Suomeen on rantautunut viime vuosina ilmiöitä, jotka pitäisi ottaa tasa-arvon mallimaassa vakavasti, kirjoittaa Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.
Se ei ollut kovin iso uutinen. Pohjanmaan käräjäoikeudessa käsiteltiin tammikuun alussa tapausta, jossa mies yritti syyttäjän mukaan murhata ex-vaimonsa ammattioppilaitoksen kampuksella iskemällä useasti keittiöveitsellä. Naisen henki säästyi, koska sivulliset tulivat väliin. Motiivi? Syyttäjän mukaan kunnianpuhdistus. Tekijä oli irakilainen mies, uhri irakilainen nainen. Mies koki naisen pettäneen häntä ja häväisseen hänet. ”Päämieheni on joutunut toisten arabien silmissä naurunalaiseksi”, miehen asianajaja sanoi.
Suomessa on puhuttu viime aikoina poikkeuksellisen paljon maahanmuuttajataustaisista miehistä. Ja suomalaisista miehistä. Ja groomingista. Ja hyvä, että on puhuttu. Taustalla on erittäin tärkeä asia: seksuaalinen väkivalta ja hyväksikäyttö. Mutta kun siitä puhutaan, tuntuu olevan yksi tabu, josta juuri kukaan ei uskalla sanoa mitään. Mitä tapahtuu naisille niissä kodeissa, joiden asukkaat tulevat naisten oikeuksia sortavista maista?
Moni taho on viime päivinä muistuttanut, että kotioloissa tehtäviä pahoinpitelyjä ja raiskauksia jää Suomessa ilmoittamatta. Näin varmasti on: lähisuhdeväkivalta on meillä vakava ongelma. Mutta toistaiseksi ei ole juuri näkynyt puheenvuoroja, jossa olisi nostettu esiin, mitä tämä tarkoittaa maahanmuuttajanaisten osalta. Jos kantasuomalaisen naisen on vaikea ilmoittaa, että oma puoliso on hakannut tai raiskannut, kuinka vaikeaa se mahtaakaan ollakaan maahanmuuttajanaiselle, joka ei välttämättä edes tiedä, että raiskaus avioliitossa on Suomessa rikos? Naiselle, joka voi olla jopa lukutaidoton?
Tästä on viime päivinä vallinnut syvä hiljaisuus. Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula kirjoitti Oulun tapahtumien julkitulon jälkeen pitkän kirjoituksen raiskauksista, mutta ei sanallakaan maininnut maahanmuuttajanaisten vaikeaa asemaa. Päinvastoin, Kontula keskittyi korostamaan, ettei kulttuuria kannata nostaa esiin: ”On myös väärin olettaa, että vakava seksuaalinen väkivalta johtuisi kulttuuritaustasta”. Kun Helsingin Sanomat kysyi usealta tutkijalta, mihin suuntaan median kannattaisi nyt viedä Oulun tapahtumista alkanutta keskustelua, yksikään ei puolellakaan virkkeellä maininnut maahanmuuttajanaisia. 21 eri ihmisoikeusjärjestöä julkaisi puolestaan kannanoton, jossa muun muassa paheksuttiin ”kollektiivisen hysterian lietsomista”, mutta maahanmuuttajanaisista, joista osa on hyvin haavoittuvaisessa asemassa – ei erikseen sanaakaan.
Ja kuitenkin, totuus on tämä: raiskatuista maahanmuuttajauhreista jää ”edelleen iso osa tavoittamatta”. Näin totesi seksuaalisen väkivallan uhreille tarkoitetun tukikeskuksen vastuulääkäri viime vuonna HS:lle. Yle puolestaan haastatteli hiljattain Monika-Naiset liiton turvakodin johtajaa ja kysyi ”kuinka paljon Suomessa on naisia, jotka ovat tulleet Suomeen avioliiton kautta ja heillä ei ole tietoa oikeuksistaan ja elävät väkivaltaisessa suhteessa?” Vastaus:”Paljon. Heitä on hyvin paljon ja heidän löytämisensä on hyvin vaikeaa, mutta teemme parhaamme.”
