Josif Stalinin ruumis laitettiin julkisesti esille Moskovassa neljäksi päiväksi
maaliskuussa 1953.
UUTISET >> KOTIMAA
Stalinin kuolema 60 vuotta sitten sai suomalaiset krokotiilinkyyneliin
5.3.2013 8:33 | 46 | Ilkka Malmberg http://www.hs.fi/kotimaa/Stalinin+kuole ... 2365836774
Pääministeri Urho Kekkonen puhui radiossa 6. maaliskuuta 1953. Tutun, matalan äänen kuulee helposti mielessään:
"On luonnollista, että kun generalissimus Stalin nyt on poissa, me suomalaiset tunnemme vilpitöntä surua sen johdosta."
Surua?
Neuvostoliiton johtajan Stalinin kuolemaa oli tiedetty odottaa jo pari päivää. Jotkut, kuten kommunistien Hämeen
Yhteistyö, olivat viimeiseen asti jaksaneet uskoa, että kyseessä oli vain ilkeämielinen juoru. Moni muukin uskoi Teräs-
miehen vielä nousevan. Ei Stalin voinut kuolla.
Stalin menehtyi aivoverenvuotoon 5. maaliskuuta kello 21.50. Moskovan radio kertoi asiasta 6. maaliskuuta aamuyöllä
kello kolme. Suomen Yleisradio poisti ohjelmistostaan kaiken kevyemmän aineiston. Kekkonen puhui kansalle.
Puhemies K.-A. Fagerholm lausui muistosanat eduskunnassa: "Myös Suomen kansa tuntee menettäneensä ystävän. Monissa
yhteyksissä on saatu todeta, että generalissimus Stalin tunsi ystävyyttä ja kunnioitusta Suomea ja sen kansaa kohtaan."
Ystävyyttä?
Presidentti J. K. Paasikivi ei tullut esille mutta lähetti julkilausuman:
"Generalissimus Stalin, jonka kuolemasta tänään olemme saaneet suruviestin, on nykyajan suurimpia hahmoja."
Samalla Paasikivi tuli antaneeksi esimerkin siitä, miten on sopivinta käsitellä naapurimaan johtajan elämää
ja merkitystä. Kannattaa korostaa suuruutta ja mahtavuutta. Ilman etumerkkiä.
Suomalaislehdistö joutui ainutlaatuiseen testiin. Nyt vaadittiin kirjoittamisen taidonnäytteitä. Kuinka kiittää
Stalinin elämäntyötä?
Jotkut lehdet menivät aivan rähmälleen. Åbo Akademin professori Max Engman on käynyt lävitse
suomalaisen sanomalehdistön kirjoitukset Stalinin kuoleman tiimoilta. Hän on koonnut näytteistä kattavan
kokoelman 11 vuotta sitten ilmestyneeseen kirjaan Kaksoiskotka ja Leijona. Lehtien kirjoitukset ovat outoa
luettavaa.
"Paremmat kirjoittajat saivat aika taitavasti asiat sanottua, mutta kyllä siellä aika kauheita kirjoitettiin",
Engman sanoo.
Karjalaislehti Ylä-Vuoksi oli valmis näkemään Stalinin nyt uusin silmin:
"Itsenäisyytemme alkuvuosien ja sotavuosien propagandan jälkeen onkin generalissimus Stalinin persoonallisuus
ja hänen voimakas henkilökuvansa alkanut maassamme selventyä ja näkyä oikeassa valossa."
Kainuun Sanomat nimitti vainajaa voimakkaaksi persoonaksi, nerokkaaksi suunnittelijaksi ja tahtoihmiseksi.
Sama linja oli monella muulla lehdellä, Paasikiven esimerkin mukaisesti.
Mutta mitä mahtoi tarkoittaa Vaasan nimimerkki Castor?
"Helteinen päivä on päättynyt. Nerokkaiden aivojen säteily sammunut."
Nimimerkki sotkeutuu Nietzschen yli-ihmisteoriaan. Stalin oli nero, päämäärä korkea, oppirakennelma vaikea,
ehkä Stalin tarvitsi "dispanssia", häntä ei pitäisi käsitellä samoin perustein kuin tavallisia ihmisiä, Vaasa-lehdessä
arveltiin.
