Potilaan oikeudet ja Jorvi

[Crocodile Gena]

Mirrin oletustila on näyttänyt olevan tsaristinen "vaatikoot potilaat aktiivisesti oikeuksiaan",
kun asianmukaisen oletustilan tulisi olla ministerinen.

Onko Mirrin omasta mielestään kestettävä kaikki (huonokin kohtelu)? Tästä näkökulmasta myös muidenkin on kestettävä.

*

Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän "sairastuu vahvuuteen"? Minullakin on ollut tuollainen vaihe, kun olin ylitsepääsemättömien vaikeuksien keskellä. Tuolloin en tuntenut juuri muita tunteita (?) kun ärtymystä ja vihaa, en esimerkiksi surua. Vasta kun vuosien päästä romahdin masennukseen ja hakeuduin hoitoon, tajusin olleeni sairas koko ajan.

[Psykopatologia]

Tutkia omaa mieltään.

[Mirri]

Onko Mirrin omasta mielestään kestettävä kaikki (huonokin kohtelu)? Tästä näkökulmasta myös muidenkin on kestettävä.

Minulla on hyvin vähän kokemusta sairaan- ja terveydenhuollon huonosta kokemuksesta ottaen huomioon miten paljon olen ollut niin potilaana kuin potilaiden läheisenäkin. Silloin teininäkään opetuspotilaana en saanut huonoa, vaan ihan asiallista ja ystävällistä kohtelua. Opettaja-lääkäri selitti juurta jaksain ja seikkaperäisesti miksi hän haluaa esitellä juuri minut potilastapauksena kandeille; ei siinä ollut mitään huonoa kohtelua. Painokkaasti vetoavaa se kyllä oli, mutta se on toinen juttu kuin huono kohtelu; lääkärin perustelut olivat kiistatta oikein hyvät.

Ja usko pois; minä olen ollut yksi niistä kehitysvammaisten äideistä, jotka 80-luvun alussa vaativat painokkaasti ja ponnekkaasti synnytysvuodeosastojen ensitietokäytäntöjen muuttamista; teimme lujasti töitä ja saimme tahtomme läpi. Joten se kestämisistä ja muiden kestämisistä; työtä tehtiin nimenomaan sen vuoksi, etteivät enää toiset joutuisi kokemaan yhtä karmivia asioita kuin esim. minä vuonna 1980.

Mutta se on kyllä totta, että ehkä en osaa pitää opetussairaalassa muutaman opiskelijan läsnäoloa gynekologin vastaanotolla hirmuisen isona ongelmana; en, jos ovat vain läsnä ryhtymättä käytännön harjoitukseen. Näin ajattelen potilaan ollessa hyvin aikuinen nainen; mitä nuoremmasta potilaasta on kysymys sitä ongelmallisemmaksi asia muuttuu.

[Crocodile Gena]

Onko Mirrin omasta mielestään kestettävä kaikki (huonokin kohtelu)? Tästä näkökulmasta myös muidenkin on kestettävä.

Minulla on hyvin vähän kokemusta sairaan- ja terveydenhuollon huonosta kokemuksesta ottaen huomioon miten paljon olen ollut niin potilaana kuin potilaiden läheisenäkin. Silloin teininäkään opetuspotilaana en saanut huonoa, vaan ihan asiallista ja ystävällistä kohtelua. Opettaja-lääkäri selitti juurta jaksain ja seikkaperäisesti miksi hän haluaa esitellä juuri minut potilastapauksena kandeille; ei siinä ollut mitään huonoa kohtelua. Painokkaasti vetoavaa se kyllä oli, mutta se on toinen juttu kuin huono kohtelu; lääkärin perustelut olivat kiistatta oikein hyvät.

Ja usko pois; minä olen ollut yksi niistä kehitysvammaisten äideistä, jotka 80-luvun alussa vaativat painokkaasti ja ponnekkaasti synnytysvuodeosastojen ensitietokäytäntöjen muuttamista; teimme lujasti töitä ja saimme tahtomme läpi. Joten se kestämisistä ja muiden kestämisistä; työtä tehtiin nimenomaan sen vuoksi, etteivät enää toiset joutuisi kokemaan yhtä karmivia asioita kuin esim. minä vuonna 1980.

