Depressiivinen persoonallisuus(häiriö)

[Psykopatologia]

Depressiivisen persoonallisuus(häiriön) (depressive personality disorder, DPPD)
diagnostiset tutkimus-kriteerit (DSM-IV-TR 2000: 789)

A Läpikäyvä depressiivisten kognitioiden ja käyttäytymisen malli (pattern), joka
on alkanut varhaiseen aikuisuuteen mennessä ja joka ilmenee monissa yhteyksissä
vähintään viidellä (5+/8) seuraavista tavoista:

1 Tavallista mielentilaa hallitsevat apeus, alakulo ja ilottomuus.
2 Minäkuva keskittyy epäadekvaattisuuden, arvottomuuden ja heikon itsetunnon ympärille.
3 On kriittinen, syyttävä ja halventava itseä kohtaan.
4 On asioita hautova ja taipuvainen huolestumaan.
5 On negativistinen, kriittinen ja arvosteleva muita kohtaan.
6 On pessimistinen.
7 On taipuvainen syyllisyyteen ja morkkikseen.

B Ei esiinny yksinomaan masennustilan tai toistuvan masennusjakson (major depressive episode, MDE) aikana
eikä ole paremmin selitettävissa pitkäaikaisella masennuksella (dystymialla).

Koodaustarkoituksiin tulisi merkitä 301.9 Muu persoonallisuushäiriö (NOS) (depressiivinen persoonallisuushäiriö).

27.1.2013 11:45 (valmis)

[Lette]

Kielteinen toiminta (henkinen, tunne- ja ulkoinen toiminta)
Sairaus (psykofyysinen, joka ilmenee psyykkisesti muodossa

Depressiivinen
haluaa muilta tunnereaktioita vahvistukseksi olemassaololleen:
Sääli,
syyllisyys,
uhrin vahvistus,
valta =
”rakkaus”

Tunnen tällaisen henkilön. Hänellä oli työpaikallaan suuria vaikeuksia.
Hän selitti ongelmat pois, ei ottanut vastuuta toiminnastaan.
Kun häntä yritettiin auttaa esim. oman palkkausvirheensä korjaamisessa,
hän sanoi: "Antaa sen nyt olla". Häntä sanottiin "erityiseksi kärsijäksi".
Hänellä oli verbaalisia lahjoja, joita hän ei käyttänyt edukseen.

Hän on tällä hetkellä eläkkeellä, asuu yksin pienessä yksiössä, on lähes
liikuntakyvytön. Kehotin häntä menemään kuntoutukseen, mutta hän
keksii jonkun verukkeen, ettei tarvitse mennä. Kun ihminen ei halua ottaa
apua vastaan, ei kai ole muuta mahdollisuutta kuin kärsiä. Sääliksi käy,
sitähän tämä ihminen huomaamattaan haluaa.
Tämä on eräs tapa käyttää valtaa, jolla hän korvaa rakkauden, omaksi
vahingokseen.

[Psykopatologia]

Depressiivisen persoonallisuus(häiriön) (depressive personality disorder, DpPD)
diagnostiset tutkimus-kriteerit (DSM-IV-TR 2000: 789)

A Läpikäyvä depressiivisten kognitioiden ja käyttäytymisen malli (pattern), joka
on alkanut varhaiseen aikuisuuteen mennessä ja joka ilmenee monissa yhteyksissä
vähintään viidellä (5+/8) seuraavista tavoista:

1 Tavallista mielentilaa hallitsevat apeus, alakulo ja ilottomuus.
2 Minäkuva keskittyy epäadekvaattisuuden, arvottomuuden ja heikon itsetunnon ympärille.
3 On kriittinen, syyttävä ja halventava itseä kohtaan.
4 On asioita hautova ja taipuvainen huolestumaan.
5 On negativistinen, kriittinen ja arvosteleva muita kohtaan.
6 On pessimistinen.
7 On tapuvainen syyllisyyteen ja morkkikseen.

B Ei esiinny yksinomaan masennustilan tai toistuvan masennusjakson (major depressive episode, MDE) aikana
eikä ole paremmin selitettävissa pitkäaikaisella masennuksella (dystymialla).

Koodaustarkoituksiin tulisi merkitä 301.9 Muu persoonallisuushäiriö (NOS) (depressiivinen persoonallisuushäiriö).

