miehen henkilökohtaisiin varustuksiin kuuluvat jousipyssyn lisäksi repussa olevat puukapulat, valmistumaisillaan olevan ikiliikkujan osat.

Hän kertoo olevansa syvästi tietoinen keksintöön liittyvistä vaikeuksista mutta ei anna tämän lannistaa mieltään. Säännöllisesti toistuviin kysymyksiin, miten ikiliikkujan kehittely edistyy, keksijä kertoo työn olevan ratkaisuvaiheessa: »Odotan vain erään hämärän kohdan selviämistä. Kaikki muu asiassa on ratkaistua, mutta eräs pikku seikka on auki. En ole nimittäin voinut eliminoida taivaankappaleiden vetovoiman vaikutusta. Tyhjiössä, jossa eivät vetovoimat vaikuta, saisin liikkeen jatkumaan iankaikkisesti, mutta näissä oloissa täytyy keksiä jokin muu ratkaisu.»

Honkajoki vie hullun roolinsa arvokkaalla tavalla loppuun saakka. Kun joukkue vetäytymisvaiheessa pakkaa hätäisesti reppujaan, hän ei luovu palikoistaan: »Tämä voisi johtaa heidät oikeille jäljille. Kenties he ovat jo yhtä lähellä ratkaisua kuin minäkin.» Honkajoki kuuluu niihin sodan esiin nostamiin tyyppeihin, jotka Väinö Linnan sanoin olivat valmiit mihin hulluuteen tahansa saadakseen omansa ja toisten ajan kulumaan.

Tuntemattoman sotilaan rooligalleriassa Honkajoki on kieltämättä jonkun Viirilän ohella originellien erikoisimmasta päästä. Hänen omituisuutensa ei kuitenkaan ole Viirilän tavoin pelottavaa vaan ennen muuta ovelalla tavalla älyllistä, armeijan kielenkäyttöä ja ajatustottumuksia parodioivaa. Honkajoki täyttää erinomaisesti oman joukkueensa suljetussa miesyhteisössä ne tehtävät, jotka vanhastaan on katsottu kyläyhteisössä kuuluneen kylähulluille. Hän laukoo totuuksia, joita muut eivät uskalla sanoa ääneen. Hänen käytöksensä on vapauttavan epäsovinnaista. Hän yrittää keksiä mahdottomana pidettyä, mikä on aina ollut varma tae päästä hullun kirjoihin.

Keksijöiden rinnalla myös innovaattorit, uutuuksien käyttöönottajat, saattavat joutua pilkan kohteeksi. Tunnetun kansanperinteen kerääjän Antti Nummen muistiinpanoista löytyy kertomus vanhemman polven innovaattorista Kuusis-Jussista, joka eli joskus 1900-luvun alkukymmenillä Vammalassa. Jussi oli siinä suhteessa kehityksen kärjessä, että hän hankki itselleen paikkakunnan ensimmäisen hautomakoneen. Jussi kiinnitti puhelinpylväisiin käsin kirjoittamiaan mainoslappuja, joissa luki »Hauron kanan poikasia omistani ja haurottajan munista». Lukijakunta kuuluu olleen taattu. Asia parani vielä, kun pikkupojat lisäsivät mainokseen: »Kananmunista myös.»

Kylähulluus ja kaupunkihulluus

Perinnearkistomme sisältävät tavattoman runsaasti kuvauksia erikoisista ihmisistä. Hupaisat kertomukset omalaatuisista ihmisistä ja heidän tempauksistaan ovat osoittaneet, missä hyvien tapojen ja asiallisen käyttäytymisen rajat kulkevat. Aivan samoin kuin hovinarrin myös kylähullun tehtävä oli rikkoa normeja, jotta muut osaisivat niitä noudattaa.

