Mitä isä teki?
Lennart Kihlström palveli vapaaehtoisena natsi-Saksan SS-joukoissa. Hänen poikansa Lars kävi lukemassa isänsä sotapäiväkirjan Kansallisarkistossa ja järkyttyi.
Tilaajille
Marko Junkkari HS Julkaistu: 17.3. 2:00 , Päivitetty: 17.3. 6:10
AMMUTTIIN neljä juutalaista
Lars Kihlström istui Kansallisarkistossa ja tuijotti sanoja järkyttyneenä. Vaikka hän oli tiennyt, että jotain tällaista päiväkirjassa saattaisi lukea, oli silti kamalaa nähdä sanat siinä kirjoitettuina. Henki salpautui.
Lause oli kirjoitettu sinisellä musteella. Tekstistä erottuivat tummina täplinä pisteet. Ne oli tökkäisty paperiin voimalla. Eteenpäin kallistuva käsiala oli pientä, sieväksikin sitä voisi kutsua.
Se oli hänen isänsä, natsi-Saksan SS-joukoissa palvelleen Lennart Kihlströmin käsialaa.
Lars luki 2. heinäkuuta 1941 tehdyn päiväkirjamerkinnän uudestaan. Se kuului kokonaisuudessaan näin:
Lyhyt marssimatka. Tie täynnä kolonnia. Ammuttiin neljä juutalaista. Yövyttiin taivasalla teiden risteykseen.
Pahinta tekstissä oli toteava sävy. Marssittiin, ammuttiin, yövyttiin. Neljän juutalaisen ampuminen oli yksi sattumus muiden joukossa tuona heinäkuisena keskiviikkona.
Lars Kihlström mietti, voiko osallisuutta sotarikoksiin enää selkeämmin ilmaista.
Vaikka lause oli passiivissa, josta puuttui subjekti eli tekijä, Kihlströmin mielestä kirjaus oli silti pelottavan yksiselitteinen. Ainakaan se ei kuulostanut sivustaseuraajan kommentilta. Se ei siirtänyt vastuuta jollekin muulle. Eikä vaikuttanut siltä, että kirjoittaja vain toistaisi jostain kuulemiaan huhupuheita.
Lars Kihlström makusteli lausetta. Ammuttiin neljä juutalaista. Sen saattoi tulkita niin, että he, isän yksikön SS-miehet, olivat ampuneet neljä juutalaista. Ei välttämättä isä itse, mutta vähintäänkin hänen SS-toverinsa.
Tai mistä sitä tietää, oliko isä yksi ampujista, Kihlström mietti. Häntä ahdisti.
WIKING oli natsi-Saksan moottoroitu SS-divisioona, johon rekrytoitiin ulkomaalaisia vapaaehtoisia taistelemaan bolševismia vastaan. Divisioonassa palveli vuosina 1941–43 kaikkiaan 1 408 vapaaehtoista suomalaista sotilasta.
Kyseessä oli Suomen valtiojohdon siunaama hanke, jonka tarkoitus oli lähentää Suomea Saksaan ja saada samalla tukea Neuvostoliiton uhkaa vastaan.
Suomalaiset SS-miehet ovat olleet viime aikoina paljon esillä julkisuudessa.
Helmikuun alussa valtioneuvoston kanslia julkisti Kansallisarkiston toteuttaman arkistoselvityksen suomalaisten SS-miesten osallisuudesta juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen vuosina 1941–1943. Selvitys oli tehty Simon Wiesenthal -keskuksen pyynnöstä, ja selvitystyötä johti professori Lars Westerlund.
Selvityksen tulos oli se, että suomalaiset SS-vapaaehtoiset osallistuivat hyvin todennäköisesti SS-Wikingin eri yksiköiden tekemiin surmatöihin ja väkivaltaisuuksiin niin juutalaisia kuin siviilejä ja sotavankejakin kohtaan.
Selvityksessä tosin todettiin, että käytössä ollut lähdeaineisto ei anna riittävän yksityiskohtaisia tietoja yksittäisten tapahtumien tarkaksi arvioimiseksi.