27.1.2013 11:45 (valmis)

Manuaalin (2000) mukaan depressiivinen persoonallisuus(häiriö) -diagnoosissa painottuvat
kognitiiviset, interpersoonalliset ja intrapsyykkiset persoonallisuuden piirteet enemmän
kuin dystyymisessä häiriössä, joka on lähin vaihtoehto.

[untuva]

Luulenpa, että aika harvalla on tuo diagnoosi. Eroa tavalliseen masennukseen on vaikea tehdä. Potilaan ei välttämättä edes tule kerrottua kaikki kyseisiä piirteitä. Itselleni, kun tehtiin masennusdiagnoosi ei minulta mitään elämästäni kyselty sanoin vain itse, että olen todella masentunut ja siltä pohjalta sain diagnoosin.

[untuva]

Erikoista omastakin mielestä, ei lääkärini diagnoosejani väärin ole tehnyt, mutta hän on tiedustellut vain nukkumistani. Ei muuta. Koska psykiatrini ei tiedustelu minulta vointiani, niin olen päätynyt viemään hänelle tilannekuvauksen sen hetkisestä tilanteesta kuvaten tilannetta hyvin kattavasti. Saa Kelan etuudet helpommin, kun lääkärillä on enemmän laittaa tietoa.

[ve e]

Mulla taitaa täyttyä kaikki kriteerit, hitsin hitsi.

[Sans nom]

Luulenpa, että aika harvalla on tuo diagnoosi. Eroa tavalliseen masennukseen on vaikea tehdä.

Kriteerit täyttyivät SCID-1 testissä, mutta testattava oli silloin masennuksen syvimmissä syövereissä. Muistan tuosta tilanteesta vain sen, että siihen kului aikaa pari tuntia ja että itkin melkein jokaisen kysymyksen kohdalla. Jälkeenpäin olen ajatellut, että todella epäeettistä toimintaa psykiatriltani, joka muutenkin oli kaikin puolin kaikkea muuta kuin priima. Eikö psykologisten testien lähtötilanne tulisi olla se, että testattava on jotenkin ”sielun ja järjen voimissa”? Eihän rikosoikeudessakaan syytetyn esim. sairasvuoteellaan antamia lausuntoja voida käyttää näyttönä.

[Psykopatologia]

SCID on pikemminkin strukturoitu haastattelu kuin testi.
On älytöntä käyttää runsaasti aikaa moiseen.

[Mirri]

Luulenpa, että aika harvalla on tuo diagnoosi. Eroa tavalliseen masennukseen on vaikea tehdä. Potilaan ei välttämättä edes tule kerrottua kaikki kyseisiä piirteitä. Itselleni, kun tehtiin masennusdiagnoosi ei minulta mitään elämästäni kyselty sanoin vain itse, että olen todella masentunut ja siltä pohjalta sain diagnoosin.

(lihavointi minun)

Minulla on kyseinen diagnoosi.
Potilaan kertoma on vain yksi osa diagnosointia, lääkärin oma havainnointi on toinen tärkeä osa, joten ei ole merkitystä sillä tunnistaako potilas persoonallisuutensa piirteitä ja osaako kertoa niitä vai eikö osaa. Minun diagnoosini syntyi useamman lääkäritapaamisen ja lääkärin havainnoinnin perusteella - ja myös ikään kuin sivuseikkana. Tärkeämmät diagnoosit ovat olleet pitkäaikainen sekä toistuva depressio. Tiedän kuitenkin, että psykiatrin määrittelemä 'depressiivinen persoonallisuus' pitää kohdallani paikkansa.

Maallikkoarveluni mukaan 'masennushistoria' on yksi merkittävä asia yritettäessä tunnistaa depressiivistä persoonallisuutta ja yritettäessä erottaa sitä niin toistuvasta kuin pitkäaikaisestakin masennuksesta. Depressiivinen persoonallisuus on alkanut kehittyä jo ties miten varhain kasvuvuosina - kuten persoonallisuushäiriöt yleensä. Jos kasvuvuosista ei löydy merkkejä depressiosta, ei ehkä ole syytä olettaa pitkäaikaisenkaan masennuksen olevan depressiivistä persoonallisuutta. Sen sijaan jos on syytä olettaa depressiota sairastavan henkilön olleen ties miten vakavasti masentunut jo ties miten varhain lapsuudessaan, on aika järkevää ajatella hänen sinnikkään depressionsa pohjalla olevan depressiivisen persoonallisuuden.