Kylähulluus on historiallisesti määräytyvä ilmiö, raja viisauden ja hulluuden välillä on aina veteen piirretty. Se, mikä nyt tuntuu normaalilta tai luontevalta, on aiemmin voinut olla kummallista ja hullua. Esimerkiksi kelpaa kesällä hiihto. Jossakin läntisellä Uudellamaalla Pellonpään herraksi kutsuttu originelli hiihteli vanhaan aikaan joka kesäaamu jokirantaan pitkä, musta palttoo päällä. Ja aina oli naapuri kysymässä, että kuinka sukset luistaa. Vastaus oli joka kerta sama: »Hyvin vaan mutta kyllä eilen luisti paremmin.» Nykyisin tuskin kukaan kummeksuu kesäistä rullasuksilla hiihtoa. Entisajan hullutuksesta on tullut tämän ajan totista vapaa-ajan harrastusta.

Kansanrunousarkiston kokoelmat sisältävät kylähulluuteen liittyvää tietoa agraarisen Suomen ajalta. Emme tarkoin tiedä, millaista nykyinen kaupunkihulluus oikeastaan on. Olisi tärkeätä kartoittaa tilanne: miksi ja miten yhteisöllinen hulluus on muuttunut. Kari Hotakaisen romaani Juoksuhaudantie kelpaa hyväksi johdatukseksi.

Kylähulluus on viime aikoina kiinnostanut ihmisiä. Se vetoaa valistuneeseen mielipiteeseen. Kylähullu tuulettaa luutuneita käsityksiämme hauskalla tavalla, yksilöllisesti. Muut voivat ihailla kylähullun ideoita tai tekoja mutta torjua hänet henkilönä. Häneen ei tarvitse sitoutua. Kylähulluuden kautta yhteiskuntakritiikkiä voidaan esittää pehmeästi, normipoikkeavuuden käsittein. Olisi aika julkaista suomalaisten kylähullujen matrikkeli.

PEKKA LAAKSONEN, professori
pekka.laaksonen@finlit.fi.....
Kansanrunousarkiston johtaja
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
PL 259, 00171 Helsinki

[Mirri]

Mielestäni yllä oleva kirjoitus osoittaa hyvin sen, ettei esimerkiksi suuruudenhulluksi tai mahtipontiseksi sanominen ole lääketieteellistä diagnosointia - ei mitään sinne päinkään.
Eikä ketään diagnosoida silloinkaan, kun arvellaan psyykkisen häiriöisyyden/sairauden näkyvän tavalla tai toisella ihmisen käyttäytymisessä. Netissä tai netin ulkopuolella.

"Meitä on riittänyt moneen lähtöön", kuten Pekka Laaksonen osuvasti toteaa. Ja meitä riittää edelleen; ehkä voitaisiin värikkääseen sanavalikoimaan liittää myös käsitteet nettihullu ja nettihulluus. Täysijärkiset ihmiset sekoavat nettifoorumeilla, ja alkavat kirjoittaa kilpaa toinen toistaan kummallisempia juttuja... Älyttömiä suorastaan.

[logia]

"Kylähullua on voitu pilkata, matkia, halveksia, hänelle on saanut julkisesti nauraa. Hänellä on voitu pelotella lapsia, häntä on käytetty esimerkkinä elämässään huonosti pärjänneestä ihmisestä."

Onneksi näin ei enää kohdella mt-ongelmaisia, vai miten on?

Kaikkea ei kannata sanoa, vaikka mieli tekisi. Nimittely ja solvaaminen eivät ole ok tälläkään palstalla. Itse en ainakaan haluaisi olla kohteena, mutta eihän sitä aina voi itse valita. Itseään saa pilkata, jos siltä tuntuu, mutta toisia ei. Näin minä ajattelen. Enkä ole puhdas pulmunen itsekään. Emme me voi diagnosoida toisiamme, mutta kiusata osaamme. Kiusaamista on sekin, jos ei puutu kiusaamiseen.

Olen varmaan Mirrin mielestä älytön.

[Mirri]

Nimittely ja solvaaminen eivät ole ok tälläkään palstalla.

Mikä on nimittelyä ja solvaamista?

Entä ovatko ironia ja sarkasmi ok tällä palstalla?