Mutta se on kyllä totta, että ehkä en osaa pitää opetussairaalassa muutaman opiskelijan läsnäoloa gynekologin vastaanotolla hirmuisen isona ongelmana; en, jos ovat vain läsnä ryhtymättä käytännön harjoitukseen. Näin ajattelen potilaan ollessa hyvin aikuinen nainen; mitä nuoremmasta potilaasta on kysymys sitä ongelmallisemmaksi asia muuttuu.

Ok. Tuo olikin vain oletus. Uskon kyllä, että olet toiminut mainitsemallasi tavalla. Järkytyin vain mainitsemastasi tilanteesta ja minulle jäi mielikuva, että kestit sen "koska se oli järkevää". Varmasti totta, mutta voihan se silti olla tunnetasolla potilaalle järkyttävää, ja siksi tuomittavaa.

[Mirri]

Kyllä ne teinivuosien kokemukset olivatkin tunnetasolla järkyttäviä - aina traumatisoitumiseen asti. Teinivuosien gynekologireissujen ja opetuskiinnostuksen kohteena olemisten synnyttämiä traumoja pelkoineen sitten käytiin myöhempinä vuosina läpi monin tavoin.

Silti järkevästi ajatellen ymmärrän (ja silloinkin ymmärsin) opettaja-lääkäriä oikein hyvin; minä olin ihan oikeasti harvinainen tapaus, jollaisia ei kyseistä asiaa tutkineidenkaan erikoislääkäreiden kohdalle osunut kovin usein - muista lääkäreistä puhumattakaan. Eivätkä gynekologit pääsääntöisesti siihen aikaan edes uskoneet sellaisen vaivan olemassaoloon, heidän mielestään se oli psykiatrin heiniä... Joten ei ollut yhtään ihme, eikä ollenkaan väärin, että aiheesta tietävä ja sitä tutkiva opettaja-lääkäri halusi esitellä kohdalle osuneen akuutin tapauksen myös kandeille. Päinvastoin minusta lääkäri teki ihan oikein vedotessaan minuun.

Sitä paitsi olihan se minullekin iso ilo, kun sitten 80-luvun puolelle tultaessa gynekologi tiesi kertoa, että nyt lääkäritkin ovat viisastuneet ja tietävät mistä on kysymys - eivät enää väitä potilaan tarvitsevan psykiatria ja enemmän kivunsietokykyä tämän kärsiessä sietämättömästä kuukautiskipuoireyhtymästä, Ja oli kehitetty uuden tietämyksen tuloksena pikavauhdilla peräti tehokkaita lääkkeitäkin. Minunkin loputtomat gynekologilla ravaamiseni vähenivät, kun lääkärit vihdoin olivat saaneet selville mistä oli kysymys ja oli kehitetty vaikeisiin oireisiin tepsiviä lääkkeitä.

Mistä ihmeestä opetusmateriaali olisi löytynyt, jos ne harvinaiset tapaukset olisivat potilaan oikeuksiinsa vedoten kieltäytyneet olemasta käytettävissä?

[Crocodile Gena]

Mistä ihmeestä opetusmateriaali olisi löytynyt, jos ne harvinaiset tapaukset olisivat potilaan oikeuksiinsa vedoten kieltäytyneet olemasta käytettävissä?

Niin, ei minustakaan välttämättä olisi pitänyt(?) kieltäytyä, mutta oleellista kai on miten asiat hoidetaan. Vaikea ymmärtää esim. miksi lasta piti "esitellä" heti vastasyntyneenä, varmasti asia olisi voinut odottaa...

[Mirri]

Aivan, se lastenlääkärin toiminta meni kaikilta yli käsityskyvyn. Kyseisessä sairaalassa syntyi siihen aikaan down-lapsia noin kolme vuodessa, joten varmaan lääkäri jossakin vaiheessa olisi halunnut järjestää sen tilaisuuden. Järjestelyt vain menivät raskaasti pieleen; varsinainen epäonnistunut koulutustilaisuus, koska niin moni työntekijä oli siinä aikamoisen järkytyksen keskellä lääkärin toiminnan vuoksi. Ei oppimiskyky ole silloin parhaimmillaan... Tai oppivat, että miten ei ainakaan pidä toimia, ja mihin kaikkeen hoitajien ei pidä suostua - ei edes lääkärin käskystä.