Niinpä minulla ei ole mitään syytä olla eri mieltä psykiatrin kanssa hänen kirjattuaan lääkärinlausuntoon maininnan depressiivisestä persoonallisuudesta.

[Sans nom]

Juu, ko. 'testiä' käytetään kliinisen työn tukena diagnostiikassa ja sairauden vakavuuden määrittämisessä, mutta entä validiteetti ja reliabiliteetti? Jos haastattelu uusitaan tietyn aikajakson jälkeen asteikolla voidaan saada aivan eri tulokset. Kuitenkin pers.häiriön leima kirjataan polttomerkkinä sairaalapapereihin.

[Mirri]

Ainakin minulla kyseinen persoonallisuus on suht muuttumaton asia, jonka kanssa elän ja tulen toimeen parhaani mukaan, joten en tunne itseäni 'polttomerkityksi', vaikka lääkärinlausunnossa onkin mainittuna depressiivinen persoonallisuus. Oikeastaan asian tietäminen on ollut helpotus, koska kyseisen diagnoosin avulla olen saanut selityksen moniin elämänhistoriani asioihin, ja 'luonteen kummallisuuksiin'; diagnoosi selittää enemmän kuin esim. pitkäaikainen masennus.

Minulle psykiatri, joka laittoi asian näkyviin lääkärinlausuntoon, teki palveluksen. Voi olla, että joku muukin voisi kokea samoin kärsittyään depressio-oireista niin pitkään lapsuusvuosistaan lähtien kuin pystyy muistamaan - kyseinen diagnoosi antaa selityksen mukana kulkevalle masennukselle, joka varjostaa koko elämää kasvuvuosista alkaen.

Muutenkaan en ymmärrä ajatusta persoonallisuushäiriöisyydestä 'leimana' ja 'polttomerkkinä'; mielestäni todellisia leimaajia ovat ne, jotka näkevät persoonallisuushäiriödiagnoosin noin kielteisenä asiana.

[Psykopatologia]

Mirri, oliko "depressiivinen persoonallisuus" tekstissä vai numeroituna diagnoosina (F60.8 muu määritetty)?

[Mirri]

Diagnoosinumerona oli F34.1, sen alla maininta depressiivinen persoonallisuus.

[Psykopatologia]

F34.1 Pitkäaikainen masennus
depressiivinen persoonallisuus

[Mirri]

Tässä on maallikkokielinen, pilke silmäkulmassa kirjoitettu, ja mielestäni aika osuva, kuvaus depressiivisestä persoonallisuudesta/persoonallisuushäiriöstä:

Depressiivinen persoonallisuus

eli meidän kesken apea on yleisilmeeltään iloton ja alakuloinen murehtija. kuten Nalle Puh -kirjoista tuttu aasi Ihaa, joka suhtautuu pessimisesti ja tuomitsevasti kaikkiin ja kaikkeen. Apea arvostelee ja syyttelee itseään melko julmasti, joten ei mikään ihme, että hän tuntee itsensä arvottomaksi ja riittämättättömäksi. Toisia kohtaan suunnattu arvostelu on usein hyvin hienovaraista, joten siihen on vaikea puuttua.

Tutkimusten mukaan pessimistit todellakin näkevät maailman realistisemmin kuin optimistit. Eikä pessimisti koskaan pety. Mutta apea kuluttaa suhteettoman paljon aikaa ja energiaa hautoessaan osin kuviteltuja epäonnistumisia ja näennäisiä puutteita. Hän jossittelee tehtyjä virheitä ja katuu menetettyjä mahdollisuuksia. Hän murehtii, että entäs jos tapahtuu sitä tätä ja tuota kamalaa. Apeus ei ole tilapäistä masennusta tai surua vaan kyyninen elämänasenne.

Apea ei salli itselleen mielihyvää. Jos häntä pyytää kirjoittamaan listan kahdestakymmenestä asiasta, jotka tuottavat hänelle iloa, tehtävästä ei tahdo tulla mitään. Apea kokee, että puuttellisena ja riittämättömänä hän ei ansaitse iloa.

Apea voi ensi alkuun vaikuttaa ihanan nöyrältä, todellisuudentajuiselta ja söpön vaatimattomalta. Varsinkin jos hän on todella hyvännäköinen ja fiksu. Niinpä kumppani yrittää alussa kiistää apean julman itseruoskinnan. Jos olet taipuvainen pelastamaan pulassa olevia, vakuuttelusi kaikuvat kuuroille korville. Pitemmän päälle apean yletön vastuunotto, jatkuva itsensä morkkaaminen ja kaiken hyvän vähättely alkavat tympiä lähipiiriläisiä.

