Lapsettomien lauantai 2013

[Psykopatologia]

Simpukka http://www.simpukka.info/fi_fi/etusivu/ ... ews&id=153

[asko]

Kivaahan tuo oli. Nostin lipunkin päivän kunniaksi.

[Helmenkalastaja]

Onnittelut Obelixille kolmosten syntymän johdosta!

[asko]

Kiva kai trollailla toisten murheilla?

[asko]

Tuommoista vanhaa, eläkeläisukkoa ei viitsi edes turpiin vetää.

[Mirri]

Laitan Bethin mainitseman jutun tähän; pitkä, mutta lukemisen arvoinen:

Pinnan alla

Raskaus pidetään aluksi salassa siltä varalta, että kävisi se kaikkein surullisin juttu: keskenmeno. Niitä tapahtuu kymmeniä joka päivä, vaikka ulkopuolinen ei sitä huomaa.
12.5.2013
Reetta Räty
Helsingin Sanomat

Nainen istuu kokoushuoneessa samalla paikalla kuin aina. Muut käyvät läpi tekeillä olevan projektin aikatauluja. Nainen ei jaksa kuunnella. Hän päästää katseen harhailemaan ikkunasta ulos. Eilen, kun hän kävi vessassa. Verta. Kouristelua. Keskenmeno.
Terveyskeskuksen puhelimessa sanottiin: mitään ei ole tehtävissä, huomenna käynti vastaanotolla, nyt olisi hyvä jatkaa normaalia elämää. Normaalia? Korvissa humisee.
Sen piti olla vauva, siitä piti kasvaa lapsi, ja aikuinen. Piti käydä niin, että vuosikymmenten päästä lapsi tulee äidin luokse sunnuntailounaalle, äiti silittää häntä päähän ja naurahtaa: äidin vauva. Se olisi ollut poika, nainen on siitä aika varma.
Nyt mahassa on tyhjää. Ehkä lapsesta ei olisi ollut elämään. Ehkä se oli sairas.
Nainen nousee ylös, kävelee vessaan ja katsoo itseään peiliin. Itku tulee ja tärisyttää koko vartaloa.
Meille ei synnykään vauvaa.

Arjen pinnan alla on valtavasti lapsiin ja lisääntymiseen liittyvää draamaa, joka ei näy palavereissa, katukuvassa tai otsikoissa. Yksi yleisimmistä draaman lajeista on keskenmeno.
Suomessa hoidetaan vuodessa noin 17 000 keskenmenoa. Yli 50 päivässä. Noin joka kahdeksas raskaus, josta jo tiedetään, päättyy kesken. Peräti joka viides suomalaisnainen kokee keskenmenon ainakin kerran elämässään.

Keskenmeno ei ehkä ole tabu, mutta yleisyyteensä nähden siitä puhutaan vähän. Osin siksi, ettei ole paljon, mistä puhua. Tapahtuma on lyhyt ja suht kivuton. Verta ja limakalvoa valuu pois mahasta. Kohdun tyhjentyminen varmistetaan yleensä lääkekuurilla tai kaavinnalla kevyessä nukutuksessa. Terveyskeskuksen näkökulmasta keskenmennyt sikiö on sairaalajätettä.
Monet eivät kerro raskaudestaan aluksi kenellekään, juuri keskenmenoriskin takia. Tuntuisi liian hankalalta tiedottaa, ettei lasta tulekaan. Keskenmenosta ei puhuta, koska ulkopuolisen silmin mitään ei ole tapahtunut.

Hiljaisuus saattaa johtua myös häpeästä. Lapsen saamisen oletetaan olevan jatkumoa kauniiseen tapahtumasarjaan: Suunnitellaan rakastuspäissään nimiä yhteisille lapsille, tehdään raskaustesti, ja lopuksi lähetetään tekstiviesti synnäriltä. Meitä on nyt kolme! It's a boy! Naisvalta!
Isä ja äiti ovat onnesta pyörryksissä. Lapsi syntyi vihdoinkin, tuo täyttymysten helistin. Elämä on juhla.
Keskenmeno rikkoo tarinan, pilaa juhlat.
"Keskenmenossa surraan vauvaa, jota ei saatu - mutta myös kokonaista valmiiksi suunniteltua elämää."