Puolustusministeri Jussi Niinistö, historiantutkija itsekin, kimpaantui tuloksista ja moitti selvitystä. Hänen mukaansa siinä ei esitetty yhtään uutta todistetta suomalaisten sotarikoksista.
”Siksi pidän epäoikeudenmukaisena, että heidän päälleen heitetään epäilyksen varjo ilman todisteita”, Niinistö kirjoitti blogissaan.
Niinistön kommentit ärsyttivät Lars Kihlströmiä. ”Pitäisi vihdoin päästää valoa sinne, missä verhoja on pidetty”, hän sanoo.
LARS Kihlström on 68-vuotias eläkkeellä oleva erityisluokanopettaja. Hän opetti aikoinaan useissa helsinkiläiskouluissa mutta viettää nyt eläkepäiviään Salossa. Hänellä on seitsemän lasta ja 17 lastenlasta, jotka kutsuvat häntä vaariksi.
Lapset ja lapsenlapset ovatkin yksi syy siihen, miksi vaari on käynyt tänä talvena Helsingin Kruununhaassa sijaitsevassa Kansallisarkistossa lukemassa isänsä sotapäiväkirjaa.
”En halua heidän jäävän epätietoisuuteen näin suurista asioista. Haluan antaa heille mahdollisuuden luoda oman elämänsä tarinoita niin paljon faktojen perustalle kuin se minun puolestani on mahdollista”, hän sanoo ja jatkaa:
”Uskon avoimuuteen. Kannatan sitä seurauksista piittaamatta.”
Lars Kihlstömin isän Lennart Kihlströmin päiväkirja löytyy Kansallisarkistossa sijaitsevasta Mauno Jokipiin kokoelmasta. Sinne on kerätty 44:n SS-joukoissa palvelleen suomalaisen sotapäiväkirjat.
Vuonna 2007 kuollut Mauno Jokipii oli historian professori. Hänen vuonna 1968 ilmestyneessä Panttipataljoona-kirjassaan kerrotaan yksityiskohtaisesti SS-divisioona Wikingissä palvelleista suomalaisista.
Kirja oli vuosikymmeniä virallinen totuus suomalaisista SS-miehistä, ja monen mielestä se on sitä edelleen.
Siitäkin huolimatta, että uudempi historiantutkimus osoittaa kirjan olevan paikoin tarkoitushakuista suomalaisten tekemisten puolustelua ja valkopesua.
Jokipiin tulkintaa suomalaisista SS-joukoista ovat arvostelleet tutkimuksissaan muiden muassa André Swanström ja Oula Silvennoinen.
Swanströmin viime syksynä ilmestyneessä Hakaristin ritarit -teoksessa kritisoidaan muun muassa Jokipiin tapaa häivyttää fasistisia poliittisia kantoja, joita oli osalla suomalaisista SS-miehistä.
Jokipii teki Panttipataljoonan SS-miesten Veljesapu-perinneyhdistyksen tilaustyönä.
Jokipii arvioi kirjassaan, että jotkut SS-Wikingin sotilaat ja yksiköt syyllistyivät sotarikoksiin, mutta kyse oli todennäköisesti pienestä vähemmistöstä.
Suuri enemmistö taisteli Jokipiin mukaan kansainvälisen oikeuden sääntöjen puitteissa.
Suomalaisille SS-miehille Jokipii antaa kirjassa synninpäästön.
Wikingin suomalaiset eivät ole mikäli lähteistä ja kertomuksista tiedetään missään joutuneet itse osallistumaan julmuuksien toimeenpanoon, hän kirjoittaa.
Jokipii toteaa lisäksi, että suomalaisten SS-miesten mahdollisuudet estää muiden sotarikoksia olivat ”miltei olemattomat”. Suomalaiset eivät sodan alkuvaiheessa toimineet upseeritehtävissä, eivät edes aliupseereina.