Jatkuva tunne epäonnistumisesta voi kätkeä taakseen suuruudenhullut odotukset eli eräänlaisen salaisen ylpeyden. Jos vaatii ja odottaa itseltään mahdottomia, tunne epäonnistumisesta on väistämätön. Salakavalinta on, että apean odotukset itseä kohtaan ovat usein tiedostamattomia.

Apean tasainen kielteisyys on kuin musta aukko, johon kaikki ilo hukkuu. Ja tietenkin apeus myös tarttuu. Siksi mielenterveyden ammattilaiset eivät ota terapiaan montaa apeaa yhtä aikaa. Apeuden annosteluksi on hyvä pitää yhteinen huolihetki sanomalla apealle: ”Kuuntelen mielelläni huoliasi, mutta vain kymmenen minuuttia kerrallaan.”

Vanha viisaus sanoo, että huoli tulee hakematta, mutta hyvää joutuu kaivamaan. Silti kumppanin apeutta ja sen vaikutusta läheisten elämään on vaikeaa ottaa puheeksi, koska kun pyydät apealta iloisempaa meininkiä, apea alkaa syyttää itseään siitä, että nyt sinullakin on kurjaa. Silloin saatat tuntea syyllisyyttä siitä, että otit asian puheeksi. Ja pian teitä on kaksi katumuksen syvässä suossa.

Väkivaltainen tai petollinen kumppani on helpompi jättää kuin jatkuvasti surullinen ja toivoton. Toisaalta on hyvä kysyä, pitääkö minunkin puolisona upota samaan apeuden ja ilottomuuden suohon, johon apea itsensä vaivuttaa. Jos päätät lähteä suhteesta, hanki apealle tukea ja apua. Vaikka apea tietenkin osasi odottaa, että sinäkin lopulta hylkäät hänet, jätetyksi tuleminen saattaa laukaista itsetuhoisuutta.

http://tuimakka.fi/index.php?page=apea

Ei ihme, että minä maallikkona olen joskus miettinyt, että persoonallisuuteni häiriintyneisyyden kanssa olen aika lähellä tunne-elämältään epävakaata persoonallisuutta, enkä kuitenkaan tunnu sopivan epävakaan 'muottiin', vaikka miten yrittäisin sovitella ja tunkea... Lääkärinlausunnossa näkemäni maininta depressiivisestä persoonallisuudesta antoi selityksen siihenkin asiaan.

[Lette]

Keskeistä vaikeasta depressiivisestä häiriöstä:

Tällainen henkilö kokee olevansa uhri:
Yhteiskunnan uhri, olosuhteiden uhri, ympäristönsä uhri,
omaistensa uhri jopa oman kehonsa uhri.

Tällainen ihminen haluaa muilta ihmisiltä vahvistusta
uhriasenteelleen:
Hän haluaa, että muut ihmiset säälivät häntä ja kokevat
syyllisyyttä hänen tilanteestaan. Näin hän kokee olevansa
olemassa muiden kautta. Tämä on eräs tapa pyrkiä valtaan,
ihmiselle itselleen hyvin vahingollista. Hän ei tietenkään
tiedosta asennettaan. Ihmiset toimivat helposti toisen
tiedostamattomien toiveiden mukaan, toteuttavat niitä,
eli menevät ansaan.

Monella ihmisellä on näitä oireita lievemmässä muodossa.
Esim. kiusaamisessa kiusattu kokee olevansa uhri, joka
kykenee vain syyttämään kiusaajaa, mikä on ansa, joka
estää häntä auttamasta itseään.

[Mirri]

Lette, persoonallisuushäiriöiset ihmiset ovat nimenomaan kasvuvuosiensa olosuhteiden ja ympäristön, sekä omaistensa uhreja; siksihän persoonallisuushäiriöt ovat kehittyneetkin. Ei persoonallisuushäiriöinen ihminen ole erehtynyt kokiessaan olevansa uhri; päinvastoin hänen kokemuksensa osuu täsmälleen oikeaan - hän on oman menneisyytensä uhri, kuka enemmän ja kuka vähemmän vakavasti, mutta kaikki persoonallisuudeltaan häiriintyneet kuitenkin vakavasti. Ihan pienet traumat tuskin aiheuttavat persoonallisuushäiriöisyyttä.

