"Kenen joukoissa seisoin on voimakas tilinteko nuortaistolaisuuden ytimestäLauri Hokkasen muistelma- teoksella on tunnustus- kirjallisuuden parhain ominaisuus: aitouden ja rehellisyyden tuntu
KIRJAT
Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin – Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Docendo. 511 s.
”Kauheinta on se, kun tuosta alennustilasta tulee vähitellen osa ihmistä, kun kaikki hänen moraaliset arvonsa alkavat olla peräisin leirin maailmasta, kun rikollismaailman moraalia aletaan soveltaa kaikessa elämässä”, kirjoitti gulagissa kärsinytkirjailija Varlam Šalamov. Šalamovin ajatus kuvastaa koko neuvostoihmisen tragediaa ja mitä luultavimmin pohjoiskorealaista ihmistä tänä päivänä. Ihminen omaksuu nihilistisen järjestelmän ympärillään ja oppii elämään sen tavoitteiden mukaisesti. Lauri Hokkanen on esimerkki siitä, että stalinismin suomalaisen 1970-luvun version, taistolaisuuden, uhrilla on ollut mahdollisuus palata maailmasta, jossa hän taisteli totalitarismin puolesta.
Leninin mukaan työväenluokkaei itse tule tietoiseksi omasta merkityksestään, historiallisista tavoitteistaan ja ”omasta maailmankatsomuksestaan”.Puolueen
on luotava tuo tietoisuus luokalle. Tämä oli Moskovamielisten vähemmistökommunistien puolueajattelunjohtotähti 1970-luvulla. Kenenjoukoissa seisoin on tähän mennessä tyhjentävin ja toisaalta moniulotteisin läpivalaisu sinipaitaisista radikaalivuosista. Hokkanen kuljettaa hienosti rakennettaan. Hän aloittaa Urho Jokisen Vanhalla ylioppilastalolla hulluna vuonna 1968 pitämällä puheella ja palaa dramaturgisesti näyttävällä tavalla siihen myöhemmin. Tiedonantajan päätoimittajan agitaatio on täynnä historian vääristelyä. Yleisössä seuraa Jokisen oppiisä, entinen SKP:n stalinistinen johtaja Aimo Aaltonen ja salillinen nuortaistolaisia, jotka imevät itseensä tympeämpääkin tympeämpää väkivaltaista oppia, joka saa sielunsa taidokkaiden nuorten taiteilijoiden kynästä ja sävelistä. Rauhanliikkeen ja yleismaailmallisen vasemmistolaisuuden 1960-luvun jälkeen kiiltäväsilmäiset taistolaiset kaivoivat vuoden 1918 vallankumousjohtaja Otto-Ville Kuusisen naftaliinista ja kääntyivät täysin Moskovaan päin. “Me ‘kuusislaiset’ emme olleet suomettuneita vaan sovjettuneita”, hän kirjoittaa.
Suurin kysymys onkin, kuinka lyhyt matka rauhasta ja hippeydestä oli militanttiin radikalismiin. Teos kokoaa mutta tarjoaa jotain uuttakin, vähintäänkin kirjoittajan sisäpuolen näkökulman. Selityksensä saavat runoilija Matti Rossin nopea kääntyminen taistolaiseksi, Jaakko Laakson venäläinen kuvio kuin kolmaslinjalaisuuskin. Kukapa olisi arvannut, että monennuortaistolaisen taustalla ol pikemminkin partioharrastusta kuin pioneerinuoruutta. “Praha 1968 ja Suomi 1939 olivat Urho Jokisen ajattelussa proletaarisen internationalismin käytäntöä”, Hokkanen kirjoittaa. Se tarkoittaa, että
tarkoitus pyhittää keinot. Hokkanen huomaa Leninin pahimman sosialistisen petturuuden tämän huomiossa siitä, että “proletariaatin materiaalisen olemuksen voi korvata idealla proletariaatista”. Se johtaa siihen, että puolueen pieni etujoukko olikin oligarkkeihin rinnastettava rakenne. ”Marxilaisuudesta kehittyi Venäjällä oppi, jota saivat tulkita yksinomaan puoluejohtajat”, Hokkanen kirjoittaa. Vaikka marxilaisuudesta puhuttiin tieteellisenä aatteena, sen tulkinta ei noudattanut minkäänlaista tieteellistä metodia, pikemminkin uskonnollista. Hokkasen teos ei ole pelkästään kuvaus taistolaisuudesta, vaan sen rinnalla kulkeneesta läpisuomettuneesta ajasta, jossa Moskova saattoi päättää suomalaisista teatteriesityksistä, presidenteistä, kommunistijohtajista kuin Finlandia-talon avajaisteoksesta. Sosialidemokraattien, keskustan
ja kanervalaisten kokoomuslaisten rähmällään olo on todistettu jo aiemmin, mutta Hokkasen kootessa todisteita yhteen tuntuu pöyristyttävältä, millainen aika on ollut niin lähellä. Kenen joukoissa seisoin katsoo ihailtavan suorasti itseään
peiliin, ja tunnustuskirjallisuuden lajissa se on suorastaan erinomainen teos. Ville Hytönen Lauri Hokkasen muistelmateoksella on tunnustuskirjallisuuden parhain ominaisuus: aitouden ja rehellisyyden tuntu
FAKTA
Taistolaisuus Kenen joukoissa seisoin on voimakastilinteko nuortaistolaisuuden ytimestä
Lenin on viitoittanut lukemattomien suomalaisten tietä. Kuva Budapestin Patsaspuistosta (Memory Park), johon on kerätty kommunismin aikaisia patsaita.
TS/RIITTA SALMI
Lauri Hokkanen käsittelee taistolaisuutta armotta ja omakohtaisesti.
■■Suomalainen sodan jälkeinen vasemmistolaisuus usein jaetaan 1960-luvun monimuotoiseen radikalismiin ja yhden
asian liikkeisiin sekä 1970-luvun konservatiiviseen neuvostososialismiin
■■Taistolaisiksi kutsuttiin johtajansa Taisto Sinisalon mukaan nimensä saanutta Suomen Kommunistisen Puolueen 1970-luvun
vähemmistöä, joka painotti tiukkaa kuuliaisuutta Moskovan mielipiteille
■■Taistolaisten kenties näkyvin osa oli Kulttuurityöntekijöiden liiton esiintyvät ja kirjoittavat taiteilijat, kuten Agit Propp -yhtye,
KOM-teatteri ja kirjailijat Marja- Leena Mäkelä, Aulikki Oksanen, Matti Rossi ja Pirkko Saisio
■■Taistolaisuutta pidetäänsuomettumisen ajan äärimmäisenä ilmiönä. Suomettumisella tarkoitettiin suomalaista tapaa nöyristellä Neuvostoliittoa. Sitä harjoittivat lähes kaikki puolueet ja koko valtiojohto."
https://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/arvi ... n+ytimesta
...