Ja tosiaan siinä minulta ei kysytty yhtään mitään, ei mitenkään valmennettu etukäteen; tultiin vain hakemaan osaston vauvalaan sanoen, että lastenlääkäri haluaa keskustella... Jouduin niin potilaana kuin vastasyntyneen potilaan äitinä aivan ilman ennakkovaroituksia hoitajalauman joukkoon lääkärin 'koulutettavaksi'... Se on yksi elämäni rajuimpia kokemuksia; siinä dissosiaatio tuli avuksi - minä 'poistuin' paikalta, tuli suorastaan 'ruumiistairtautumiskokemus'. Vieläkin muistan tilanteen kuin kuvana, jota katselin ulkopuolisena jostakin huoneen nurkasta katon rajasta. Siinä huoneessa ei ollut edes tuoleja, seistiin koko joukko puoliympyrässä lääkärin ja minun alastomaksi riisutun vauvani ympärillä; minä vasta neljä tuntia synnytyksen jälkeen. Jossakin vaiheessa joku hoitaja hoksasi laittaa tuolin alleni...

En ollut ainoa kehitysvammaisen lapsen äiti, jolla siihen aikaan oli rankkoja kokemuksia ensitietovaiheeseen liittyen, joten aktiivinen toiminta asioiden muuttamiseksi oli ensimmäinen keino hoitaa niin itseä kuin samalla muitakin. Trauman hoitamisen aika tuli vasta vuosia myöhemmin.

[Crocodile Gena]

^ Tätä juuri tarkoitin.

Miksiköhän terveydenhuollossa on (vieläkin) sellaista ajattelua, että rationaalisuus ja tehokkuuss sulkevat pois empatian ja asiakkaan inhimillisen kohtelun? Yksioikoisia?

[Psykopatologia]

(- -)
Asia on minulle henkilökohtainen sikäli, että olen joskus vuosikymmeniä sitten ollut lääketieteellisen mielenkiinnon kohteena Helsingin Naistenklinikan päivystyksessä. Harvinaisen rajun kuukautiskipuoireyhtymäni kanssa olin 70-luvulla juuri sellainen päivystyspotilas, jota mielellään esiteltiin kandeille aikana, jolloin kyseisestä oireyhtymästä ei vielä tiedetty oikeastaan yhtään mitään. Sen kerran, kun sattui kohdalle näyttävä esimerkki aiheesta, josta opettajan mielestä oli tärkeää kertoa kandeillekin, heidät kutsuttiin koolle. Gynekologi-opettajalla oli monia järkeviä syitä tahtoa kandit paikalle 'tirkistelemään' juuri silloin, kun minä olin kurjimmillani ja kipeimmilläni - lääkäri ihan vilpittömästi halusi tulevien kandien näkevän käytännössä silmiensä edessä sellaisen tapauksen kaikkine oireineen.

Tunnepuolella moisen mielenkiinnon kohteena oleminen keskellä teiniyttä oli rankkaa. Mutta käsitin silloin, ja vielä nykyisinkin ymmärrän, että kyllä siinä oli kaltaisteni ihmisten etu kyseessä. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin ihmettelen, että kenen etua olisi palvellut se, etteivät kandit olisi saaneet tulla katsomaan kaltaistani tapausta, jollaisia suht harvoin osui nähtäväksi akuutissa tilanteessa.
(- -)

En usko yhteenkään "järkevään" syyhyn. Eihän tila (luultavasti) näkynyt mitenkään genitaaleissa yms.