Ylen mukaan maahanmuuttajanaiset kokevat väkivaltaa 2–3 kertaa enemmän kuin valtaväestön naiset ja maahanmuuttajanaisiin kohdistuvan väkivallan tekijöistä 75 prosenttia oli maahanmuuttajataustaisia miehiä (muistetaan siis sekin, että 25 prosenttia tekijöistä on kantasuomalaisia miehiä).
Milloin Suomessa uskalletaan sanoa ääneen, että meille on rantautunut uusia ilmiöitä, joiden pitäisi herättää syvää ja vakavaa huolta maassa, joka on maailman parhaita, ellei joissain asioissa jopa maailman paras, tytöille ja naisille?
Ensinnäkin sukuelinten silpominen. Naisten sukuelimiä silvotaan yhä kymmenissä maissa, joista tulee myös Suomeen maahanmuuttajia. Ilmiöön on törmätty konkreettisesti esimerkiksi pääkaupunkiseudun synnytyssairaaloissa, kun ympärileikattu nainen on tullut synnyttämään.
Ruotsissa ja Norjassa silpomisen kieltävä erillislaki on ollut voimassa jo pitkään. Suomessa oikeusministeri Antti Häkkänen (kok) on todennut, että Suomi ei tarvitse erillislakia tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisesta vaan että nykyinen lainsäädäntö riittää ja silpominen voidaan rangaista törkeänä pahoinpitelynä.
Helsinkiläinen Ujuni Ahmed, Suomeen pikkutyttönä tullut somaliyhteisön jäsen, on jyrkästi eri mieltä. Ujuni pitää pöyristyttävänä, että viralliset tahot eivät ole muka löytäneet Suomesta yhtään silpomistapausta. ”Kyllä tyttöjä löytyisi, jos haluttaisiin löytää”, Ujuni sanoi hiljattain Me Naisten haastattelussa.
Hyssytelläänkö ongelmaa Suomessa? Tällainen mielikuva syntyy ainakin lukiessa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen nettisivuilta ympärileikkauksen ehkäisystä, sillä tekstissä korostetaan, että aihe on ”arkaluonteinen ja sen puheeksi ottaminen voi tuntua vaikealta”. Sen takia ”kulttuurisensitiivinen lähestymistapa on ensiarvoisen tärkeää. On hyvä muistaa, että tyttöjen ja naisten ympärileikkaus on omassa kulttuuriympäristössään normaali ja arvostettu käytäntö”. Kulttuurisensitiivinen lähestymistapa? Kun kyse on törkeästä ja kammottavasta rikoksesta, joka aiheuttaa hirvittäviä kärsimyksiä nuorelle tytölle?
Toiseksi: Suomessa on väistelty puhumista kunniamurhista tai niiden yrityksistä, vaikka väistämättä esimerkiksi tuo alussa mainittu ammattioppilaitoksen puukotus tulee siitä mieleen. Entä sitten Teeriniemen tapaus? Vuonna 2016 sudanilaistaustainen mies surmasi maanmiehiinsä kuuluvan ex-vaimonsa Vaasan Teeriniemessä, kerrostalon rappukäytävässä. Motiivi: syyttäjän näkemyksen mukaan se, että ex-vaimo ei ollut tarpeeksi islaminuskoinen. Vaimo ei lukenut koraania eikä rukoillut. Syyttäjä arvioi, että tämän vuoksi mies piti naista kykenemättömänä kasvattamaan lapsia ja ansaitsi rangaistuksen. Puolustus kiisti syyttäjän väitteet.
Tai entä tapaus, jossa Korkein oikeus hylkäsi irakilaismiehen syytteen siskonsa kunnianmurhan valmistelusta? Veli oli sanonut, että hänellä oli oman kulttuurinsa mukaisesti oikeus pahoinpidellä siskoa, koska tämä ei totellut veljeään, sekä lähettänyt useita uhkaavia viestejä, joissa hän mainitsi useita eri surmaamistapoja puhuen sisarensa puukottamisesta, ampumisesta, nälkään näännyttämisestä, syömisestä ja hautaamisesta. Veli oli myös kertonut poliiseille isältään saamastaan tehtävästä palauttaa sisko kotiin ja saada hänet noudattamaan islamilaisia tapoja. KKO:n mukaan surmaamissuunnitelmasta ei ollut kuitenkaan riittävästi näyttöä.
