Psykiatriasta

[jupe]

Psykiatria on ajautumassa myrskyn silmään

Viime vuosisadalla psykiatristen palvelujen ongelmana oli laitoskeskeisyys. Sairaansijoja vähennettiin ja avohoitoa laajennettiin suunnitelmien mukaisesti, kunnes 1990-luvun lamassa suomalainen terveydenhuolto pelastettiin sillä rahalla, joka psykiatristen sairaansijojen vähennyksellä säästyi. Sairaansijojen purkua nopeutettiin ja avohoitoon siirtyi suunniteltua vähemmän henkilöstöä.

Prosessi toteutettiin pitkälti voimavarojen siirtelemisellä kiinnittämättä huomiota itse hoitojen sisältöön. Näin on syntynyt huomattava laatukuilu.

Tehokkaista hoitomenetelmistä, sairauksista ja hoidoista tiedetään huomattavasti enemmän, mutta käytäntö toimii aivan eri kiertoradalla. Potilasmäärien voimakkaan lisääntymisen takia yksilöllinen hoidon suunnittelu ontuu ja todellinen terveyshyöty jää pienemmäksi kuin olisi mahdollista.

Jo pitkälti toistakymmentä vuotta psykiatrian alan työntekijät ovat kohdanneet huomattavan eettisen ongelman. Emme voi tehdä työtämme tavalla, joka täyttää laadukkaan hoidon kriteerit. Syynä tähän on liiallinen kuormitus, kiire ja vähäinen mahdollisuus tutkittujen hoitomenetelmien käyttöönotolle. Tämä johtaa palvelujen toistuvaan epätarkoituksenmukaiseen käyttöön, koska alussa oikeaa hoitoa ei ole saatu oikeaan aikaan.

Avohoidon työtä määrittelee huomattavassa määrin toistuvat työkykyarviot ja työn sisällön kehittymättömyys.

Psykiatriaa kuormittavat paitsi perinteiset sairaudet, myös yritykset ennaltaehkäistä vaikeiden elämän kriisien kehittymistä vaikeammiksi. Joudumme yhtä aikaa olemaan osana medikalisaatiota ja samaan aikaan korjaamaan sitä satoa, jonka muun mielenterveyttä tukevan toiminnan puute yhteiskunnassa aiheuttaa.

Henkilöstön määrä on alimitoitettua sekä sairaaloissa että avohoidossa. Sairaalassa annettava akuuttihoito on nykyään pitkälti lyhytkestoista ensiapua. Esimerkiksi lääkärin työ kohdentuu tarkkailuarvioiden tekemiseen, huomattavaan asioiden kirjaamiseen ja lääkehoitojen määrittelemiseen. Aikaa ei yksinkertaisesti ole käytettävissä itse ydintehtävään eli potilaan arvioimiseen, hänen kuulemiseensa ja hoidon kattavaan toteuttamiseen.

Työ on muuttunut pakkotahtisemmaksi, jossa kirjurina ja lausuntojen laatijana toimiminen määrittelee liian kattavasti työn sisältöä. Tämä johtaa alasta kiinnostuneiden erikoistumisen epäröintiin ajankohtana, jossa kliinisesti kokenein työntekijäpolvi on eläköitymässä.

On huomattava, ettei ongelma ole suomalainen vaan se koskettaa erikoisalaa maailmanlaajuisesti.

Kehitys on vuosien ajan kulkenut niukkojen taloudellisten raamien sisällä voimavaroja karsimalla ja vähäisellä sisällön uudistamisella. Kun somaattisten alojen rahoitus on vuosikausia ollut nousussa, on psykiatrian rahoitus junnannut paikoillaan tai jopa laskenut.

Kaiken ytimessä on kuitenkin voimavarojen suhteuttaminen palvelujen kysyntään. Tässä yhtälössä psykiatria on jo vuosia sitten jäänyt somaattisen terveydenhuollon jalkoihin.

Julkiset psykiatrian alan erikoissairaanhoidon palvelut ovat kasvavissa ongelmissa. Voimme puhua kriisistä.

Viime aikoina on julkisuudessa esitetty voimakkaita vaatimuksia psykoterapeuttisten hoitojen saatavuuden parantamisesta sekä psykoterapeuttien koulutusmäärien kasvattamisesta. Samaan aikaan kuitenkin psykoterapeutit kertovat terapiaan ohjautuvan potilaita, joiden asianmukainen hoito tulisi toteuttaa moniammatillisissa erikoissairaanhoidon työryhmissä. Psykoterapia on muodostumassa keinoksi paikata avohoidon puuttuvia hoitosuhteita.

Ennen pitkää pahemmin kriisiytyvät palvelut johtavat suuremman avun tarpeessa olevien saaman hoidon kurjistumiseen. Tällöin käänteisen hoidon laki toteutuisi täydellä voimallaan. Köyhä saa köyhiä palveluja. Samaan aikaan yksityinen sektori kehittää lisääntyvästi näytön mukaisia hoitopolkuja osaksi työterveyshuoltoa ja itse maksaville asiakkaille. Laatukuilu kasvaa tällöin entisestään, mikäli julkisille palveluille ei tehdä riittäviä toimenpiteitä.

Kuilun umpeen kurominen edellyttää mahdollisuuksia suunnitella laajemman menetelmävalikon käyttöönottoa, henkilökunnan kouluttamista ja riittäviä voimavaroja. Koska mielenterveyden häiriöistä kärsivät kansalaiset ovat edelleen häpeäleimattu potilasryhmä, jää palvelujen riittävä rahoitus helposti muun hoidon jalkoihin.

Psykiatrisen työn sisältöä on mahdollista luoda kiinnostavammaksi ja hoidon laatukuilu on umpeen kurottavissa.Digitaalisilla palveluilla voidaan kohentaa perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhteistyötä ja avun tarvitsijoiden oma-apua. Kokemusasiantuntijat voivat toimia tukihenkilöinä.Potilasopetus on toteutettavissa isoissa ryhmissä. Muutoinkin intensiivisten ryhmämuotoisten hoitojen lisääntyvä käyttö vapauttaisi voimavaroja tehokkaampaan käyttöön. Yksilöhoidot voitaisiin toteuttaa niitä erityisesti tarvitseville ja tarvittava tehohoito erikseen tietyille potilasryhmille.Työkyvynarviointi tulee eriyttää toteutettavasta hoidosta, jotta avohoidon lääkärien työ saa enemmän sisältöä taajaan toistuvien lausuntojen laatimisen sijaan.Kehittäminen edellyttäisi taloudellisia sijoituksia muun muassa henkilökunnan koulutukseen. Aika näyttää, tapahtuvatko muutokset vasta viranomaistahon puututtua palvelujen tilaan. Tanskassa ja Norjassa valtio onkin erikseen sijoittanut varoja psykiatristen palvelujen kehittämiseen.

JYRKI KORKEILA, PSYKIATRIAN PROFESSORI; JARMO HIETALA, PSYKIATRIAN PROFESSORI; HASSE KARLSSON, INTEGRATIIVISEN NEUROTIETEEN JA PSYKIATRIAN PROFESSORI; SINIKKA LUUTONEN, KLIININEN OPETTAJA; NOORA SCHEININ, KLIININEN OPETTAJA; HENRI KARLSSON, KLIININEN OPETTAJA; MAX KARUKIVI, NUORISOPSYKIATRIAN DOSENTTI; MIRJA REMES, PSYKIATRIAN VASTUUALUEJOHTAJA

https://www.ts.fi/lukijoilta/5301891/Ps ... yn+silmaan