Katsaus vuoteen 2016 ja ennustus vuoteen 2017

Katsaus vuoteen 2016 ja ennustus vuoteen 2017

ViestiKirjoittaja Sievä Sigismund » 01.01.2017 12:07

Olipa hirmuinen vuosi 2016. Islamistit iskivät Euroopan kaupungeissa, Turkissa tehtiin vallankaappausyritys, britit päättivät erota EU:sta, amerikkalaiset valitsivat Donald Trumpin presidentikseen. Yllätysten vuosi, sanotaan. Vai oliko sittenkään?

Selvää on, että ainakin Brexit ja Trumpin valinta tulivat yllätyksenä politiikan niin sanotuille asiantuntijoille: poliitikoille itselleen, tutkijoille ja valtavirran medialle. Miksi näin pääsi käymään?
Jälkiviisaana voisi sanoa, että "asiantuntijat" epäonnistuivat tärkeimmässä tehtävässään. He epäonnistuivat yhteiskunnallisten syvävirtojen tarkkailussa, vaihtoehtojen puntaroinnissa ja päätelmien tekemisessä.
Asiantuntijat eivät nähneet kuplansa ulkopuolelle. Kuplassa eläville on ominaista, että he ottavat vastaan vain sellaisia tietoja ja näkemyksiä, jotka sopivat vallitseviin arvoihin ja asenteisiin kuplan sisällä. Ja mikä pahempaa: tosiasiat, jotka voisivat horjuttaa näitä asenteita, sivuutetaan ja korvataan mielipiteillä.
Juuri tästä syystä media, jota MTV Uutisetkin edustaa, ei kyennyt näkemään sitä valtavaa tyytymättömyyttä, joka kansalaisten keskuudessa sekä Yhdysvalloissa että Euroopan unionin valtioissa on syntynyt vallitsevaa menoa kohtaan. Siis mitä menoa?
Maailman aikakauslehtien aateliin kuuluva Time teki sattuvia huomioita viime heinäkuun numerossaan raportoidessaan Britannian EU-kansanäänestyksen lopputuloksesta. Lehden kannen otsikko oli pahaenteinen: The Fall of Europe, Euroopan sortuminen.
Time kertoi, kuinka presidenttiehdokas Donald Trump oli päivä Brexit-äänestyksen jälkeen Skotlannissa avaamassa omaa kunnostettua golf-kenttäänsä. Hän sanoi: "Ihmiset ovat vihaisia ympäri maailmaa. (---) He ovat vihaisia yli rajojen. He ovat vihaisia ihmisille, jotka tulevat heidän maahansa ja kaappaavat sen, eikä kukaan edes tiedä, keitä he ovat."
Tästähän on kyse, piti Trumpista tai ei.
Talouskasvun nimissä niin Yhdysvallat kuin Eurooppakin ovat vuosikymmeniä suosineet politiikkaa, jossa maahanmuutto nähdään voimavarana. Maahanmuutolla on paikattu työvoimapulaa ja samalla on saatu tunne hyväntekemisestä. On tarjottu mahdollisuus niille maailman ihmisille, joiden mahdollisuudet ovat omassa maassa menneet sotien, köyhyyden tai vainon vuoksi.
Samalla jotakin on jäänyt pimentoon. Heinäkuun Time-lehdessä brittiläinen Kentin yliopiston politiikan tutkija Matthew Goodwin puhui "taakse jätetyistä" - valkoisesta työväen- ja keskiluokasta. Heidän työnsä katosivat jälkiteollisessa rakennemuutoksessa, jolla on hienompikin nimi, globalisaatio.
Läntiset teollisuusmaat ovat tarjonneet parempaa elämää ennen muuta kahdelle ryhmälle: ensinnäkin omalle koulutetulle väelleen ja sitten kolmannen maailman kansalaisille. Samalla yhä suurempi joukko omien maiden kansalaisia on pudonnut kelkasta.
Kelkasta pudonneet ovat ehkä menettäneet työnsä ja asemansa. Heidän lapsensa eivät ehkä ole yhtä koulutettuja kuin he itse, eikä niitä töitä, joita perheessä on totuttu tekemään, enää ole. He eivät ole päässeet osalliseksi hyvinvoinnin kasvusta. He ovat jääneet kuplan ulkopuolelle. Mutta yksi asia heillä on yhä ollut käytössään: äänioikeus demokraattisissa vaaleissa. Se on läntisen maailman arvokkain perintö.