Ruotsissa on jo uskallettu katsoa totuutta silmiin, mitä tytöille vahingollisiin kunniaperinteisiin tulee. Ruotsin uusi hallitus on luvannut muuttaa lakia siten, että ns. kunniarikoksille luodaan oma rikosnimike ja kunniamotiivin perusteella tehdyistä rikoksista voi saada ankaramman rangaistuksen. Milloin Suomessa herätään tähän?
Kolmanneksi: millä lailla viranomaiset valvovat sitä, että Suomeen ei vahingossa synny rinnakkaista järjestelmää, joka johtaa eritoten maahanmuuttajanaisten epäoikeudenmukaiseen kohteluun? Ilta-Sanomat paljasti pari vuotta sitten, että Suomen opetus- ja kulttuuriministeriö oli avustanut yli 450 000 eurolla Suomen islamilaista neuvostoa (SINE), jonka lautakunta oli antanut mm. päätöksiä ja lausuntoja yksittäisissä avioero- ja avioliittoasioissa. Lautakunnassa toimi ainakin tuolloin ”yhdyskuntien asiantuntijoita ja imaameita”, jotka käsittelivät ”myös tilanteita, joissa käräjäoikeudella ei ole toimivaltaa”. Siis imaamit ovat olleet käsittelemässä ja ehkä päättämässäkin avioeroasioita? Mitäköhän nämä tilanteet ovat mahtaneet olla ja millä lailla niissä ovat toteutuneet naisten oikeudet suomalaisessa yhteiskunnassa?
Neljänneksi: edellytämmekö, että sosiaalisissa tilanteissa naisia ja miehiä pitäisi vastedeskin kohdella Suomessa tasa-arvoisesti? Tästä aihepiiristä on käyty Suomen Twitterissä viime päivinä keskustelua. Yllättäen kaikki eivät näekään esimerkiksi molempien sukupuolten kättelyä tärkeänä, vaan joidenkin mielestä on täysin hyväksyttävää, että miehet eivät kättele naisia. Eräskin suomalaistutkija kirjoitti, että ”eiköhän ihmisoikeudet kuten uskonnonvapaus ole tärkeämpi asia vaalia osana länsimaista kulttuuria kuin yhtenäinen tapa tervehtiä”. Saako naiset asettaa siis uskonnon varjolla eriarvoiseen asemaan? Suomessa?
IS haastatteli pari vuotta sitten Mellunmäen moskeijan imaamia, jonka mukaan vain vähemmistö Suomen muslimimiehistä hyväksyisi naisten kättelemisen. Imaami perusteli säännöstä islamilla ja jonkinlaisella porttiteorialla, jonka mukaan kättely voi johtaa seksiin: ”Raja vedetään selkeästi, ettei tule mitään epäselvyyksiä. Muuten voi mennä niin, että jos saa kätellä, saanko halata, jos saa halata, saanko suudella, jos saa suudella, niin saanko jotain ja niin poispäin.” Jos jonkun yhteisön johtajalla on tällaisia julkilausuttuja asenteita, ihan relevantti kysymys on, millainen mahtaa olla yhteisössä naisten asema ja seksuaalinen vapaus?
Viidenneksi: millaisten asenteiden toivomme leviävän? Jokin aika sitten luin artikkelin nuoresta naisesta, joka oli kääntynyt muslimiksi ja sen takia alkanut vapaaehtoisesti käyttää huivia. Valinta oli täysin naisen oma ja siihen ei ole silloin kenelläkään nokan koputtamista, kukin pitäköön päässään ihan millaista myssyä haluaa. Perustelut saivat kuitenkin mietteliääksi. Nuori nainen sanoi, että hän haluaa säästää kauneuttaan omalle miehelleen.
