T I I V I S T E L M Ä1. PERINTÖ. Suomi on päässyt pitkälle 1900-luvun sekä kuuman että kylmän
sodan ajoista. Suomi on oppinut hallitsemaan kansainvälisten suhteiden
ja turvallisuuskysymysten monimutkaisuuksia tavalla, jossa yhdistyvät
osoitettu puolustustahto ja vakaa suhde (modus vivendi) Venäjän
kanssa. Kun kylmän sodan jälkeisen ajan suotuisa strateginen ympäristö
väistyy kovemman ja vaikeammin ennustettavan järjestelmän tieltä,
Suomen on jälkeen kerran sopeuduttava. Nyt tehty arvio mahdollisen
Nato-jäsenyyden vaikutuksista on täyttänyt tarkoituksensa, jos se osaltaan
edistää tätä sopeutumisprosessia.
2. EUROOPPA. Suomi on länsimaa, osa laajempaa, samanmielisten
demokratioiden perhettä. Kylmän sodan jälkeinen aikakausi EU-jäsenyyksineen
oli Suomelle kotiinpaluu. Eurooppalainen ulottuvuus on
olennainen osa Suomen uutta identiteettiä. Sen myötä Suomi lakkasi
pitämästä itseään liittoutumattomana maana, kun EU-sopimuksiinkin
sisältyi lausekkeita sotilaallisen avun antamisesta. Suomi tarkisti lainsäädäntöään
säilyttäen poliittisen linjansa olla liittymättä sotilasliittoihin.
Eurooppalaisen yhdentymisen myötä Suomi jakaa EU-kumppaneidensa
laajemman strategisen huolen sekä lisääntyvät haasteet mantereen
itä- ja eteläpuolella. EU:lla ei kuitenkaan ole instituutioita ja sotilaallisia
suorituskykyjä käsitellä yksin koko tätä strategisten huolten kirjoa. Suomi
on edelleen syvästi tietoinen siitä, ettei sen omaan erityiseen strategiseen
dilemmaan, joka johtuu arvaamattomasta naapurista ja vaatii
jatkuvaa hallintaa, ole olemassa ratkaisua. Ei ole myöskään viisasta jättäytyä
sen oletuksen varaan, että lähitulevaisuudessa syntyisi yhteinen
eurooppalainen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka, joka pystyisi tarjoamaan
ratkaisuja tähän. Sama koskee soveltuvilta osin myös alueellista
yhteistyötä, joka on ehdottoman välttämätöntä, mutta myös selvästi
riittämätön tämänhetkisiin turvallisuushaasteisiin.
3. LÄHENTYMINEN. Suomi toimii yhteistyössä kaikkien omalta osaltaan
Euroopan turvallisuutta edistävien kumppanien ja organisaatioiden
kanssa. Näihin kuuluvat etenkin Etyj, pohjoismainen yhteistyö, EU
sekä Nato. Suomi, kuten myös Ruotsi, on saavuttanut tasanne vaiheen
suhteessaan Pohjois-Atlantin liittoon olematta jäsen. Tämän sotilaallisen
ja diplomaattisen tason lähentymisen kautta Suomella on huomattavan
korkea yhteistoimintakyky Naton kanssa. Jos Suomi päättäisi liittyä
Natoon, ratkaisemattomia käytännön tason ongelmia olisi varsin vähän.
Syynä tähän ovat sekä Suomen demokraattiset saavutukset että yleinen
näkemys Suomesta maana, joka suhtautuu sotilaallisiin kysymyksiin
vakavasti kuten sen alueellinen puolustusjärjestelmä osoittaa. Suomen
Bündnisfähigkeit eli sen käytännön valmius liittyä Naton täysjäseneksi on
vastaavasti korkea. Naton näkökulmasta Suomen liittyminen olisi teknisesti
suoraviivainen prosessi ja sillä olisi – hyvin todennäköisesti –muiden
jäsenvaltioiden hyväksyntä.