Talouskasvun nimissä niin Yhdysvallat kuin Eurooppakin ovat vuosikymmeniä suosineet politiikkaa, jossa maahanmuutto nähdään voimavarana. Maahanmuutolla on paikattu työvoimapulaa ja samalla on saatu tunne hyväntekemisestä. On tarjottu mahdollisuus niille maailman ihmisille, joiden mahdollisuudet ovat omassa maassa menneet sotien, köyhyyden tai vainon vuoksi.
Samalla jotakin on jäänyt pimentoon. Heinäkuun Time-lehdessä brittiläinen Kentin yliopiston politiikan tutkija Matthew Goodwin puhui "taakse jätetyistä" - valkoisesta työväen- ja keskiluokasta. Heidän työnsä katosivat jälkiteollisessa rakennemuutoksessa, jolla on hienompikin nimi, globalisaatio.
Läntiset teollisuusmaat ovat tarjonneet parempaa elämää ennen muuta kahdelle ryhmälle: ensinnäkin omalle koulutetulle väelleen ja sitten kolmannen maailman kansalaisille. Samalla yhä suurempi joukko omien maiden kansalaisia on pudonnut kelkasta.
Kelkasta pudonneet ovat ehkä menettäneet työnsä ja asemansa. Heidän lapsensa eivät ehkä ole yhtä koulutettuja kuin he itse, eikä niitä töitä, joita perheessä on totuttu tekemään, enää ole. He eivät ole päässeet osalliseksi hyvinvoinnin kasvusta. He ovat jääneet kuplan ulkopuolelle. Mutta yksi asia heillä on yhä ollut käytössään: äänioikeus demokraattisissa vaaleissa. Se on läntisen maailman arvokkain perintö.
Populismi voitti, entä demokratia?
Brexit-äänestyksen ja Trumpin valinnan jälkeen poliitikkojen, tutkijoiden ja median kuplassa on puhuttu paljon siitä, olivatko Britannian ja USA:n vaalitulokset demokratian voitto vai tappio.
Vallalla tuntuu olevan näkemys, että demokratia hävisi ja populismi voitti.
Kun populismista puhutaan, kannattaa kuitenkin olla tarkkana. Se on kätevä leimasin poliittisessa väittelyssä, mutta se ei ole mikään selitys itse ilmiölle, kelkasta pudonneiden tyytymättömyydelle.
Voi olla, että populistit tarjoavat helppoja tai mahdottomia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. On todennäköistä, ettei Aasian halpatuotantomaihin paennutta työtä saada enää koskaan takaisin. Voi lopulta olla, ettei populisteilla ole keinoja helpottaa niiden elämää, jotka ovat toivonsa populisteihin panneet. Mutta demokratiaan kuuluu, että vaalitulosta kunnioitetaan ja vaalivoittajien ääntä kuunnellaan. Demokratiaan kuuluu myös, että pitää ainakin selvittää, mitä olisi tehtävissä.
Ajatellaanpa Euroopan unionia. Se on synnytetty takaamaan rauha maanosassa. Sen tärkein tehtävä on ollut huolehtia kansalaistensa hyvinvoinnista ja turvallisuudesta.
Miten EU on suoriutunut? Hyvin, jos mittarina pitää sitä, että uutta mannerta repivää sotaa ei ole syttynyt. Ja talouskasvua, siis hyvinvointia, on riittänyt vuosikymmeniä aina toisen maailmansodan päättymisestä lähtien.
Mutta ajat ovat muuttuneet. Viimeistään finanssikriisi teki selväksi, ettei länsimaiden talous voi loputtomiin kasvaa entistä tahtia. Suomi on tästä mitä konkreettisin eurooppalainen esimerkki. Nytkin, kun kasvu orastaa, ennusteet kertovat, että se tulee olemaan niukkaa. Ilon aiheeksi riittävät prosentin kymmenykset. Kun yhteinen kakku ei kasva, jaettavaa jää vähemmän sekä niille, jotka täällä jo ovat, että niille, jotka tänne pyrkivät.
Pyrkijöitähän on riittänyt.
Siirtolaiskriisi jää historiaan yhtenä Euroopan unionin karmeimmista epäonnistumisista. Sotaa pakenevia piti kyllä auttaa, mutta miten on mahdollista, että pakolaisten virtaan liittyi jopa satoja tuhansia ihmisiä paremman elintason perässä - ilman, että siitä tiedettiin tai että siihen oli keinoja puuttua.