PANTTIPATALJOONAN ilmestymisvuonna Lars Kihlström oli 17-vuotias.
Hän muistelee, että kirja löytyi myös hänen vanhempiensa kirjahyllystä, mutta hän itse ei lukenut sitä. ”Minulla oli kuitenkin epämääräinen tietoisuus siitä, että se kirja liittyi Lennartiin.”
Toki Lars tiesi, että hänen isänsä oli ollut SS-joukoissa Saksassa.
Vuonna 1920 syntynyt Lennart Kihlström lähti SS-joukkoihin ensimmäisten joukossa. Adler-höyrylaiva vei 15. toukokuuta 1941 Kihlströmin ja joukon muita vapaaehtoisia Turusta Danzigiin (nykyinen Gdansk), josta miehet siirrettiin junalla Stralsundiin.
Stralsundissa suomalaiset jaettiin kahteen ryhmään. Ne, joilla oli rintamakokemusta – heitä oli noin 400 – sijoitettiin lyhyen koulutuksen jälkeen eri yksiköihin SS-Wiking-divisioonaan, joka lähtisi itärintamalle. Näitä sotilaita kutsuttiin divisioonan miehiksi. Loput tulijat määrättiin saamaan sotilaskoulutusta. Tämä ryhmä nimettiin pataljoonan pojiksi.
Lennart Kihlström pääsi divisioonan miehiin, vaikka hänellä ei ollut rintamakokemusta. Talvisodan aikaan Kihlström oli ollut tykistössä varusmiespalveluksessa. Vänrikiksi hänet oli ylennetty joulukuussa 1940.
SS-Wikingissä oli sotilaita useista eri maista. Kihlström sijoitettiin kuuden muun suomalaisen kanssa SS-Wiking-divisioonan kenttätykistörykmentti 5:een. Hän oli omassa patterissaan ainakin alkuun ainoa suomalainen.
Saksa aloitti suurhyökkäyksen Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941. Kihlströmin tykistörykmentti 5 lähti etenemään muiden mukana kohti itää. Loppuvuodesta rykmentti oli päässyt Miusjoelle nykyisen Itä-Ukrainan alueelle.
Kihlström palasi Suomeen jo seuraavana keväänä, vaikka SS-komennuksen oli määrä olla kaksivuotinen. Sotilaspassin mukaan hänen pestinsä SS-joukoissa loppui 6. helmikuuta 1942.
Sotilaspassi kertoo myös, että Kihlström meni Suomessa kadettikouluun heinäkuun alussa 1942. Jatkosodassa hän palveli tykkipatterin päällikkönä muun muassa Syvärillä, Äänislinnassa ja Vuosalmella. Hän osallistui myös Lapin sotaan.
Lennart Kihlström nimitettiin luutnantin virkaan huhtikuussa 1945. Elokuussa 1945 hän erosi Puolustusvoimien palveluksesta. Vaikka Kihlström muodollisesti erosi itse, käytännössä hänen oli pakko. Välirauhansopimus edellytti, että SS-miehet eivät jatka Suomen armeijan upseeristossa.
LARS Kihlström kertoo, että lapsuudenkodissa Jyväskylässä isän SS-historiasta ei puhuttu lainkaan.
Syynä olivat varmasti osaltaan niin sanotut yleiset syyt. Sodanjälkeisessä Suomessa oli valvontakomissio, ja sittemmin rakennettiin ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa Neuvostoliiton kanssa.
Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynneissä SS julistettiin rikollisjärjestöksi.
Kihlström kertoo vanhimman veljensä muistavan, että perheen vaatekaapin hyllyllä säilytettiin 1950-luvun lopussa tai 1960-luvun alussa isän SS-upseerin koppalakkia. Veljet ovat myös kertoneet isän käyneen niihin aikoihin esitelmöimässä SS-pataljoonasta Jyväskylän klubilla.
Kihlströmin mukaan isä oli vaitelias ja ankara mies.