[logia]

Älä esitä, ettet muka ymmärtäisi.

[Mirri]

Joo, en esitä.

Älä esitä, ettet muka ymmärtäisi.

Siinä onkin hyvä vastaus moneen käyttöön tällä foorumilla.

[Mirri]

Logian mainitsemista nimittelystä ja solvaamisesta tuli vielä mieleeni sellainen asia, että nehän kuuluvat mahdollisina rikoksina kunnianloukkaussyytteiden alaisuuteen.

Ei ollenkaan ole kysymys mistään terveydenhoidon ammattilaisille kuuluvien työtehtävien harjoittamisesta. Lääkärintoimen luvattomasta harjoittamisesta puhumattakaan. Molemmat ovat rikollista toimintaa, muttei niitä ilmene tällä foorumilla väittää Kyllästynyt foorumin nykyisenä omistajana/ylläpitäjänä mitä hyvänsä. Miksi Kyllästynyt ei oikaise disinformaation (Kyllästyneen käyttämä ilmaisu) puolelle meneviä vakavia väärinkäsityksiään ja virheellisiä syytöksiään, sitä en ymmärrä. Hän antaa harhaanjohtavien ja valheellisten (disinformatiivisten?) kirjoitustensa olla täällä tekemättä niille yhtään mitään.

[Kyllästynyt]

Mielestäni yllä oleva kirjoitus osoittaa hyvin sen, ettei esimerkiksi suuruudenhulluksi tai mahtipontiseksi sanominen ole lääketieteellistä diagnosointia - ei mitään sinne päinkään...

Etkö siis näe mitään eroa siinä, puhutaanko ajasta ja asioista jotka tapahtuivat kauan sitten, vs. joku nimittelee tällä hetkellä elossa olevaa henkilöä sairaaksi tai sekopäiseksi?

... "Meitä on riittänyt moneen lähtöön", kuten Pekka Laaksonen osuvasti toteaa. Ja meitä riittää edelleen; ehkä voitaisiin värikkääseen sanavalikoimaan liittää myös käsitteet nettihullu ja nettihulluus. Täysijärkiset ihmiset sekoavat nettifoorumeilla, ja alkavat kirjoittaa kilpaa toinen toistaan kummallisempia juttuja... Älyttömiä suorastaan.

Niinpä.

[Mirri]

Mielestäni yllä oleva kirjoitus osoittaa hyvin sen, ettei esimerkiksi suuruudenhulluksi tai mahtipontiseksi sanominen ole lääketieteellistä diagnosointia - ei mitään sinne päinkään...

Etkö siis näe mitään eroa siinä, puhutaanko ajasta ja asioista jotka tapahtuivat kauan sitten, vs. joku nimittelee tällä hetkellä elossa olevaa henkilöä sairaaksi tai sekopäiseksi?

Etkö sinä näe mitään eroa nimittelyn ja diagnosoinnin välillä?
Entä ihmisen nimitteleminen 'sairaaksi'/sekopäiseksi verrattuna siihen, että hänen kirjoituksiaan sanotaan 'sairaiksi'/sekopäisiksi; tunnistatko mitään eroa?

[Kyllästynyt]

Mielestäni yllä oleva kirjoitus osoittaa hyvin sen, ettei esimerkiksi suuruudenhulluksi tai mahtipontiseksi sanominen ole lääketieteellistä diagnosointia - ei mitään sinne päinkään...

Etkö siis näe mitään eroa siinä, puhutaanko ajasta ja asioista jotka tapahtuivat kauan sitten, vs. joku nimittelee tällä hetkellä elossa olevaa henkilöä sairaaksi tai sekopäiseksi?

Etkö sinä näe mitään eroa nimittelyn ja diagnosoinnin välillä?
Entä ihmisen nimitteleminen 'sairaaksi'/sekopäiseksi verrattuna siihen, että hänen kirjoituksiaan sanotaan 'sairaiksi'/sekopäisiksi; tunnistatko mitään eroa?

