Psykopatologia.munfoorumi.com

Jussi "hermit" Nieminen (2009): Kuntoutujan tie.
http://books.google.fi/books?printsec=f ... &q&f=false

Hermiitti kertoo (blogi) http://hermiitti.blogspot.com/2012/02/k ... onaan.html

Lueskelin hieman tuota alkua, missä hermit kertoo paranoiastaan. Ääniäkin kuuli.

Tuli mieleen eräs juttu, jonka pääsin näkemään itse läheltä (ja osin osallisena):
Eräs nuori henkilö oli tavallaan "suljetulla". Hoitohenkilökunta oli sen verran kärryillä, että ilmeisesti hän kuulee ääniä - henkilö itse oli harvinaisen sulkeutunut omista jutuistaan. Hän sai luettavakseen netistä tulostetun jutun äänien kuulemisesta. Sivusto taisi olla Suomen moniääniset Ry:n kotisivu, mukana myös omakohtaisia kertomuksia. Oletettavasti kävi niin, että hän huomasi, ettei olekaan yksin ongelmansa kanssa - rohkaistui ja itse pyysi päästä paremman hoidon piiriin.

Osallisuuteni oli siis sitä, että älysin kertoa varsinaiselle hoitohenkilökunnalle tuosta Suomen Moniääniset Ry:stä.

(valitettavasti vaitiolovelvollisuuden takia en voi kertoa tarkempia yksityiskohtia. Kysymyksessä ei kuitenkaan ollut minulle läheinen henkilö).

Mt-potilaille tämmöiset omakohtaiset tarinat voi joskus olla tosi tärkeitä. Muissakin asiayhteyksissä on tullut huomattua ihmisten helpotus, kun tajuavat etteivät olekaan yksin ongelmansa kanssa.

Kahvi kirjoitti:Mt-potilaille tämmöiset omakohtaiset tarinat voi joskus olla tosi tärkeitä. Muissakin asiayhteyksissä on tullut huomattua ihmisten helpotus, kun tajuavat etteivät olekaan yksin ongelmansa kanssa.

Minä en oikein tajua mitä helpottavaa tuossa on. Maailmassa on miljardeja ihmisiä, olisi jokseenkin outoa ajatella että jollakulla olisi aivan ikiomalaatuinen ongelma.

En tajua minäkään tuota logiikkaa. Suomessakin on 400 000(?) juoppoa, anteeksi alkoholin suurkuluttajaa, eikä ehkä heidän selviämistään yhtään auta se, että löytävät aina ihka aitoja kollegoitaan paikallisesta, joiden seurassa voivat jatkaa etenevää uraansa lasikantista selaillen.

Kyllähän juopotkin kertovat omia selviytymistarinoitaan. Ainakin AA-toiminta perustuu juoppojen keskinäiselle kohtalotoveruudelle, ja se käsittääkseni on auttanut monia.
Potilasjärjestöissä on vähän sama juttu; niissäkin uskotaan kokemusperäiseen vertaistukeen, sen 'parantavaan voimaan'.

Loogista tai ei, ihmisiä usein auttaa ja helpottaa kohtalotoveruus; tunnetason tietoisuus siitä, etteivät ole ongelmineen yksin. Siinä asiassa ei auta, vaikka miten yrittäisi itselleen järjen kanssa selittää, että maailman miljardien ihmisten joukosta löytyy samanlaista sairautta ja samanlaisia ongelmia. Tarvitaan konkreettisempaa kohtalotoveruutta; sitä saa niin AA:ssa kuin potilasjärjestöissäkin - tai vaikkapa lukemalla kirjaa, jossa ihminen kertoo omasta elämästään.

Oletteko tulleet ajatelleeksi miksi tällaisia mielenterveysaiheisia vertaistukisivustoja tarvitaan; minkä 'logiikan' mukaan nämä auttavat ihmisiä ja ovat hyödyllisiä?

Mirri kirjoitti:Oletteko tulleet ajatelleeksi miksi tällaisia mielenterveysaiheisia vertaistukisivustoja tarvitaan; minkä 'logiikan' mukaan nämä auttavat ihmisiä ja ovat hyödyllisiä?

Niin no kyllähän se kieltämättä hieman huojentaa tietää että muitakin (piip) niin (piip) että pitää vuositolkulla (piip) jotain (piip) linkkiä.

Vasta 30000 sivunäyttöä, painakaa niitä nappeja!

Gyver kirjoitti:Minä en oikein tajua mitä helpottavaa tuossa on. Maailmassa on miljardeja ihmisiä, olisi jokseenkin outoa ajatella että jollakulla olisi aivan ikiomalaatuinen ongelma.

En osaa selittää, mutta noin vain lienee. Kaiketi sitä ihminen ei älyä ajatella noin laajasti joutuessaan itselleen uuden asian "uhriksi". Ääniä kuuleva ei välttämättä ajattele, että miljardeista ihmisistä on tilastollisesti todennäköistä, ettei ole ainoa.

Vertaistuki lienee oikea termi tämmöiseen.

Hilpan nostama juopp... korjaan: alkoholin suurkuluttaja -esimerkki kyllä on sikäli osuva, että vertaistuella on riskinsäkin. Voi käydä niinkin, että vertaistuki tosiasiallisesti ylläpitää tai pahentaa sairaudentilaa. Akuutin esimerkin voinee poimia Gyverin piip-jutusta. Yleisemmin esim niin, että kaljaveikkojen vertaistuki lähikuppilassa on aivan eri asia kuin sama AA-kerhossa.

Luin tuon hermitin nettikirjaversion. Google Books ei näyttänyt kaikkia sivuja, satunnaisesti sieltä täältä jätti sivuja välistä.

Sinänsä mielenkiintoinen tarina, että päiväkirjamerkinnöistä näkyi nouseva kehitys. Taka-askeleitakin näytti tulevan, mutta alussahan oli perunoidenkin keittäminen ylivoimaista ja lopussa tehtiin duunia, ajeltiin autolla pitkin Suomea ja sosiaalinen aktiivisuuskin oli aikamoista. Jonkinnäköinen selvitymistarina.

Sinänsä kyllä kirjan kieli ei ole mitään malliesimerkki. Huonoa suomeahan se on. Toisaalta mietin, että se tekee kirjasta autenttisemman ja uskottavamman. Mahdollisesti joku lahjakas ammattikirjailija voisi käyttää moista kieltä kirjassaan ihan tehokeinonakin.

Tuskin tuolla teoksella nyt kirjallisuuden Nobelia saadaan. Kirjan ansiot lienevät jossain muualla.

Itse nostan hattua hermitille ihan vaan sen takia, että on onnistunut kuntoutumisessaan: pakkohoitotapauksesta ja välillä täysin toimintakykynsä menettäneestä paranoidisesta skitsofreenikosta on kehkeytynyt näemmä ihan "tavan ihminen".