”Sota on suurta järjettömyyttä ja ihmisarvon järkyttämistä. Mykkyyteen pakeneminen sodan jälkeen lienee yritys suojautua, ehkä yritys eheytyä”, hän pohtii.
Isäsuhdetta ei parantanut se, että Larsista tuli 1970-luvulla kommunisti. Hän työskenteli taistolaisten Tiedonantaja-lehden Tampereen-aluetoimittajana ja sittemmin Kulttuurivihkoissa.
Lars Kihlströmin puna-aate haaleni 1980-luvun alussa. Sittemmin hän työskenteli muun muassa paikallisradiossa toimittajana ja erityislasten opettajana. Perhe asui muutaman vuoden Ruotsissa ja Nepalissa.
Suhde isään säilyi etäisenä loppuun asti. Lennart Kihlström kuoli vuonna 1991 ja vei mukanaan tiedot SS-retkensä yksityiskohdista.
VUONNA 1994 Kihlströmit saivat yllättäen lisää tietoa isän nuoruusvuosista.
Silloin julkaistiin Marja-Liisa Vartion nuoruuden päiväkirjat vuosilta 1939–40. Vartio oli runoilija ja prosaisti ja suomalaisen modernismin uranuurtaja.
Nuoruuden päiväkirjoissaan teini-ikäinen Vartio (o.s. Sairanen) kertoi elämästään, jonka keskiössä oli hänen suuri rakkautensa Lenkku. Vartio oli tavannut varusmiespalvelusta suorittavan pojan syksyllä 1939 Pieksämäellä.
Kirjan lopun henkilöesittelyssä kerrottiin, että Lenkku oli oikealta nimeltään Lennart Kihlström.
Tämä oli Lars Kihlströmille yllätys. Hän ei ollut aiemmin tiennyt isänsä suhteesta Vartioon.
Vartion päiväkirjassa on valokuva Lennartista vuodelta 1940. Kaunispiirteinen parikymppinen näyttää herkältä runopojalta, joka katsoo ujosti alaviistoon.
Päiväkirjamerkintöjen perusteella kyse oli pääosin kaukorakkaudesta, jossa Vartio vaikutti olevan innostuneempi osapuoli.
Kirjassa kuvataan myös Lennart Kihlströmin lähtö Saksaan. Pari tapasi 14. toukokuuta 1941 Stockmannin kellon alla Helsingissä ja vietti pari tuntia yhdessä.
Kihlström kertoi lähtevänsä kahdeksi vuodeksi Saksaan, mutta ei suostunut kertomaan yksityiskohtia siitä, minne ja miksi hän oli menossa. Hän kertoi, ettei voisi matkaltaan edes kirjoittaa Vartiolle.
Tehtävä on salainen, hyvin salainen. Hän menee kauas, en tiedä, mihin. Ei edes hänen äitinsä tiedä, mihin hän menee, Marja-Liisa Vartio kirjoitti päiväkirjaansa seuraavana päivänä.
”Maan edut, ja sitten vasta yksilön”, oli Kihlström päiväkirjan mukaan sanonut Vartiolle.
Nuo hänen sanansa tekivät minut urhoolliseksi. Minusta tuntui kuin olisin päässyt mukaan suureen tehtävään.
Marja-Liisa Vartio meni myöhemmin naimisiin kirjailija Paavo Haavikon kanssa ja kuoli vuonna 1966. Haavikon kustannusyhtiö Art House julkaisi Vartion nuoruuden päiväkirjat postuumisti.
Paavo Haavikkoa Lennart Kihlström ilmeisesti ärsytti. Näin voi ainakin päätellä Haavikon Anna-lehdelle antamasta haastattelusta syksyllä 1994.
[Marja-Liisan] ensirakkaus oli varsinainen tragedia, Haavikko sanoi haastattelussa. Tässä Lennartissa oli jotain fantastista, harhaanjohtajaa ja huijaria. Hän oli varsinainen jutunkertoja. Ja aluksi ne jutut menivät täydestä.