Kyllä sinä olet nimitellyt minua ihan nimimerkiltä mainitenkin sairaaksi ja sekopääksi. Etkö itse muista?

[Mirri]

Hyvin voin olla tehnyt niin, vaikken itse muistakaan. Häiriöisyys saattaisi olla sairauden tilalla parempi ja ehkä täsmällisempikin sana.

Nimittely ja diagnosointi - laittomasta terveydenhuollon ammatin harjoittamisesta puhumattakaan - ovat kaksi aivan eri asiaa. Sinä olet syyttänyt minua rikollisesta toiminnasta tällä foorumilla:

Olet Mirri aiemminkin minuun liittyen harjoittanut vain terveydenhoidon ammattilaisille kuuluvia työtehtäviä. Jos aiot toimintaasi sillä saralla jatkaa, suosittelen sinua hakeutumaan edes johonkin terveydenhoitoalan koulutukseen, koska lääkärintoimen harjoittaminen ilman asianmukaista koulutusta ja pätevyyttä on rikos.

Melkoista valehtelua sinulta, tai disinformaation levittämistä, kuten sinä kai mieluiten ilmaiset asian.

Pidän sinua viesteistäsi päätellen edelleen suuruudenhulluna tai ainakin siihen taipuvaisena. Tai yllä olevaa siteerausta lukiessani tulee mieleeni, että ehkä sinulla vain on tapanasi suurennella ja vääristellä asioita - niin sanotusti poiketa totuudesta omaksi eduksesi.

[Kyllästynyt]

Hyvin voin olla tehnyt niin, vaikken itse muistakaan. Häiriöisyys saattaisi olla sairauden tilalla parempi ja ehkä täsmällisempikin sana...

Tuossahan sinä taas harjoitat terveydenhoidon ammattilaisille kuuluvia tehtäviä - ja sitten kehtaat vielä väittää minun syyttäneen sinua väärin perustein.

... Nimittely ja diagnosointi - laittomasta terveydenhuollon ammatin harjoittamisesta puhumattakaan - ovat kaksi aivan eri asiaa...

Voivat koskea samaa asiaakin, kuten esimerkiksi silloin kun sinä jakelet omatekoisia diagnooseja ilman alan koulutusta.

... Pidän sinua viesteistäsi päätellen edelleen suuruudenhulluna tai ainakin siihen taipuvaisena. Tai yllä olevaa siteerausta lukiessani tulee mieleeni, että ehkä sinulla vain on tapanasi suurennella ja vääristellä asioita - niin sanotusti poiketa totuudesta omaksi eduksesi.

Sinulla on erikoinen tapa ensin kiistää tehneesi jotakin - ja sitten taas perään tehdä aivat samat asiat uudelleen aivan samaan tapaan.

Jos sinulla on esittää edes jonkinlaisia todisteita siitä, että minä olisin valehdellut, nyt olisi korkea aika kertoa missä ja miten olen valehdellut.

[Mirri]

Jos sinulla on esittää edes jonkinlaisia todisteita siitä, että minä olisin valehdellut, nyt olisi korkea aika kertoa missä ja miten olen valehdellut.

Olet Mirri aiemminkin minuun liittyen harjoittanut vain terveydenhoidon ammattilaisille kuuluvia työtehtäviä. Jos aiot toimintaasi sillä saralla jatkaa, suosittelen sinua hakeutumaan edes johonkin terveydenhoitoalan koulutukseen, koska lääkärintoimen harjoittaminen ilman asianmukaista koulutusta ja pätevyyttä on rikos.

[Kyllästynyt]

Pyysin näyttöä siitä, että minä olisin kertonut valheita, ja vastaukseksi sinä viittaat juuri niihin tekoihin joihin sinulla ei ole asianmukaista koulutusta tai lain edellyttämää pätevyyttä.

[Mirri]

Pyysin näyttöä siitä, että minä olisin kertonut valheita, ja vastaukseksi sinä viittaat juuri niihin tekoihin joihin sinulla ei ole asianmukaista koulutusta tai lain edellyttämää pätevyyttä.