Keskenmenoksi sanotaan raskauden keskeytymistä ennen 22. raskausviikon loppua tai kun sikiö painaa alle 500 grammaa. Suurin osa keskenmenoista tapahtuu ennen kahdettatoista raskausviikkoa – odottavien ajanlaskussa siis ennen ensimmäistä ultrakuvausta. Nykyään moni käy ultrassa yksityisellä jo aiemmin. Se tarkoittaa, että yhä useampi suree keskenmenossa lasta, josta on jo nähnyt kuvan tai ainakin kuullut sydänäänet.

Keskenmenon syy ei yleensä selviä. Arviolta puolet johtuu sikiön kromosomipoikkeavuuksista. Onko se lohdullinen tieto, että "luonto karsii" syntyviä? Joillekin se on. Mutta ei se surua poista. Viallisiin alkioihin ja luontoon viittaaminen tuntuu monesta surevasta loukkaavalta ja kylmältä. Miten voisi olla luonnollista menettää lapsensa?

Ulla Järvi oli toisen keskenmenon saadessaan 42-vuotias. Keskenmeno oli raju fyysisesti, mutta myös siksi, että toive toisesta lapsesta kuoli lopullisesti. "Se oli viimeinen mahdollisuus tulla vielä kerran äidiksi."
Järvi sanoo voivansa tavoittaa keskenmenon tunteen hyvin konkreettisesti. Puheesta tulee katkonaista, kun hän kuvaa tapahtumia:

"Oli 17. viikko. Onko raskaus- tai keskenmenoviikoilla niin kauheasti merkitystä? Ei kaikille, mutta muistoja tulee enemmän, kun aika kuluu. Olin nähnyt vauvan ultrassa ja tunsin, miten se potki mahassa, oli niin reipas!"
"Se oli vaikea raskaus, oli verenvuotoa, sairaalakeikkoja. Olin sairauslomalla. Ja sitten. . . oli kipuja, menin vessaan. . . huusin. . . kaivettiin se sikiö vessanpöntöstä. . . laitettiin kenkälaatikkoon. . . patologikin katsoi, mutta. . . tajusin, ettei meille enää toista tule."
"Lääkäri sanoi, että te olette liian kasassa, tarvitsette apua. Hän näki, että romahduksesta tulee tavallista pahempi. Oli oikeassa."
Haastatteluun tulee tauko. Nieleskelemme molemmat. "Vieläkin sitä välillä laskee, minkä ikäinen lapsi olisi."

Järvi sai apua suruun terapiasta ja siitä, että päätti puhua keskenmenoista avoimesti. Järvi on terveystoimittaja. Hän päätyi kirjoittamaan aiheesta kirjan, Syntymätön – Tietoa ja kokemuksia keskenmenosta (Kirjapaja 2007).
Järvi kuvaa keskenmenoa rajuksi ja väkivaltaiseksi leikkauskohdaksi, joka osuu naisen kehon ytimeen. Suru ei katoa ajattelemalla, että lapsella saattoi olla jokin vialla.
"Juuri se on niin surullista, että jokin on mennyt pieleen! Miksi niin tapahtui minulle?"
Heräävä vanhemmuus tuo monissa esiin vähän yllättävän tunteen. Se ei ole tuttu hokema, jonka mukaan on pääasia, että lapsi on terve. Tunne on pikemminkin tämä: pääasia, että lapsi on. Järvi kuvaa tunnetta näin: "Enhän minä sinusta täydellistä halunnut, halusin sinusta lapsen."

Netissä keskenmenosurua ei piilotella. Vertaistukiryhmissä suru vyöryy silmille. Esimerkiksi Enkelisivuilla on yli 400 kertomusta keskenmenoista. Sivut on perustanut kolme keskenmenoa saanut Sari Kumpumäki.
Omissa tarinoissa kerrataan tapahtumia ja tunteita: "Katsoin lapsemme pientä lannistunutta olemusta näytöltä. Suru juuttui sisimpään. Itku tuli kotimatkalla rajumpana kuin kuvittelin. Kaavinta-aika parin päivän päähän. Sieluni oli rikki revitty, rakastettu ja odotettu enkelimme lähti ennen syntymäänsä ukin luo taivaaseen."