Haavikko ei uskonut, että Kihlström oli ylipäätään lähtenyt Saksaan. Hän sanoi Annan haastattelussa, että Kihlström oli ”muka” lähtenyt Saksaan mutta oli sitten pari vuotta myöhemmin ilmestynyt silloin lottana toimineen Vartion eteen Äänislinnassa.
Lennart Kihlströmin omaiset hermostuivat Haavikon puheista, mikä oli sinänsä vähän ironista. Olihan perhe siihen asti pääosin vaiennut Lennartin SS-menneisyydestä. Mutta nyt kun joku epäili asiaa, reaktio oli äkäinen.
Larsin vanhin veli lähetti Paavo Haavikolle tulikivenkatkuisen kirjeen, jossa hän vastasi ”solvauksiin”.
Te Vartion tietoihin nojaten annatte ymmärtää, että isäni on ”muka” mennyt Saksan armeijaan 1941, veli kirjoitti kirjeessään.
Todisteeksi isän SS-pestistä kirjeeseen oli liitetty valokopio Lennartin sotilaspassista sekä ote Wiking-divisioonan suomalaisen vapaaehtoispataljoonan upseeriluettelosta.
Lisätodisteita on saatavissa professori Mauno Jokipiin teoksesta Panttipataljoona, jossa kirjoittaja on käyttänyt isäni sotilaspäiväkirjaa yhtenä tietolähteenään, Lennartin vanhin poika kirjoitti Haavikolle.
Paavo Haavikko ei vastannut kirjeeseen.
LARS Kihlström kertoo lukeneensa Panttipataljoonan vasta joskus 2000-luvun alussa.
Hän teki kirjasta muistiinpanoja ja etsi kartalta kirjassa mainittuja paikkoja, mikä ei ollut ihan helppoa, sillä moni kaupunki on saksaksi jotain ihan muuta kuin puolaksi tai ukrainaksi. Hän onnistui kuitenkin piirtämään kartalle isänsä SS-divisioonan yksiköiden kulkemia reittejä Puolan ja Ukrainan läpi.
Lemberg, Krywice, Olszanica, Novosilky, Tarnopol...
Heinäkuun alussa 1941 noissa paikoissa tapahtui hirveitä asioita.
Panttipataljoonassa kuvataan, miten perääntyvät venäläiset tappoivat kaupunkien vankiloissa olleet poliittiset vangit sekä raiskasivat ja tappoivat naisia. Venäläisten poistuttua puolalaiset ja ukrainalaiset nationalistit ryhtyivät murhaamaan kaupunkeihin jääneitä kommunisteja ja juutalaisia.
SS-joukot eivät puuttuneet muiden tekemiin teloituksiin, ja ne osallistuivat julmuuksiin myös itse.
Muutamaa päivää myöhemmin paikalle tulivat Saksan turvallisuuspoliisin tuhoamisryhmät, jotka ryhtyivät järjestelmällisesti tappamaan kaupungeissa asuneita juutalaisia. Esimerkiksi Lembergissä (nyk. Lviv) uhreja oli tuhansia.
Mauno Jokipiin mukaan näistä joukkomurhista ei kuitenkaan voi syyttää SS-joukkoja, saatikka suomalaisia.
Wiking-divisioona oli tässä vaiheessa jo parinsadan kilometrin päässä, Tarnopolin takana. Kirjallisuudessakaan, jossa syytteitä on herkästi heitelty, kukaan ei ole moittinut Wiking-divisioonan käytöstä, Jokipii kirjoittaa.
ENITEN Lars Kihlströmiä hätkähdytti Jokipiin kirjassa lähdeviite, jossa hänen isänsä mainittiin.
2. heinäkuuta 1941 SS-Wikingin Westland-rykmentin komentaja eversti Hilmar Wäckerle kuoli tarkka-ampujan luodista. SS-sotilaat kostivat komentajan kuoleman polttamalla lähellä olevan kylän tai kyliä.
Samalla joitain yhteistyöstä sala-ampujan kanssa epäiltyjä venäläisiä ja juutalaisia teloitettiin ilman tutkintoa, Jokipii kirjoittaa.