Oli myös turvallista hämmästellä Stalinin uraa ja elämänkaarta. Lehdet vaikenivat yleensä hienotunteisesti tavasta,
jolla Stalin oli valtansa hankkinut.
Lalli, Kainuun Sanomat, Kaleva ja Ilta-Sanomat pystyivät muistuttamaan puhdistuksista mainitsematta niitä.
Yleensä viitattiin lujaan otteeseen, ankaraan taisteluun ja miljoonien ihmisten "kohtaloihin".
Engman varoittaa ylenkatseesta.
"Kannattaa muistaa, että vuonna 1953 elettiin aivan toisenlaista aikaa."
Maailma horjui tavan takaa uuden maailmansodan partaalla. Ja se sota olisi käyty ydinasein. Vasta hiljan oli alettu uskoa,
että Suomi voisi sittenkin selviytyä. "Jälkiviisaus olisi liian helppoa."
Kaikkein hanakimmin tartuttiin Stalinin ja Suomen kuviteltuun erityissuhteeseen. Suomella oli sen mukaan erityinen
paikka suurmiehen sydämessä, kuten Lenininkin. Paasikivi ja Kekkonenkin olivat heti viitanneet siihen.
"Erityissuhteesta puhuttiin jo tsaarien aikaan. Se oli hyvä vanha keino."
Engman huomauttaa, että suomalaiset halusivat aina muistuttaa Suomen läheisestä suhteesta keisarin henkilöön,
mutta ei muuhun keisarikuntaan, jonka poliittiset suhdanteet olivat ailahtelevia. Kaikki paha oli muka lähtöisin
vain keisarin huonoista neuvonantajista.
Toisesta maailmansodasta ei muistokirjoituksissa juuri puhuttu, Engman kirjoittaa, ja jos puhuttiin, niin syy pantiin
ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin niskaan. Keskisuomalainen kiitteli paitsi Leninin myös Stalinin toimintaa Suomen
itsenäisyyden hyväksi.
Åland ei ollut pekkaa pahempi. Se ehätti kiittämään Stalinia saarivaltakunnan turvaajana.
"Aivan Suomen pienoismalli", Engman sanoo ja naurahtaa.
Uusi Aika uskoi olevan Stalinin ansiota, ettei Suomea miehitetty, vaikka neuvostokenraalit olivat niin tahtoneet.
Vapauden pakinoitsija Vastus piti suomalaisia Stalinin valittuna kansana.
Engmanin mukaan entinen ulkoministeri, sotasyyllisyysvankeudesta vastikään vapautunut Väinö Tanner oli niitä harvoja,
jotka uskalsivat – viikko hautajaisten jälkeen – ihmetellä puheita Stalinista suurena Suomen ystävänä. Olihan tämä kaksi
kertaa hyökännyt Suomen kimppuun. Hämeen Yhteistyö kuittasi heti "suurrikollinen" Tannerin häpäisevän Stalinin muiston.
Oiva tapa selvitä kirjoitustehtävästä oli kuvata Stalinin henkilökohtaisia ominaisuuksia, kuten lämpimästi tuikkivia ruskeita
silmiä, jotka olivat kuuluisat lempeästä katseestaan.
Paasikivikin sanoi säilyttävänsä tapaamisista "mitä miellyttävimmän muiston", mikä kuulostaa yllättävältä. Kalevan Valtteri
kiinnitti huomiota kuviin, joissa Stalinille oli tunnusomaisinta "hymy jonkun lapsukaisen ojentaessa hänelle kukkia".
Vasabladet muistutti, että vainaja pysyi aina vaatimattomana: hän piti esimerkiksi villapaidoista.
Kommunistilehtien suru meni tietysti yli äyräitten. "Moninkertainen nero, lyömätön tiedemies." "Viisaiden aivojen toiminta
on sammunut, suuri, jalo sydän on lakannut sykkimästä", kirjoitti Raivaaja.