[Mirri]

Eivät ne kandit genitaalien tirkistelyyn keskittyneetkään. Kuten sanoit, kyseinen tila ei selviä genitaaleja katselemalla. Ja kuitenkin se on havaittavissa akuutissa tilanteessa, toisin kuin että potilas yrittää selittää asiaa silloin, kun tilanne ei ole kohdalla.
Olen miettinyt, että kerronko tämän 'tarinan' loppuosan vai enkö kerro. Mutta kun kerran olen avautunut, niin kerron loputkin. Sinun epäuskoisen kommenttisi motivoimana.

Kyseisessä asiassa minua hoidettiin (tai tarkemmin sanottuna yritettiin hoitaa) tarkalleen ottaen kahdessa paikassa; Naistenklinikan lisäksi Kätilöopistolla. Naistenklinikalle kulkeuduin niinä muutamana kertana, kun vietiin päivystykseen; muuten hoito oli kokonaan Kätilöopistolla. Ja siellähän ei siihen aikaan yksikään kohdalle osunut gynekologi uskonut moisen vaivan olemassaoloon - kun eivät olleet ikinä nähneet akuuttia tapausta. Siksi Kätilöopiston gynekologit olivat vankasti sitä mieltä, että tuhlaan heidän kallista aikaansa, joka on oikeasti sairailta potilailta pois, ja kuuluisin psykiatrin hoitoon. He siis uskoivat vaivani paranevan hoitamalla korvien väli kuntoon. Äitinikin sai osansa heidän vankasta 'tietämyksestään', on äiti myrkyttänyt tyttärensä mielen ja saanut tämän vihaamaan naiseksi kehittymistä vaikertamalla omia kuukautisvaivojaan... Nykyisin tässäkin asiassa ollaan viisaampia; tiedetään oikeasti miksi sama ilmiö usein esiintyy sekä äidillä että tyttärellä.
Niinpä ne suunnilleen kolmen kuukauden välein toistuvat Kättäri-reissut olivat lähinnä painajainen; kun vaivaani ihmeteltiin läpi koko teini-ikäni. Lääkäri kirjoitti uuden ja entistä tuhdimman kipulääkereseptin vannoen ja vakuuttaen, että tämä kyllä auttaa - ja aina sama ilmiö, niiden teho hiipui kerta toisensa jälkeen. Mitä useammin niin kävi, sitä varmemmin Kätilöopiston gynekologit totesivat että hullu mikä hullu, ja rasittavakin vielä, kun ei ymmärrä, ettei naisen elämästä mitään tule jos ei edes tuon vertaa kestä valittamatta...

Naistenklinikan päivystyspotilaana tilanne oli aivan toinen; kukaan ei epäillyt vian olevan korvieni välissä, ja minua kohdeltiin kuin kukkaa kämmenellä. Siitä huolimatta, että haluttiin käyttää opetustarkoituksiin. Opettaja-lääkärin viesti oli selvä; minun vaivani on niin harvinaisen vaikea, että hän haluaa esitellä minut kandeille, koska lääkärit eivät usko moisen olemassaoloa, elleivät he itse ikinä pääse näkemään akuuttia tapausta. Tiesinhän minä sen - Kätilöopistolta karvaita kokemuksia saaneena. Yleisesti lääkärien keskuudessa asiaa vähäteltiin ja mitätöitiin niin paljon, että tutkimusmäärärahoistakin teki tiukkaa; kun kuviteltiin joidenkin gynekologien haluavan tutkia asiaa, joka oikeasti olisi psykiatrian heiniä.
Mutta onneksi oli gynekologeja - ja potilaita - jotka tiesivät asian paremmin; heidän ansiostaan nykyisin lääkärikuntakin on viisastunut.

Minä sain pahimmat traumat Kätilöopiston gynekologien 'hoidossa', en Naistenklinikalla opetuspotilaana. Naistenklinikalla minua uskottiin ja otettiin vakavasti, Kätilöopistolla opin teinivuosina lähinnä sen, että lääkäreiltä pitää pyytää anteeksi, jos heille menee valittamaan vaivaa, joka ei tapa. Muistan miten he selittivät kuinka heillä on oikeitakin potilaita - syöpäsairaita ja sen sellaisia - joilta heidän aikansa on poissa minun ravatessani siellä. Sanat olivat monin verroin pahemmin traumatisoivia kuin uskomattomalta tuntunutta oireyhtymää havainnollistavana opetuspotilaana oleminen Naistenklinikalla.