Tähän Jokipiin lauseeseen oli liitetty se lähdeviite.
Viitteen selitysteksti on poikkeuksellisen pitkä. Aluksi Jokipii toteaa, että kyseessä on lähdekriittisesti ”opettava” tapaus.
Tiedot Wäckerlen ampumisesta olivat ristiriitaisia: kuka ampui, mistä ampui ja milloin ampui?
Jokipii käy läpi eri päiväkirjamerkintöjä ampumisesta ja etäännyttää samalla suomalaiset ulkopuolisiksi tarkkailijoiksi kostotoimissa, jotka seurasivat ampumista.
Jokipii mainitsee lähdeviitteessä, että kolme suomalaista SS-miestä oli maininnut teloitukset päiväkirjassaan. Yksi heistä oli Lennart Kihlström, joka kirjoitti neljän juutalaisen ampumisesta. Jokipii ei kuitenkaan käyttänyt suoraa sitaattia Kihlströmin päiväkirjasta.
Koska teloitettujen määrä vaihteli eri kirjoittajilla, Jokipii tulkitsi, ettei kukaan suomalaisista voinut olla itse paikalla. Näin ollen kyseessä olivat hänen mukaansa vain suupuheina kiertäneet jutut.
Vaikka isän rooli oli etäännytetty, Larsia tämä järkytti. Neljä juutalaista.
Lars Kihlström halusi nähdä, mitä isä oli tarkkaan ottaen päiväkirjaansa kirjoittanut. Hanke kuitenkin lykkääntyi. Töissä oli kiire ja kotonakin, eikä hän ehtinyt arkistoon. Perhe muutti useaan otteeseen, ja ison perheen arjen pyöritys vei kaiken ylimääräisen ajan. Vuodet vierivät.
Vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin, vuonna 2012, Kihlström haki Kansallisarkistosta tutkimuslupaa isänsä päiväkirjaan.
Hän sai luvan, mutta ei vieläkään mennyt arkistoon. Jälkikäteen hän pohti, että syy oli ehkä tämä: hänen äitinsä eli yhä, eikä hän halunnut aiheuttaa äidille ylimääräistä murhetta isän tekemisten esille nostamisesta.
Asia painoi silti hänen mieltään. Hän luki tutkimuksia SS-joukkojen hirmutöistä ja katseli dokumenttielokuvia.
”Noissa brutaaleissa kuvissa avautuu eteeni maisema, jossa oma isäni on ollut – ei vain silminnäkijänä, ei ajopuuna, ei erillissodassa, vaan auraamassa tietä natsien julmimmille rikoksille, osana sitä koneistoa ja ehkä myös tekijänä”, Lars Kihlström kuvailee.
ÄITI kuoli keväällä 2018, ja helmikuussa 2019 Lars Kihlström vihdoin asteli Kansallisarkistoon.
Tiskillä selvisi, että vuonna 2012 myönnetty tutkimuslupa oli vanhentunut. Se saatiin kuitenkin uudistettua. Hän meni lukusaliin odottamaan.
Arkistonhoitaja toi pahvilaatikon ja laski sen pöydälle. Kihlström otti laatikosta isänsä päiväkirjan.
Se oli itse asiassa pieni taskuun sopiva kalenteri. Rähjääntyneen kirjasen kansilehdellä luki Liikemiehen kalenteri 1941.
Kihlström avasi kirjasen. Ensimmäinen merkintä oli tehty Kuopiossa 1. tammikuuta 1941: Kova pakkanen. Nimismies Virkkunen päivällisellä. Illalla Seurahuoneella ja elokuvissa. ’Pyhä yksinkertaisuus’.
Kullekin päivälle oli varattu kalenterissa kirjoitustilaa kolmen rivin verran, ja ne isä oli säntillisesti päivittäin täyttänyt.