Satoja keskenmenokertomuksia lukiessa käy selväksi, että keskenmenossa surraan vauvaa, jota ei saatu – mutta myös kokonaista valmiiksi suunniteltua elämää. Siitä on mielessä kuvia ja kohtauksia. Keskenmenossa ne valuvat hyvin konkreettisesti verenä vessanpönttöön.
Keskenmeno on elämänmittainen ja -kokoinen jos. Millainen elämä siitä olisi tullut? Se olisi nyt – yläasteella? Tuollainen hysteerisesti kaverinsa kanssa ratikassa naurava teini?
Tässä mielessä keskenmenolla on yhteistä abortin kanssa. Mitä jos se ihminen olisi saanut elää?
Tietenkin keskenmeno ja abortti ovat myös vastakohtia. Se joka suree kesken loppunutta raskautta, voi kokea sairaan epäreiluna, että toisilla on varaa päättää, ettei halua lasta.

Enkelisivuston kaikki kertomukset ovat naisten kirjoittamia. Miesten surusta sivuilla sanotaan: "Naiset puhuvat surusta, miehet ajattelevat sitä."
Mutta mitä miehet ajattelevat?
Miehet sanovat usein, ettei raskaus ole heille kovin konkreettinen ennen kuin vauva on syntynyt (tai ennen kuin sen kanssa voi pelata futista). Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö mies surisi.
Osa miehistä on täysin valmistautumattomia siihen, että raskaus voi keskeytyä. Tulee sokki, epäusko, järkytys ja avuttomuus. Naiselle keskenmeno on silti voimakkaampi kokemus, ja miehelle jää helposti lohduttajan rooli. Moni yrittää säästää puolisoa omalta surultaan. Näin keskenmenon kokenut 39-vuotias mies, lyhytpuheisesti ja sanoja hakien: "Yritin tukea, kun toinen itki."

Ja näin 39-vuotias nainen: "Keskenmeno on iso asia, joka tapahtuu naisen kropalle. Miehen rooli on siinä aika avuton. Se voi olla jumalattoman yksinäistä surua: minun kroppani petti minut, ja sen ohella tietysti lapsen ja miehenkin."
Yksinäistä voi olla miehelläkin. Kuinkahan paljon on niitä, jotka eivät ole kertoneet asiasta kenellekään?

Keskenmenokirjan kirjoittanut Ulla Järvi on huomannut, ettei tieto keskenmenoista leviä. "Mutta onko se asia, josta edes pitäisi muistutella? Että kuules, tuossa voi käydä ikävästi?"
Kysymys on olennainen, sillä keskenmenoa ei voi estää. Siitä ylipäätään tiedetään lääketieteessä aika vähän.

Naiseen liittyvistä syistä on tunnistettu sikiön kromosomipoikkeavuuksien lisäksi esimerkiksi kohdun rakenteelliset ongelmat ja hormonaaliset syyt. Parvorokosta varoitellaan päiväkotien ovissa, koska se saattaa olla kohtalokas odottavalle äidille. Tupakointi ja raskas alkoholin käyttö lisäävät keskenmenoriskiä. Ylipaino saattaa vaikuttaa, ja usein sanotaan, että keskenmenoriski kasvaa äidin iän myötä. Yhtä kaikki: keskenmenon syy jää yleensä epäselväksi. Tarkkoja lukujakaan ei ole, koska ei edes tiedetä, kuinka paljon alkuraskauden keskenmenoja tapahtuu.
Elokuvaa katsoessa arvaa, miten käy, jos raskaana oleva nainen putoaa portaat alas tai joutuu auto-onnettomuuteen. Voimakas fyysinen vamma voi oikeastikin aiheuttaa keskenmenon, mutta esimerkiksi traaginen tieto tai arkinen stressi ei.

Erityisesti niille, jotka eivät saa muita lapsia, keskenmeno on kohtalokas.
Nelikymppinen nainen katuu, että haki ystävältään lainaan lastenvaunut raskauden alkuvaiheessa. Rattaat olivat yli vuoden kellarissa, sillä raskaus päättyi kesken. "Kumpikaan meistä ei pystynyt koskemaan rattaisiin."
Nainen sanoo säpsähtävänsä säännöllisesti ajatukseen lapsesta, jota ei saanutkaan. "Sitä näkee letkan päiväkotilapsia kadulla. Tulee viha, suru, tyhjyys. Miksei meillä voi olla lasta, kun kaikilla muilla on?"
Hänelle ajatus keskenmenosta "tavallisena" tai "yleisenä" tapahtumana on loukkaava. "Jos ei olisi ollut keskenmenoa, olisi se lapsi! Kaikki olisi toisin."