Eikä persoonallisuushäiriöisyys synny itsestään, tai henkilön itsensä aiheuttamana - puhumattakaan, että persoonallisuuden häiriintyneisyys olisi sama asia kuin asenteet. Senkin puoleen on tärkeää ymmärtää persoonallisuushäiriöisten olevan oikeasti nimenomaan uhreja - he ovat kasvuvuosinaan traumatisoituneet niin vaikeasti, että persoonallisuus on häiriintynyt enemmän tai vähemmän vakavasti ja pysyvästi. Se, jos mikä, on uhriutta.

Laittaisitko näkyviin mistä olet siteerannut viestissäsi olevan tekstin - vai onko teksti sinun ajattelusi tulos ja käsityksesi otsikon aiheesta?

[Lette]

En ole siteerannut tekstiä mistään.
Puhun saamani koulutuksen ja elämänkokemukseni pohjalta. Tietääkseni
tämä on yleistä asiaa. Ihminen ei ole lapsuutensa eikä ongelmansa uhri,
elämä ei ole puolueellinen.

Tärkeintä ei ole se milloin ongelma on alkanut, vaan mitä se on tällä hetkellä,
miten nähdä sitä. Lapsuuteen vetoaminen voi olla pakoa ongelmasta.
Itselläni on ollut vaikea lapsuus, näen se ponnahduslautana itseni kehittämiseen.
En tarkoita, että lapsuutta tulisi väheksyä, mutta lapsi ei ole robotti, joka
nielaisee kaiken.
Tässäkin asiassa on erilaisia näkemyksiä.

[Mirri]

Tärkeintä ei ole se milloin ongelma on alkanut, vaan mitä se on tällä hetkellä,
miten nähdä sitä. Lapsuuteen vetoaminen voi olla pakoa ongelmasta.
Itselläni on ollut vaikea lapsuus, näen se ponnahduslautana itseni kehittämiseen.

Mistä tiedät, että olet selviytynyt omasta vaikeasta lapsuudestasi ilman mitään pysyvämpiä persoonallisuuden vaurioita, jotka ovat sinussa liian syvällä ollakseen korjattavissa omilla asenteilla tai itsensä kehittämisellä?

Eivät läheskään kaikki persoonallisuushäiriöiset vetoa lapsuuteensa; päinvastoin he eivät edes tiedosta eivätkä tunnista kasvuvuosissaan asioita, jotka ovat aiheuttaneet persoonallisuuden häiriintyminen. Ja kuitenkin persoonallisuushäiriöisyys useimmiten tavalla tai toisella juontaa juurensa juuri sieltä; ajasta, jolloin kasvavan lapsen persoonallisuuden kehittyminen 'terveeksi' tai 'vinksalleen' on ollut aikuisten vallassa.
Sanot lapsuuteen vetoamisen voivan olla pakoa ongelmasta. Kyllä asia voi olla toisinkin päin; oman persoonallisuushäiriöisyyden ja sen syiden tunnistaminen voi olla vakavan ja syvällä olevan ongelman kohtaamista, josta on mahdollisuus päästä tunne-elämän kasvamisen ja eheytymisen tielle.

On kovin valitettavaa, jos persoonallisuushäiriöisyyttä pidetään asiana, joka olisi ihmisen itsensä korjattavissa asennemuokkauksella ja itsensä kehittämisellä. Ei ole, koska persoonallisuushäiriöisyys on yleensä niin syvällä persoonallisuuden rakenteissa, että se on omistajansa ulottumattomissa. Ei auta itsensä kehittäminen eikä asenteiden muuttelu; sen sijaan riittävän asiantunteva ja pitkäaikainen hoito voi saada muutosta aikaan. Mutta ensin tietysti tarvittaisiin se, etteivät persoonallisuushäiriöiset ihmiset leimaudu, eikä heidän (meidän...) tarvitsisi tuntea syyllisyyttä tai häpeää persoonallisuutensa häiriintyneisyydestä.

[Psykopatologia]

ICD-10 (1992) & DSM-IV(-TR) (1994, 2000): häiriöiden kriteerien suomennokset

ICD:n suomennokset ovat Psykiatrian (uusimmassa) 9:nnessä uudistetussa painoksessa (2011).

DSM:n suomennokset ovat Psykiatrian 2.- 3:nessa painoksessa (2001 [2003]).

Lönnqvist, Jouko ym. (toimittajat ym.): Psykiatria. Helsinki: Duodecim, 1999...2011.
_