Lauseet olivat lyhyitä. Valtaosa merkinnöistä koski sitä, mihin joukko-osasto oli kunakin päivänä edennyt, mikä oli sää, kohdattiinko vihollista ja missä yövyttiin. Mutta oli siellä välillä muutakin.
Ammuttiin neljä juutalaista.
Lennart Kihlströmin merkintä ”Ammuttiin neljä juutalaista” löytyy päiväkirjamerkinnästä 2.7.
PROFESSORI Lars Westerlundin tekemässä Kansallisarkiston selvityksessä Lennart Kihlströmin päiväkirjat mainitaan lähdeluettelossa, mutta selvityksessä ei siteerata merkintää neljän juutalaisen ampumisesta.
Sitä ei mainita, vaikka loppuraporttiin on kirjattu lukuisia vastaavia päiväkirjamerkintöjä väkivallanteoista.
Miksi merkintää ei mainita?
Lars Westerlundin mukaan kyseessä on epähuomiossa tapahtunut virhe. Tutkimusassistentti kävi läpi myös Kihlströmin päiväkirjan, mutta ei huomannut kyseisiä heinäkuun alun merkintöjä. Westerlund muistuttaa, että Kihlströmin tiedot eivät sinänsä poikkea arkistoselvityksen välittämästä yleiskuvasta.
Selvityksessä siteerataan Kihlströmin kanssa tykistörykmentti 5:ssä palvelleen Kai Dunckerin päiväkirjaa samalta päivältä Olszanican kylässä. Duncker kertoo nähneensä teloituspartion ampuneen runsaat 20 ihmistä. Illalla ammuttiin hänen mukaansa lisää sotavankeja ja siviilejä Novosilkyn kylässä. Westerlundin mukaan kyse voi olla samoista tapahtumista, joita Kihlström kuvasi.
Mauno Jokipiin Panttipataljoonassa Lennart Kihlströmin päiväkirjaa siteerataan hyvinkin laajasti.
Mutta kun lukee rinnakkain Panttipataljoonaa ja Lars Kihlströmin ottamia kopioita isänsä päiväkirjasta, Mauno Jokipiin lähteisiin liittyvät valinnat näyttävät aika erikoisilta.
Jokipii siteeraa kirjassa kokonaisuudessaan Kihlströmin 3. heinäkuuta ja 4. heinäkuuta tekemät päiväkirjamerkinnät. Neljän juutalaisen ampumista käsittelevää merkintää heinäkuun 2. päivältä hän ei käytä suorana lainauksena lainkaan.
Sen sijaan hän mainitsee neljän juutalaisen ampumisen lähdeviitteessä, jossa hän kytkee sen kahden muun SS-miehen päiväkirjamerkintöihin. Koska kolmen merkinnän tiedot poikkeavat toisistaan, Jokipii tulkitsee, että kyse on ”suupuheista” eikä kukaan kolmesta kertojasta ollut itse paikalla.
Niin siitäkin huolimatta, että muotoilu ammuttiin neljä juutalaista viittaa selkeästi siihen, että Lennart Kihlström olisi ollut tapahtumapaikalla.
Miten professori Lars Westerlund tulkitsee Lennart Kihlströmin merkinnän neljästä juutalaisesta?
”Se kertoo vähintään sen, että hän on nähnyt ampumisen lähietäisyydeltä”, Westerlund sanoo.
Westerlund selittää, että SS-miesten ohjeen mukaan virka-asioista ei ollut luvallista kertoa ulkopuolisille ja siksi päiväkirjamerkinnöissäkin noudatettiin tiettyä varovaisuutta ja harjoitettiin yksinkertaista koodikieltä.
”Vaikka kertojan toiminta on saattanut olla aktiivista, suosittiin päiväkirjamerkinnöissä passiivimuotoa, sillä se välitti vaikutelman etäisyydestä”, Westerlund sanoo.
Hän kertoo, että päiväkirjoissa käytettiin kiertoilmaisuja, kun kuvailtiin väkivallantekoja. Sotavankien teloittamista saatettiin kuvata esimerkiksi kirjoittamalla: suoritettiin kymmenkertainen kosto.
