Kirjoittaja Hilppa » 24.03.2013 22:54
Tehometsänhoito -termiin on puututtu, koska se ei taloudellista voittoa tuottavan metsätalouden harjoittajien mielestä ole relevantti termi. Tehometsänhoito -termin sijasta olisi voitu käyttää yksinkertaisesti termiä metsänhoito, mikä tarkoittaa metsän käsittelyä tasaikäis- tai monirakenteismenetelmin. Eduskunnassa käsiteltävänä oleva uusi metsälaki on ilmeisesti ajankohtaisena aiheena antanut pontta kysymyksen aiheen valintaan.
Biologisena aiheena tehometsätalous ja siihen liittyvä metsäpolitiikka on erittäin polttava ja ajankohtainen aihe. Tuolloin termi tehometsätalous voidaan nähdä ympäristötieteellisenä terminä, joka pitää sisällään ympäristöekogian ja ekologian tärkeitä aiheita. Tehometsätalous on monokulttuurin toteuttamista, joka heikentää eliölajien diversiteettiä ja edistää meneillään olevaa eliölajien sukupuuttoaaltoa. Talousmetsissä kiertoaika lyhennetään puun tuotannon maksimoimiseksi mahdollisimman lyhyeksi, yhtenäiset peitteiset metsäalueet pienennetään metsikkökuvioiksi, jotka avohakataan, istutetaan saman puulajin taimikoiksi, hoidetaan lannottein ja kasvinsuojeluainein, ensiharvennetaan, mahdollisesti uudelleen alaharvennetaan ja lopuksi puut korjataan päätehakkuussa. Talousmetsän eliölajien diversiteetti on pieni verrattuna luonnonmetsään, jossa on runsaasti eri-ikäisiä lahopuurunkoja, aihkimäntyjä, eri puulajeja runsas kirjo edustettuna ja eri-ikäisiä puita samassa metsikössä.
Luonnonmetsän suojelun ainoa tarkoitus ei ole hiilinieluna toimiminen, vaan myös metsän eliolajien biodiversiteetin säilyttäminen. Metsän kulttuuristen ja luonnonsuojelullisten arvojen vuoksi luonnonmetsien suojelu on tärkeätä. Jotta emme hävittäisi tulevilta sukupolvilta jotakin sellaista korvaamatonta, mitä he eivät voi tuhon tapahduttua enää koskaan saada takaisin. Viime vuosikymmenen aikana tehtyjen ekologian alaan kuuluvien metapopulaatiotutkimusten avulla on selvitetty, että eliölajien häviäminen ja sukupuutto tapahtuvat luonnonmetsien biotooppien l. eliölajien elinympäristöjen pirstoutumisen vuoksi. Kun suojeltu alue on pinta-alaltaan liian pieni, lajin selviytyminen kyseisellä alueella ei ole mahdollista vaan tapahtuu lajin populaatioiden pirstoutuminen pienempiin osiin ja lopulta lajin häviäminen kyseiseltä alueelta. On esitetty, että Suomen metsälakikohteet ovat liian pieniä pinta-alaltaan (keskimäärin vain pari ha). Pitäisi suojella pinta-alaltaan laajempia alueita, jotta metsiemme eliölajien säilyminen mahdollistuisi.
Miten meidän tulisi hoitaa metsiämme, jotta luononvarojemme taloudellinen hyötykäyttö ja luontoarvojen säilyminen olisivat yhtäaikaisesti mahdolliset? Suomen (ja Ruotsin) metsänhoidolliset menetelmät ovat säädellyt tarkasti lainsäädännössämme. 1940-luvun sotia edeltävien ja sotienjälkeisten harsintahakkuiden jälkeen metsämme olivat raiskioita ja niiden puuntuotos oli huono. Metsäalan professorien allekirjoitettua "Harsintajulkilausuman" säädettiin metsälaki, jossa tiukasti edellytetään (edellytettiin) metsän hoitamista puunkorjuun jälkeen jatkuvan puuntuotannon turvaamiseksi ja että metsää ei tuhottaisi. Metsälaki johti tasaikäisen metsän kasvatukseen ja metsänhoidon yksipuolistumiseen. Paperiteollisuus tarvitsi raaka-aineensa, sotakorvaukset oli maksettava ja metsä oli se luonnonvara, jota käytettiin taloudellisen nousun saavuttamiseen. Nyt elämme toisenlaisessa maailmassa uusine ongelmineen ja tavoitteineen. Metsän ainoana tarkoituksena ei ole enää tuottaa puuta paperiteollisuuden tarpeisiin. Olemme tilanteessa, jossa luonnonmetsät on suurimmaksi osaksi tuhottu ja varsinaisia aarniometsiä ei enää ole. Suojelualueemme ovat keskittyneet Pohjois-Suomeen. Ei ole kovin harvinainen ilmiö nykymaailmassa, että viimeisistä jäljelläolevista luonnonmetsistä käydään yhä kiivaampaa taistelua, mutta toisaalta viimeiset luonnonmetsien rippeet myös koetaan entistäkin arvokkaammiksi.