Ollaan ehkä sen vaikeimman ajatuksen äärellä. Lapset ovat ainoa tapa jatkaa elämää. Jos ei saa lapsia, vaikka haluaisi, keskenmeno on erityisen julma. Eräs nainen kuvaa sitä näin: "Kuolema lyö äitiä kasvoihin: sinusta ei elämä jatku. Sinä kuolet, ja sitten ei ole mitään."

Jotta keskenmenon saaneen surua voisi ymmärtää, täytyy käsittää lähtötilanne. Se on raskaus. Ja raskaus taas on alkuvaiheessa enemmän tunne kuin fyysinen tila. Keskenmeno ei särje tavallista, vaan erityisen.
Se hetki, kun raskaustestissä on kaksi viivaa. Miten sen selittäisi?
Sama koti, sama ikkuna, sama maisema, sama ihminen ennen ja jälkeen raskaustestin. Kaikki näyttää erilaiselta! Varsinkin ensimmäisessä raskaudessa.
Mieli on sekaisin, mutta myös kroppa alkaa valmistautua siihen kummallisuuteen, että ihmisen sisällä kasvaa toinen ihminen. Hormonit jylläävät.

Moni kokee raskausajan erityisen voimakkaana jaksona, eikä tunne välttämättä riipu siitä, onko lapsi toivottu vai yllätys. Vastuu tuo itsevarmuutta, ja ajatukset kääntyvät sisäänpäin.
Ultrakuvien näkeminen on lähinnä käsittämätöntä. Minustako äiti? Ja voi apua, tuosta isä!
Ajatus lapsesta on hahmoton, mutta tulevaisuuden kuvat saattavat olla tarkkoja: mies heittää lapsen ilmaan, lapsi herahtaa nauruun, äiti on muka kauhuissaan.
"Kun koko rakennelma menee pieleen, leikkauskohta on raju", Ulla Järvi kuvailee. Raskaushormonit loppuvat, tulee fyysisiä oireita. Keho on sekaisin, mielestä puhumattakaan.

Lääketieteen näkökulmasta keskenmenossa ei kuole "vauva", vaan "sikiö".
Suomessa keskenmennyttä ei haudata, eikä sille ole seremonioita. Jos vauva kuolee 22. raskausviikon jälkeen, puhutaan kohtukuolemasta. Suomessa kuolee kohtuun noin 200 lasta vuodessa. Nytkin joku itkee täysin epätoivoisena vauvaansa, jonka on synnyttänyt – kuolleena.
Kohtuun kuolleet vauvat synnytetään ihan kuten elävät. Hautaustoimistoissa myydään pienen pieniä arkkuja. Hautausmailla on hautoja, joissa on vain yksi päivämäärä. Kuolleilla on nimet, ja heistä on saatettu ottaa muistoksi kuva, tukkaa tai vaikka jalanjälki.

Kohtukuolemastakin puhutaan enimmäkseen netissä. Kohtukuolema.fi-sivuilla on vanhempien tarinoita. Tämän pohjattomampaa surua ei ole.
"Saimme hyvästellä hänet, kun hänet oli kapaloitu ja laitettu pieneen pahviarkkuun. Se oli maailman surullisin näky."
"Viimeisen ponnistuksen jälkeen avasin silmäni ja näin kalpean lapsen roikkuvan kätilön kädellä. Huoneeseen laskeutui huutoni jäljiltä kaiken kertova hiljaisuus."
"Äiti, meidän vauva on kuollut."

Monelle valkenee traagisen raskauden tai lapsettomuuden kautta, että lisääntymisessä ollaan tekemisissä luonnon kanssa, ei omien halujen tai valintojen. Vauvasöpöstelyt alkavat tuntua falskeilta, omat kuvitelmat mullistuvat.
Ajattelemme helposti, että vanhukset kuolevat, eivät vauvat. Kun on huolissaan omasta lapsesta, voi nähdä toisin: Juuri vauva on kauheassa vaarassa maailmaa vastaan. Heiveröinen, mitättömän pieni, kyvytön siirtämään kaulaa kuristavaa napanuoraa syrjään. Ennen vanhaan – ja nykyään kehitysmaissa – juuri vauvat ja alle yksivuotiaat kuolivat. Tämän lisäksi kuolivat äidit. Nykyäänkin yksi äiti minuutissa kuolee raskauden tai synnytyksen aiheuttamiin komplikaatioihin.

