.
P s y k i a t r i a
p s y k|i a t r i a (kr. psykhe mieli, iatreia parantaa), alkuaan mielitautioppi. Psykiatria-termin esitti vuonna 1808 saksalainen lääkäri Johann Christian Reil (1759 – 1813). Aiemmin psyykkisten häiriöiden ja mielisairauksien hoito ja tutkimus sisältyi neurologiaan. Vuonna 1811 (psykosomatiikka-termin vuonna 1818 esittänyt) saksalainen Johann Christian August Heinroth (1773 – 1843) nimitettiin Leipzigin yliopiston ylimääräisen professorin virkaan opetusalanaan psychische Therapie. Kuitenkin vasta vuonna 1865 perustettiin Berliiniin ensimmäinen neurologian ja psykiatrian oppituoli, jota hoiti aiemmin sisämedisiinan professorina toiminut tieteellisen psykiatrian isäksikin mainittu saksalainen Wilhelm Griesinger (1817 – 1869). (Hänen sloganinsa oli ”mielisairaudet ovat aivosairauksia".) Täten erikoistuneet lääkärit olivat sekä neurologeja että psykiatreja, neuropsykiatreja. Historiallisesti saksalaisen Emil Wilhelm Magnus Georg Kraepelinin vaikutus psykiatriaan 1880-luvulta lähtien on ollut suurin. Suunnilleen 1945 – 65 psykiatrian avant garde oli psykoanalyysissä, tämän jälkeen biologisessa psykiatriassa.
Suomessa hermo- ja mielitautien erikoislääkärin spesialiteetti eriytyi neurologiaksi ja psykiatriaksi 18.4.1960 annetulla päätöksellä, yliopistotasolla käytännössä Helsingissä vuonna 1961, Turussa vuonna 1967 ja Oulussa vuonna 1969.
Nykyään neurologia ja psykiatria ovat taas lähentyneet, mikä liittyy varsinkin psykooseista tehtyihin uusiin neurobiologisiin ym. löydöksiin ja psykofarmakologian kehitykseen. Myös neuropsykiatria on nimikkeenä hieman elpynyt (mm. Meilahden neuropsykiatrinen poliklinikka.) (Kuitenkin psykiatrin ja neurologin käytännön työt ovat tuntuvan erilaisia.) Yhä enemmän psykiatria pyrkii olemaan luonnontiede (scientia) muiden lääketieteen spesialiteettien joukossa (evidence-based medicine, EBM), ja se on etääntynyt humanistisista tieteistä, joihin sillä oli aiemmin kiinteämpi kontakti mm. psykoanalyysin kautta.
.
