Beethoven ja Lupun kultahiput

[Psykopatologia]

2. Suomalaisen kamariorkesterin konsertti Musiikkitalossa 17.3.2012

HS - Kulttuuri - 19.3.2012 - 1450 merkkiä - 1. painos http://www.hs.fi/arkisto/artikkeli/Beet ... edSearch=&

Suomalainen kamariorkesteri Musiikkitalossa, johtaja Jukka-Pekka Saraste, Radu Lupu, piano. - Beethoven.

Beethoven ja Lupun kultahiput

KONSERTTI. Romanialaiselta 66-vuotiaalta pianon mestarilta Radu Lupulta odotetaan syvää ja suurta kokemusta. Se, mitä saadaan, on entistä enemmän arpapeliä.

Lupu aukoo jo parilla nuotilla ihmeellisiä ulottuvuuksia. Siinä soi tyynesti lujittunut viisaus kauniisti hohtavana ja kiinteänä. Joskus syntyy vain kultahippuja, eikä aina välty vaikutelmalta, että Lupu haluaisi häipyä kokonaan kuuluvista. Ludwig van Beethoven sävelsi B-duuri-pianokonserton [2. pianokonsertto] Wienin valloitukseen. Nuoruuden riehaan ei Lupu mennyt mukaan, mutta lastenlaulumaista selkeyttä ja mutkatonta jäntevyyttä oli riittävästi. Suurin tunnetiheys löytyi adagion yksiäänisistä, pedaalilla kaiutetuista kolmisoinnuista. Jukka-Pekka Sarasteen johtama Suomalainen kamariorkesteri myötäili varjona.

Pianon eteeriset johdantosoinnut avasivat G-duuri-pianokonserton [4. pianokonsertto] , mutta lopukkeen syttymättä jäänyt sävel oirehti tulevasta. Lupu soitti aivan koskettimiston pinnalta. Kimmeltävä ja rullaava kudos jäi joskus vain vihjeeksi. Tulkintaa saattoi verrata vanhaan kuvakudokseen, josta osia on haalistunut pois.

Saraste kunnioitti kahdeksannessa sinfoniassa Lupun säteilemää auraa ja antoi myös rauhan puhua haydnmaisen remeltämisen lomassa.

JUKKA ISOPURO

[Psykopatologia]

1. Suomalaisen kamariorkesterin konsertti Musiikkitalossa 29.10.2011
viewtopic.php?f=5&t=6119&p=68110&hilit=suomalainen+kamariorkesteri#p68110


Radu Lupun tulkinnat kuulostavat lähes improvisoiduilta.
KIMMO RÄISÄNEN

Suomalainen kamariorkesteri Musiikkitalossa 29.10. KapellimestariJukka-Pekka Saraste, Radu Lupu, piano. - Beethoven.

Radu Lupun ainutlaatuinen pianotaide
Julkaistu: 31.10.2011 lehdessä osastolla Kulttuuri A A
JUKKA ISOPURO

Konsertti. Ludwig van Beethovenin kolmannen pianokonserton orkesterijohdannon päättyessä piano-osuuden
alkamiseen ei ollut sekuntiakaan, ja Radu Lupu istui kuin torkkuen takanojassa kädet sylissä.
Asentoa tuskin muuttaen, vähimmän ponnistuksen kautta, Lupu jyräytti c-molli-asteikot ajallaan.

Lukemattomia kertoja konserton soittanut Lupu tuntui viime hetkellä, lähes improvisoiden, valitsevan tulkinnan
monista mahdollisista. Strategia saattoi muuttua jopa kesken fraasin. Lupu jakoi tulkintamahdollisuudet rooleiksi
ja kävi niillä suurta vuoropuhelua sekä itsensä että orkesterin kanssa.

Hitaassa osassa tuskin havaittavasti koskettimistoa sormeilemalla Lupu vaipui niin syvään yksityisyyteen,
että nolotti olla salakuuntelijana. Finaalirondossa yhdistyivät huolettomuutta lähenevä rentous ja sisäsyntyinen osuvuus.

Noin sadan vuoden ajalle - Mozartista Brahmsiin - keskittyvän Lupun pianotaide on ainutlaatuista. Tulkinnat syntyvät hetkessä,
syvästi harkittuina, pitkästi koettuina ja suurella riskillä. Jukka-Pekka Sarasteen johtaman, huippuvireisen Suomalaisen
kamariorkesterin Eroica-sinfoniasta Lupu sai arvoisensa, vaikkakin erilaisen jatkon. Aikansa vallankumouksellisen sinfonian
dynaaminen porrastus ja pitkän kaaren jännittäminen tekivät vaikutuksen erityisesti surumarssiosassa. Ei tarvita suurta
orkesteria, kun sointi on ytimekäs ja soitinryhmät kamarimusiikillisen yksilöllisiä.

[Psykopatologia]

Muutaman vuoden takaisessa Hesarin pianokonsertti-arvostelussa kriitikko lähti paljolti liikkeelle siitä,
että soittajalla ei ollut aristokraattisuutta, jonka ilmeisesti katsotaan kuuluvan suurille pianisteille.
Hänellä tuntui olevan vaikeuksia arvostelun kirjoittamisessa.

Samaa vaikeutta tuntuu olevan Isopurolla: kaksi arvostelua ovat otteeltaan erilaisia, eikä jälkimmäisestä
oikeastaan saa mitään selvää.

Varmaa on ainakin se, että Lupussa ei ollut mitään aristokraattista. (Vastakohtana tulee mieleen patsasmainen
Michelangeli.) Lupu nojaili taaksepäin ja katseli suurimman osan aikaa kapellimestaria (kun yleensä mestari
katsahtelee solosoittajaan). Pitsimäisiä kuvioita kumpusi pianosta hyvin impressionistisen tuntuisesti.
Lupu soitti ikään kuin "lonkalta"; ikään kuin hän olisi samaan aikaan voinut lukea Hesaria! Merkillistä.

Vissiin keskinkertaista musiikkia keskinkertaisesti esitettynä - vai kuinka?