Hallitsematon ja laiton maahanmuutto on nakertanut kansalaisten turvallisuudentunnetta liki jokaisessa EU-maassa. Berliinin rekkaisku on tuorein esimerkki ilmiöstä, jonka loppua ei ole näköpiirissä.

Niinistön Sale
Tasavallan presidentin Sauli Niinistön arvio viime elokuussa suurlähettiläspäivillä oli karu: ”Islamistinen terrorismi herättää erityistä huolta, sillä radikalisoitumisen tie näyttäisi olevan vasta aluillaan. Samoin lukuisat globaalit murrokset ja ihmisten ja kansojen eriarvoistuminen luovat pitkälle jatkuvaa potentiaalia radikalisoitumiselle myös maiden sisällä.”
Tuskin yltiöpäisinkään optimisti uskoo, että kaikkia tai edes suurinta osaa Eurooppaan viime ja tämän vuoden aikana tulleista pakolaisista ja siirtolaisista saadaan kotoutettua - tarjottua mielekkään elämän edellytyksiä eli työtä. Nämä ihmiset lähtivät kotimaistaan Eurooppaan, mutta työ on lähtenyt Euroopasta Aasiaan.

Suomi on jälleen sopiva esimerkkimaa. Kuluneena syksynä Eläketurvakeskus julkaisi kiinnostavan mutta varsin vähälle huomiolle jääneen tutkimuksen nimeltä Maahanmuuttajat työmarkkinoilla. Siinä vertailtiin eri maahanmuuttajaryhmien työuria. Tutkimuksesta käy ilmi, että Lähi-idästä ja Somaliasta tulleista noin 15 prosenttia on työelämässä joko palkansaajina tai yrittäjinä sen jälkeen, kun he ovat olleet maassa neljä vuotta. Integroitumisen näkökulmasta luku on pelottavan alhainen - ja selvästi alhaisempi kuin muilla maahanmuuttajaryhmillä.

Saksalaisia käy sääliksi
Kaikista eurooppalaisista eniten käy sääliksi saksalaisia. Angela Merkelin johtama Saksa on kantanut suurimman vastuun pakolaisten ja siirtolaisten vastaanottamisesta. Tarkoitus on ollut hyvä, mutta jo nyt on nähty, että vastuun kantoa nähdyssä mitassa on vaikea sovittaa yhteen tavallisten saksalaisten edun kanssa.

Menneisyyden haamut - natsien julmuus ja DDR:n Stasin urkinta - vaivaavat kansakuntaa ja sen poliittisia päättäjiä siinä määrin, että se estää heitä tunnistamasta mörköjä, jotka elävät heidän keskuudessaan tässä ja nyt.

Saksa ei ole pystynyt suojelemaan omia kansalaisiaan sen vertaa, että julkisilla paikoilla olisi kattavasti videokameroita.