Myöhempinä vuosina miesgynekologit ovat olleet varsin fiksuja; he ovat pyydelleet anteeksi kollegojensa puolesta kertoessani karvaista kokemuksistani 70-luvun Kätilöopistolta; Kätilöopistolla kohtaamani lääkärit siis olivat miehiä kaikki. Anteeksipyytelijät ovat jopa nähneet suhtautumisen kertovan silloisesta miehisestä lääketieteestä; naisen toiminnallinen ja rakenteellinen vaiva ei ollut vaiva eikä mikään - ne olivat kaikki selitettävissä hysterialla, yms. psyykkisellä - ja sellaisina lääketieteilijöiden arvokkaiden resurssien (kuten ajan ja rahan) tuhlaamista.

Mutta siis, vielä se 'tarinan' varsinainen loppu. Jossakin vaiheessa keksittiin prostaglandiinien yhteys kyseiseen kuukautiskipuoireyhtymään; runsas prostaglandiinieritys elimistössä siellä sun täällä joka kerta kuukautisten alkaessa selitti sen moninaisine ja toinen toistaan kummallisimpine oireineen. Runsas prostaglandiinieritys on rakenteellinen ominaisuus, joka hyvinkin voi periytyä äidiltä tyttärelle; sillä tavoin äidit usein siirsivät oman vaivansa tyttäreensä - eivät korviensa välissä psykiatrisessa mielessä.

[Psykopatologia]

Kiintoisa kertomus, kiitos!

Riidankylväjän esiintuomassa Teeman psyyke-torstaissa (jotka jatkuvat)
kipulääkäri totesi, että kipu on aina korvien välissä (tietoteoreettisesti).

[Mirri]

Tässä prostaglandiinien aiheuttamassa ns. kuukautiskipuoireyhtymässä kipu on yksi oire, tosin ehdottomasti rankin, mutta silti vain yksi. Liiallinen määrä prostaglandiineja jyllää elimistössä siellä sun täällä - sileässä lihaskudoksessa sen sijaintipaikasta riippumatta. Siksi oireet ovat niin moninaiset; kohdun lisäksi supistelee suolisto, verisuonet, hengityselimistö... On oksentelua, ripulia, mahakipua, päänsärkyä, huimausta, vapinaa, hengenahdistusta, iho on harmaa ja kylmä - kovien kohdun supistelujen lisäksi... Kaikki tuo voimakkaan prostaglandiinierityksen aiheuttamana.

Niinpä tässä asiassa prostaglandiinien jäljille pääseminen oli varsinainen löytö, koska se selitti toinen toistaan oudommat oireet, jotka epäilemättä helposti voivat vaikuttaa vaikkapa hysterialta tai esim. panikoimiselta. Nykyisiä tulehduskipulääkkeitä sanotaan prostaglandiiniestäjiksi, koska ne hyvin tehokkaasti lopettavat haitallisia oireita aiheuttavan prostaglandiinierityksen - etenkin, jos lääke otetaan riittävän ajoissa ennen kuin prostaglandiinieritys on päässyt vauhtiin.

[Psykopatologia]

Klo 17.07
Naistenklinikan päivystyspotilaana tilanne oli aivan toinen; kukaan ei epäillyt vian olevan korvieni välissä,
ja minua kohdeltiin kuin kukkaa kämmenellä. - Vs. Kättäri.

Tilanne on ainakin osin analoginen narkolepsialle: Partonen höpisee joka puolella, että unilääketieteen
opetusta ei ole ja että on vain yksi lasten neurologian erikoislääkäri Helsingissä? yms.

Tolla kai tietoa tämmöisestä vanhasta asiasta on ollut jo vuosikymmeniä, kuten myös PMS:stä,
mutta jostain syystä ollaan tyhmiä.

