Kirjoittaja Varjolilja » 08.04.2010 10:10
Ymmärrän, että tosi pyöräilijöille etukori on ihan p:stä, mutta en olekaan mikään oikea pyöräilijä. Siihen eivät voimani ole riittäneet enää aikoihin. Ne kaikki ovat kuluneet aivan välttämättömiin asioihin, kuten siihen, että pystyn tarjoamaan perheelleni ruokaa silloin, kun meillä on ruoka-aika, että olen jaksanut edes sen vähän. Kunnossa olevalle ihmiselle sellainen itsestäänselvyys ei ole edes mainitsemisen arvoinen asia, mutta minulle se on ollut ja on yhä edelleen, tosin sairausloman ansiosta vähitellen helpommaksi käyvä, hitaasti kuitenkin.
Kun kävin koulua, kuljetin tavaroitani kassissa, sillä siihen aikaan eivät reput olleet muodissa. Välillä sidoin kassin tarakalle, mutta sekin oli hankalaa, sillä tien tärskyissä se toisinaan putosi ja piti kääntyä takaisin ja ehkä nousta vasta laskettu alamäki ylös, että sai sen noudetuksi. Kuljetin myös suksia, mutta narulla sidottu suksipaketti täytyi pitää kädessä, sillä sitä ei saanut kiinnitetyksi pyörään. Niin, ohjaustankoon laitettu kassi saattoi jäädä pinnojen väliin. Olin huonosti hoidettu lapsi, jota kukaan ei auttanut mitenkään missään asiassa, vaan kaikesta piti selviytyä omin voimin. Mitään apua oli turha odottaa edes pyytämällä. Sen vuoksi nämä selviytymiskeinoni ovat olleet lapsellisia.
Minulle polkupyörä on eniten turvaväline, josta voin pitää kiinni aivan konkreettisesti. Metsässäkin pystyn käymään, kun on pyörä mukana, mutta ilman sitä tulee hyvin nopeasti huono olo. Myös tässä kylällä liikkuessani polkupyörän mukanaolo auttaa minua paljon. Jos kävelen, minulle tulee olo, että minua tarkkaillaan, mutta kosketus pyörään auttaa enkä koe sitä silloin.
Nykyajan pyörissä tarakat ovat paljon heppoisemmat kuin siinä 60-luvun Crescentissä. Minulla ei ole tarakalla pidettäviä laukkuja. Tuli vielä mieleeni, että nuoruudessani pitkät pyöräretket olivat muodissa, ja monet kuljettivat teltan ja makuupussinkin mukanaan, kun olivat tällaisella matkalla. Nykyään heitä näkee aika harvoin.