Todennäköisesti juuri tästä syystä tunisialainen rekkaterroristi Anis Amri onnistui pakenemaan Berliinin keskustasta Breitscheidplatzilta Hollannin ja Ranskan kautta Italiaan. Amrin paon halki Euroopan mahdollisti EU:n perusarvo, vapaa liikkuvuus. Oli lähinnä hyvää onnea, että hän jäi kiinni.

Kaiken tämän jälkeen - mitä voi odottaa vuodelta 2017?

Vuoden vaihtuminen valaa useimpiin meistä optimismia, myönteisiä odotuksia. Uhkaavien maailmantapahtumien vyöryssä heikkoihinkin signaaleihin kannattaa tarttua.

Sellaiseksi kelpaa nykytilanteessa jopa Syyrian tulitauko. Ei niin, etteikö Bashar al-Assad edelleen olisi kansaansa sortava diktaattori. Olkoonkin, että tulitauon saivat aikaan ”väärät” maat, Venäjä ja Turkki.

Mutta tulitauko ja rauha, heiveröinenkin, jos sellainen saadaan aikaan, on todennäköisesti parempi vaihtoehto kuin helvetillisen sisällissodan jatkuminen.

Toinen epävakauden keskus on ollut Irak. Sielläkin, pieneltä osin suomalaisten tuella, on saatu aikaan kehitystä, joka antaa toivoa paremmasta. Mosulin valtaus ja Isisin ahdinko eivät vielä tuo rauhaa, mutta vakautta ne voivat lisätä. Jos näin käy, vaikutukset tuntuvat Suomessa asti.

Entäpä Venäjä? Itä-Ukrainan konflikti on syväjäässä, mutta Venäjän presidentin Vladimir Putinin äänessä on viime aikoina ollut lämpimämpiä sävyjä.

Katseet kohdistuvat Putiniin ja Trumpiin
Vuosi 2017 näyttää, muuttuvatko Putinin sanat myös teoiksi. Ja vuonna 2017 saadaan myös vastaus yhteen kansainvälisen politiikan kuumimmista kysymyksistä: millaiseksi muodostuu Putinin ja Yhdysvaltain uuden presidentin Donald Trumpin suhde?

Putin on arvaamaton, ja Trump on arvaamaton. Mutta tapa, jolla he ovat toisistaan puhuneet, näyttäisi tarjoavan mahdollisuuksia myös yhteisymmärrykseen. Sitä maailma tarvitsee, vaikka on selvää, että kaikki eivät siitä iloitse. Ukrainassa ja Baltiassa Putinin ja Trumpin veljeily herättää pelkoa.

Kaksikon ensimmäinen yhteinen kohtaaminen, sitten kun se tapahtuu, tulee olemaan mediaspektaakkeli vailla vertaa. Ja voisivatko Putin ja Trump tavata peräti Suomessa, arktisessa huippukokouksessa?

Myös kaksi muuta spektaakkelia on tarjolla. Jo huhti-toukokuussa Ranskan presidentinvaaleissa nähdään, jatkuuko oikean laidan politiikan voittokulku. Ja syyskuussa ovat vuorossa vaalit toisessa Euroopan mahtivaltiossa, Saksassa. Angela Merkel pyrkii liittopäivävaaleissa viimeistä kertaa Saksan johtoon, heikompana kuin koskaan.

Toimittajien, poliitikkojen ja tutkijoiden, eli kaikkien, jotka ovat kuplan sisällä, kannattaa varautua yllätyksiin. Vuosi 2016 osoitti, että todennäköisyydet ovat kääntyneet vakiintuneita vallanpitäjiä vastaan.

ILKKA AHTIAINEN


http://m.mtv.fi/uutiset/ekstra/artikkel ... Jc.twitter
Sievä Sigismund
 

Paluu Yleistä ja ajankohtaista



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 23 vierailijaa