[Mirri]

Itse asiaan en osaa sanoa mitään, mutta kiinnitti huomiota ajatus, että olisi kaavailtu opetuspotilaaksi miespuolisille kandidaateille. Kyllä kai nykyisin ihmisiä kaavaillaan potilaiksi kandidaateille, ei erikseen mies-/naiskandidaateille. Taitavat opetusryhmätkin olla sekaryhmiä, ei erikseen mies- ja naisryhmiä; mahtaako mieskandeja edes olla niin paljon, että opetusryhmä olisi puhtaasti miesryhmä ilman yhtäkään naisopiskelijaa joukossa.

[Mirri]

En tiedä mitä tekisin... Luulen, että jos kieltäytyisin, sanoisin syyn, vaikkei selittämiseen olisikaan mitään velvollisuutta - kertoisin poliklinikalla harjoittelevien kandien joukossa olevan minun tuttuni. Ja jos päättäisin kieltäytyä, tietysti pitäisin kiinni oikeudestani kieltäytyä oli lääkäri miten harmistunut tahansa.

[Mirri]

Aeimmin näytit olevan sangen varma siitä, että on suuri etuoikeus saada yliopistosairaalasta parasta tarjolla olevaa hoitoa ja että on potilaan oma etu olla mukana kouluttamassa tulevia lääkäreitä.

Edelleen olen sitä mieltä, että priorisoinnin aiheuttamat realiteetit huomioiden hyvinkin voi olla aikamoinen etuoikeus päästä yliopistosairaalan hoitoon; sinne eivät kaikki yliopistotasoisen sairaanhoidon tarvitsijat pääse. Sitäkin mieltä olen, että hyvin voi myös olla potilaan oma etu olla mukana kouluttamassa tulevia lääkäreitä; mielestäni oma tapaukseni on siitä hyvä esimerkki.

Niinpä en ole ollenkaan varma, että kieltäytyisin kertomassasi esimerkissä; voi olla, että muut asiat menisivät edelle niin, että olisin valmis olemaan gynekologian opetuspotilaana. Voi hyvin olla, etten ollenkaan hätkähtäisi, vaikka porukassa saattaisikin mahdollisesti olla joku minulle puolituttu 'keskenkasvuinen' kandikundi... Nuorempana toki olisi tilanne ollut toinen; tässä kuitenkin arvelen mitä mahtaisin tehdä tämän ikäisenä. Näin vanhana järkeni sanoisi, että se kundi tuskin keskustelisi sen enempää veljensä, tyttäreni, kuin kenenkään muunkaan - ainakaan minulle kovin tutun - kanssa alapäästäni. Jos keskustelisi, niin sehän olisi hänen häpeänsä.

Sitä paitsi voisin ajatella asian niinkin päin, että sen kandin nähdessä tutun nimen potilaskansion kannessa hän fiksuna ja hienotunteisena nuorena miehenä voisikin jäävätä itsensä opetustuokiosta - ei menisi sitten kaikkien kandien oppimismahdollisuus pilalle hänen asettaessaan potilaan kiusalliseen tilanteeseen sillä seurauksella, että potilas kieltäytyy pelätessään tutun ihmisen olevan paikalla.

Onkohan opiskelijoita ohjeistettu jollakin tavoin tällaisten tilanteiden varalle; mitä he tekevät, jos intiimissä opetustilanteessa onkin tuttu ihminen? Eikö olisi luontevinta, että opiskelija ymmärtäisi silloin pysytellä poissa, jottei asettaisi opetuspotilasta hämmentävään tilanteeseen?

On varmaan sanomattakin selvää, että ikäkin tekee tehtävänsä. Luultavasti olisin ajatellut parikymppisenä tämän asian toisella tavoin kuin nyt yli viisikymppisenä. Luulen, että näissä asioissa nuoret ovat paljon haavoittuvampia.

[Psykopatologia]

Minä taas voisin kieltäytyä varsinkaan jos ketään tuttuja ei olisi paikalla.

[Mirri]

Minä taas voisin kieltäytyä varsinkaan jos ketään tuttuja ei olisi paikalla.

Nyt on vastustamaton kiusaus ryhtyä kielipoliisiksi ja oikaista. Pitäisi sanoa näin:
Minä taas voisin kieltäytyä varsinkin, jos ketään tuttuja ei olisi paikalla.