Yhä kummallisemmalta Mauno Jokipiin toiminta alkaa näyttää, kun lukee Lennart Kihlströmin päiväkirjamerkintöjä eteenpäin.
Hän kirjoitti 4. heinäkuuta 1941 päiväkirjaansa näin: Tarnopolin yli. Vihollisen kanssa yhteenotto. Tykistö kunnostautui. 6 kaatunutta, yli sata ryssää ammuttiin. Takaisin T:n ylitse.
Jokipii siteeraa samaisen päivän merkinnän Panttipataljoonassa kokonaan. Merkintää on kuitenkin muuteltu. Kirjassa siteeraus kuuluu näin:
Tarnopolin yli. Vihollisen kanssa yhteenotto. Tykistö kunnostautui. 6 kaatunutta, yli sata ryssää sai surmansa. Takaisin T:n ylitse.
Lennart Kihlströmin kirjoittama yli sata ryssää ammuttiin on siis Jokipiin käsittelyssä muuttunut muotoon yli sata ryssää sai surmansa.
Ampumisen sijaan ”ryssät” siis jotenkin vain saivat surmansa.
Panttipataljoona-kirjan sivulla 194 oleva muuteltu sitaatti Lennart Kihlströmin sotapäiväkirjasta.
Sitaatin rukkaaminen vaikuttaa tässä tapauksessa tarkoitukselliselta. Se vaikuttaa yritykseltä muuttaa historiaa tilaustyön tilaajan toivomaan suuntaan. Se vaikuttaa valkopesulta.
Yli sata ryssää ammuttiin -lauseen voi tulkita niin, että kyseessä saattoi olla sotavankien ampuminen. Sotavankien teloittaminen on sotarikos.
Mutta kun lauseen muuttaa muotoon yli sata ryssää sai surmansa, vaikuttaa siltä, että venäläiset olisivat kaatuneet taistelussa. Etenkin kun juuri sitä ennen merkinnässä mainitaan 6 kaatunutta.
Lähteiden tarkoituksellinen väärentäminen rikkoo räikeästi historiantutkimuksen periaatteita.
NIIN loppui vanha vuosi tykkien jylinään ja juominkiin. Valtavan kaunis kuutamo ja ilotulitus.
Niin Lennart Kihlström kirjoitti uudenvuodenaattona 31. joulukuuta Itä-Ukrainan Miusjoella. Ja siihen päiväkirja loppui.
Mitä hänelle sen jälkeen tapahtui?
Lars Kihlström on palannut viime viikkoina Kansallisarkistoon useaan otteeseen. Hän on tilannut hakuammunnalla kansioita, joista voisi löytyä tietoa isän tekemisistä.
Aukkoja on paljon. Esimerkiksi se, miksi Lennart palasi Suomeen ennenaikaisesti keväällä 1942.
Isänsä kautta Lars Kihlström on miettinyt, miten sota vaikuttaa ihmisiin. Ei vain rintamalla olleisiin, vaan myös läheisiin.
”On vaikea kasvattaa ehjää ja elämään luottavaa lasta, kun oman mielen komerot ovat täynnä käsittelemätöntä kaaosta ja kauhua, salaisuuksia.”
Viime viikolla Lars Kihlström tilasi arkistossa nähtäväkseen kansion, johon oli kerätty SS-miesten kirjeitä, jotka liittyivät Suomeen palaamiseen.
”Toivoin, että löytäisin nipusta jonkun paperin, jossa Lennart pyytää päästä Suomeen sen johdosta, että hän ei voi hyväksyä SS-joukkojen raakoja ja rikollisia sodankäyntimenetelmiä”, Lars sanoo ja huokaa.
”Niin väkevästi sitä toivoo isänsä sittenkin osoittautuvan edes jonkinasteiseksi sankariksi.”
Mitään ei löytynyt. Lars Kihlströmiä itketti.
8.2.2019 https://www.arkisto.fi/news/2310/61/Sel ... nkohtaista