"Suurin ja viisain kaikista ihmisistä", jatkoi Vapaa Sana.
"Aikakautemme jaloin ihminen", luonnehti Työkansan Sanomat.
Suomi oli menettänyt "suojelusenkelinsä".
Edistykselliset runoilijat kävivät työhön. Elvi Sinervo julkaisi runonsa Maailman suru, jossa "kaikki tuulet kantavat
kiitoksemme hänelle".
Armas Äikiä ei onnistunut yhtä hyvin pontevassa runossaan Stalin."Sydän Stalinin aikojen kellona lyö."
Paavi luki Stalinille sielunmessun, YK:ssa pidettiin hiljainen hetki. Suomessa jonotettiin Neuvostoliiton lähetystöön
esittämään surunvalitteluja. Hufvudstadsbladet kuvasi tungosta lähetystön rapuissa, kun suoraan työpaikoilta tulleet
arkipukuiset miehet ja naiset seisoivat vierekkäin hännystakkisten herrojen ja punakaulaliinaisten pioneerien kanssa.
"Monet olivat selvästi henkilökohtaisensurun vallassa."
Julkisissa rakennuksissa oli suruliputus, yksityisiä kehotettiin tekemään samoin. Työpaikoilla työt seisahtuivat.
Hautajaispäiväksi järjestettiin B-Messuhalliin suuri surujuhla. Muilla paikkakunnilla järjestettiin pienempiä muisto-
tilaisuuksia.
Mutta mitä suomalaiset sitten mahtoivat oikeasti sydämissään ajatella?
"Ei sitä oikein pysty sanomaan", Engman pohtii.
"Kahdeksan vuotta sodan jälkeen oli kuitenkin mennyt kohtalaisesti. Ajateltiin, että ehkä sittenkin kykenemme
elämään Neuvostoliiton kanssa. Mutta nyt kiinteä piste oli poissa."
Työpaikoilla tuli riitaa. Esimerkiksi Malmin maanviljelyskonetehtaan johto kielsi työläisiä viettämästä hiljaista hetkeä,
Porissa tehtaat suostuivat vain suruliputukseen. Kun Raumalla osuusliike Suoja ei liputtanut, se sai kimppuunsa Satakunnan
Työn, joka ihmetteli, miksi osuusliike ei kunnioita "Suomen itsenäisyyden antajaa".
Demareiden kanneltiin jatkaneen työntekoa muistohetken aikana. Turussa ilmiannettiin poliisikomisario, joka linja-autossa
oli ennustanut vähemmän miellyttävää kohtaloa Stalinia hoitaville lääkäreille.
Uusi Päivä oli tyytyväinen, kun komisario joutui puhutteluun.
Moskovassa kiemurteli 16 kilometriä pitkä jono Liittojen talolle, jossa Stalin makasi kunniakorokkeella. STT haastatteli
surevia neuvostokansalaisia.
"Voitteko kuvitella aroja ilman niiden avaruutta? Voitteko ajatella Volgaa ilman vettä? Venäjää ilman Stalinia?"
lausui nuori nainen.
Samaan aikaan Siperiassa – Solzhenitsynin Syöpäosaston mukaan – leirivankeja ei yllättäen vietykään työhön. Parakkeja
ei avattu, kaiutin pysyi vaiti. Vangit alkoivat arvailla. Ja hiljakseen totuus tihkui esille.
"Hei pojat! On tainnut Ihmissyöjä potkaista tyhjää..."
Kohta soivat kitarat ja balalaikat.
Vasta seuraavana päivänä vangit komennettiin ulos pakkaseen. Oli tulossa tärkeä tiedonanto.
"Lakit päästä!"
Ei toteltu. Sitten porukan pelle tempaisi lakin päästään – ja heitti sen korkealle ilmaan. Kaikki lakit lensivät perässä.
Juttu julkaistiin alun perin HS:n Sunnuntai-sivuilla kymmenen vuotta sitten, kun Stalinin kuolemasta oli 50 vuotta.
Paasikiven henki tarttui sanomalehtiin 8:34 http://www.hs.fi/kotimaa/Paasikiven+hen ... 2365886962
_