Keskenmenosuru kertoo, mitä lapset meille nykyään merkitsevät. He ovat odotettuja yksilöitä ja elämään merkitystä tuovia rakkauden hedelmiä – eivät ruokittavia suita tai työvoimaa maatilalle. Lapsia saadaan vähän, koska on ehkäisy ja lähdemme siitä, että vauvat jäävät henkiin. Olemme siis tottuneet ajattelemaan osin totuudenvastaisesti: Että vauvat eivät kuole. Että lapsensaaminen on onnellista, itsestään selvää, helppoa ja sitä säädellään ehkäisypillereillä. Näin asia ei ole.
"Raskaustesti ei enää ollut merkki raskaudesta, vaan pelon alkamisesta."

Jos ihmisen pitää jossain ajassa ja paikassa olla raskaana, niin Suomessa 2000-luvulla. Sen parempia mahdollisuuksia ei voi saada.
Vauvaa ei ole mieltä odottaa muuten kuin ajattelemalla, että kaikki menee hyvin. Niinhän luotamme elämään muutenkin, joka päivä, myös jo saatujen lasten suhteen.

Keskenmeno on raadollisimmillaan vain muistutus siitä, että vanhemmuus on toisenlainen maailma kuin se, mihin terve lapseton ihminen on tottunut.
Ei se ole nalleboordeja lastenhuoneessa tai kehtolauluja uinuvalle. Se on pettymyksiä, pelkoja, vastuuta, luopumista, ja niin suurta rakkautta, että siihen pakahtuu. Kaikki vanhemmuudessa on elämän kokoista.

Ystävät sanovat raskaaksi tulleelle, että kaikki menee varmasti hyvin. Mutta tilastot ovat toista kuin yksittäiset kohtalot. Joskus mikään ei mene hyvin. Joskus pelot toteutuvat. Elämä romahtaa.
Mitä keskenmenon kohdanneelle sitten pitäisi sanoa? Mikä voisi lohduttaa?
Ulla Järvi on kuunnellut lukemattomia kohtalotovereita.
Joillakin pettymyksiä on takana kymmeniä. Järvi uskoo, että varsinkin hoitajan ja lääkärin pitää olla tarkkoja sanoissaan.

On muutamia asioita, jotka menetyksen kohdannut haluaa kuulla: Et olisi voinut tehdä mitään toisin. Se ei ollut sinun vikasi. Olen pahoillani, että teille kävi näin.
Kokoushuoneesta vessaan lähtenyt nainen ei palannut kokoukseen, vaan käveli ulos, harhaili kotiin. Hän ei kertonut keskenmenosta työkavereilleen. Työpaikkalääkärille hän kertoi, ja sai sairauslomaa.
Ja pian hän sai toisen keskenmenon.
Se oli vaikeampi kuin ensimmäinen, sillä mukana tuli pelko: mitä jos en saa koskaan lasta?

Raskaustesti ei enää ollut merkki raskaudesta, vaan pelon alkamisesta. Toistuvasta keskenmenosta puhutaan vasta kun peräkkäin on ollut kolme keskenmenoa. Tälle pariskunnalle lapsenteosta on kuitenkin jo tullut muuta kuin itsestäänselvyys. "Keskenmeno katkaisi onnen", nainen sanoo.
Hän istuu taas kokouksissa. Päällepäin hän on rauhallinen ja keskittynyt. Mutta hänellä on salaisuus. Nyt hän kantaa sisällään toista ihmistä, ja sen kohtalo on hänen kohtalonsa.

http://www.hs.fi/sunnuntai/Pinnan+alla/a1368242487321

[Mirri]

Niinpä; on järkevää karttaa aihetta, jos se tekee liian kipeää.

[Hilppa]

Eilen todellakin oli aivan mahtava päivä kaikin puolin. En kyllä mitenkään osannut aavistaa, että minua(kin) juhlittiin.

[asko]

Lauantaina haluttiin korostaa tahattomasti lapsettomien osaa. Päivä menettää merkityksensä, jos siitä tulee sellainen "onpa mahtavaa, kun ei ole lapsia päivä".

[faarao1]

Mä en halju mukuloita ikänä!

[Hilppa]

Lauantaina haluttiin korostaa tahattomasti lapsettomien osaa. Päivä menettää merkityksensä, jos siitä tulee sellainen "onpa mahtavaa, kun ei ole lapsia päivä".

Heitäkin on erilaisia. Kuka mistäkin syystä lapseton.