Ruotsalaista höpötystä, joka noussee siitä traumasta, että valtiollisella tasolla ei autettu.
Sotaan osallistumattomuus näyttää myös johtavan sotatraumoihin samalla tavalla kuin Lt. Col. Dave Grossman psykologian professori West Point’sta kuvaa kirjassaan On Killing, Back Bay Books, NY, 2009, Revised Edition, varsinaisista tappajista (2013 kesäkirjani).
Esimerkki: nyt jo lähes hautaansaatetusta, ruotsalaisesta miessukupolvesta muutamat lähtivät Suomen avuksi 1939. Tietämäni tapaus oli Haaparannassa vaikuttaneen umpiruotsalaisen vaatekauppiassuvun poika, joka myös oli lähdössä, mutta jänisti.
Elämänsä lopun hän vietti vanhainkodissa, jossa hänen päivittäisrutiineihinsa kuului tyynyjen kasaaminen sänkynsä pinnapäätyyn ja siitä sitten ojennella pinnojen välistä kuvitteellista asetta äännellen: ”Ra-ta-ta-taa, ra-ta-ta-taa!”.
Ohto Manninen, Miten Suomi valloitetaan, 2008, sivut 53-64, kertoo että merkittävä osa suomalaisten tuhoamista joukoista oli juuri Ukrainasta, mutta ei kaikki.
Liioin ei kyseessä ollut mikään hätäisesti kasaanhutaistu Suomen valloituspyrkimys, vaan huolellisesti valmisteltu aie kaikkine metsäteiden ja rautateiden rakentamisineen. Suomen tiedustelu ei ollut ajan tasalla.
Ukrainan maasto on kovin erilaista kun Afganistanin ylängöt, sää toinen kuin talvinen suomalainen metsä. Kyllä Putinistanin kenraalit sen tietävät.
Korjailtu pari virhettä postuumisti.