Naisen ulkonäkö/nainen itse on siis jonkinlainen puolisolle annettava lahja? 2010-luvun Suomessa? Toivottavasti ei. Toivottavasti tällä vuosituhannella pystyisimme vakuuttamaan nuoret ihmiset siitä, että taustasta, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta ja uskonnosta riippumatta parisuhde on kahden ihmisen tasavertainen liitto, jossa kumpikin luottaa toiseen, eikä niin, että toinen osapuoli on joku ulkopuolisten katseilta piiloteltava esine.
Itsenäisessä Suomessa on tehty yli 100 vuotta töitä naisten oikeuksien eteen ja nyt voimme ylpeillä maailman mittakaavassakin ainutlaatuisella tasa-arvolla. Miten me pidämme kiinni siitä, että tasa-arvo on olennainen osa suomalaista yhteiskuntaa myös tulevaisuudessa? Ja huolehdimme siitä, että naisten oikeudet koskevat myös maahanmuuttajanaisia?
On tietenkin päivänselvää, että kysymys on kaikkea muuta kuin helppo. Tässä kirjoituksessa on käsitelty ongelmatilanteita, mutta eivät maahanmuuttajanaiset toki ole mikään homogeeninen ryhmä: heitä on hyvin monista maista ja monista taustoista. Löytyy niin lukutaidottomia monen lapsen äitejä kuin korkeasti koulutettuja lapsettomia naisiakin. Ja monella asiat ovat hyvin. Miten löytää ne, jotka apua tarvitsevat? Ja yhtä tärkeää on myös tämä: miten olla leimaamatta kaikkia maahanmuuttajataustaisia naisia alistetuiksi?
Ulkonäön perusteella ei ainakaan voi päätellä yhtään mitään. Jos bussissa vieressäsi istuu vaikkapa huivilla päänsä peittänyt musliminainen, sinulla ei ole pelkän päähineen perusteella mitään oikeutta kuvitella, että hän olisi sääliäsi kaipaava uhri. Saati, että olisi oikeus johonkin nimittelyyn.
Ulkonäön perusteella ei voi päätellä edes sitä, kuka on suomalainen. Tämän itsestäänselvyyden sanominen ääneen olisi tarpeetonta, ellei tämän vuoden alussa perussuomalaisilta nuorilta olisi tullut ulos yksi alkuvuoden masentavampia lausuntoja. Perussuomalaiset nuoret julkaisivat nimittäin kannanoton, jonka mukaan kansainvälisen adoption tuki pitäisi lopettaa, koska ensisijaisesti pitäisi tukea ”suomalaisten lastenhankintaa”. Lausunnossa korostettiin myös, että ”Suomen kansan säilyttäminen on itseisarvo”.
Vai niin. Entä jos ei lapsia saa? Lapsettomuus on monelle suomalaiselle äärettömän kipeä tragedia. Tekeekö adoptio näistä suomalaisista vanhemmista jotenkin vähemmän suomalaisia? Saati Suomeen adoptoitavasta, viattomasta lapsesta vääränlaisen?
Tänä vuonna vietetään Minna Canthin syntymän 175-vuotisjuhlaa. Canth taisteli vimmaisesti naisten oikeuksien puolesta. Häntä epäilemättä suuresti ilahduttaisi, miten tasa-arvoinen Suomi on nykyisin. Mutta Canth varmasti olisi myös sitä mieltä, että jokaisella lapsella – olipa tämä sitten adoptoitu Suomeen, syntynyt täällä suomalaisille vanhemmille tai muuttanut tänne asumaan maahanmuuttajavanhempiensa mukana – tulee olla mahdollisuus kasvaa ja kehittyä täällä ilman mitään alistamista, silpomista tai hyväksikäyttöä.
Saattaa olla, että Canthilta löytyisi myös rohkeutta puhua maahanmuuttajanaisten tilanteesta. Ja muutenkin kuin väsyneellä ”hakkaavathan ne suomalaisetkin” -argumentilla. Niin hakkaavat. On päivänselvää, että Suomen on otettava kotoperäinen perheväkivalta vakavasti. Mutta tarkoitus kai lienee, että sen ongelman hoitamisessa päästäisiin eteenpäin – eikä se, että joissakin muissa asioissa mennään tasa-arvon osalta jyrkästi taaksepäin?
Ulla Appelsin
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005976838.html