4. YHTEENKUULUVUUS. Suomi ja Ruotsi muodostavat yhteisen strategisen
kokonaisuuden ja niillä on painavat syyt tehdä samat perusvalinnat
tulevan turvallisuuden ja puolustuksen suhteen, tapahtuipa se nykyisen
Nato-lähentymiseen perustuvan politiikan pohjalta ilman jäsenyyttä tai
liittymällä Pohjois-Atlantin liittoon. Läntisinä ja eurooppalaisina demokratioina
ne jakavat yhteisen pohjoismaisen ja Itämeren alueen, jossa
ne kohtaavat samat strategiset haasteet ja epävarmuudet. Tämä strateginen
todellisuus koskee erityisesti Baltian maiden turvallisuutta. Koko
itsenäisen Suomen historian ajan, kumman tahansa strategisilla päätöksillä
on ollut välittömiä ja ratkaisevia seurauksia toiselle. Yhdessä toimien
Suomella ja Ruotsilla voi olla enemmän vaikutusvaltaa Naton sisällä
tai sen ulkopuolella, kuten silloin, kun maat päättivät yhdessä liittyä
Euroopan unioniin yli 20 vuotta sitten. Jos taas Suomi ja Ruotsi tekisivät
toisistaan poikkeavat valinnat, aiheuttaisi se vaikeuksia. Jos Ruotsi liittyisi
yksin Natoon, Suomi jäisi nykyiseen verrattuna suojattomammaksi
ja haavoittuvammaksi. Tämä loisi myös Tukholmalle vakavan haasteen:
”Suomen kysymyksen”. Tämä olisi paluuta aikaan, joka haihtui sen jälkeen
kun Suomi kykeni kylmän sodan aikana vakauttamaan suhteensa
Neuvostoliittoon ja siirtymään osaksi läntisiä rakenteita. Jos taas Suomi
liittyisi Natoon ja Ruotsi jäisi ulkopuolelle, syntyisi strategisesti hankala
tilanne, joka jättäisi Suomen strategiseen etuvartioasemaan ilman suoraa
maayhteyttä Natoon.
5. VENÄJÄ. EU:n jäsenenä ja läntisenä demokratiana Suomi jakaa kumppanimaidensa
laajan kirjon strategisia huolenaiheita, jotka vaativat vastuun
jakamista sekä yhteisiä toimia. Maantieteellisen sijainnin vuoksi
erityisen tärkeässä asemassa on Venäjä, jonka kanssa Suomella on yhteinen
1 340 kilometrin raja. Tyytymättömänä valtana Venäjä on tehnyt
arvaamattomuudesta strategisen ja taktisen hyveen, jota tukee vaikutta-
va poliittinen ja sotilaallinen ketteryys. Venäjä suhtautuu revisionistisesti
eurooppalaisen järjestyksen normeihin ja periaatteisiin. Se pitää Pohjois-
Atlantin liittoa vastustajanaan ja kaikkea Naton laajenemista uhkana
kansalliselle turvallisuudelleen. Näin ollen Venäjä pyrkii estämään Suomen
tai Ruotsin aikeet liittyä Natoon. Venäjä ei suhtaudu Suomeen
samalla tavoin kuin Ukrainaan tai Georgiaan. Aiempien laajentumiskierrosten
valossa Venäjän poliittiset ja taloudelliset reaktiot olisivat voimakkaita,
jopa tylyjä, etenkin siirtymävaiheessa. Vaikkei se turvautuisi
varsinaiseen voimankäyttöön, on vaikea ennustaa millaisiin erityisiin
vastatoimiin Venäjä ryhtyisi.
6. PÄÄTÖKSENTEKO. Suomen liittyminen Natoon – mikäli maa päätyisi
tähän – on monimutkainen diplomaattinen ja poliittinen prosessi eikä
vähiten siksi, että liittyminen tapahtuisi todennäköisesti kireämmässä
kansainvälisessä ilmapiirissä kuin aiemmat laajentumiset. Ulkoisesti
olisi olemassa hyvät perusteet lyhentää siirtymävaihetta jäsenyyshakemuksen
jättämisen ja Natoon pääsyn välillä, sillä tänä aikana Venäjän
vastatoimet olisivat vihamielisimmillään. Vaikka Naton jäsenet pystyisivätkin
sopimaan nopeutetusta jäsenyysprosessista (fast-track), se törmäisi
kuitenkin todennäköiseen haasteeseen hallita kahta yhtäaikaista
jäsenyysprosessia Suomessa ja Ruotsissa. Näihin prosesseihin voi kuulua
lopputulokseltaan epävarmoja kansanäänestyksiä, jotka voisivat johtaa
eri päätöksiin ja niistä aiheutuviin seurauksiin. Mahdollinen nopeutettu
menettely ei saa häiritä asianmukaista demokraattista prosessia, jollaista
näin painava päätös edellyttää. Syvällisellä ja mahdollisesti pitkällä julkisella
keskustelulla on oma erityisarvonsa, joka ei saa hukkua lyhytnäköisen
ja pinnallisen keskustelun kuohuihin.
Emme voi kuin korostaa miten perustavanlaatuinen tällainen päätös olisi. Se
merkitsisi poliittista suunnanmuutosta (sea change), joka on nähtävä pitkäaikaisena
sitoumuksena. Suomen kaltaisen pienen maan on syytä olla huolellinen
harkitessaan suurstrategiaansa liittyviä valintoja.