Eihän näistä kaikista diagnooseista sinällään voi olla varma, että kuinka paikkansa pitäviä ne ovat. Ja tosiaan minäkin olin ihan masennuksen alhossa silloin, kun nuo pershärö-diagnoositkin sain (päiväosasto-hoitojakson aikana). Isänikin oli siinä pari kuukautta sitten tehnyt itsemurhan, joten aika moni muukin olisi voinut saada tuollaisen diagnoosin vastaavassa tilanteessa. Ei minulla kyllä sinällään ole sen kummempia syitä epäillä diagnoosin pätevyyttä. Pidin kovasti siitä psykiatrista, ja minusta hän ymmärsi minua hyvin, hän muutti lääkitystänikin paljon parempaan suuntaan. Eli hän aloitti tuon Seroquel-lääkityksen minulle. Ei enää Stilnocteja tms. paskaa yöksi.
Minun estyneisyyteni... Ei ole mielestäni sellaista arastelemista, epävarmuutta, ainakaan kovin paljoa, mutta muuten menen tunnetasolla ainakin vähän lukkoon joissain sosiaalisissa tilanteissa. Ja olen lapsesta saakka rakastanut yksin olemista. Sitä monen tuntuu olevan vaikeaa, suorastaan mahdotonta, käsittää. Että en jaksa elää, jos en saa olla hyvin paljon yksinäisyydessä. Eli siinä mielessä ihmiskontaktit kuluttavat ja uuvuttavat minua. Saatan olla niin ulkoa päin ohjautuva, että väsyn senkin takia. Tai ehkä juuri sen takia.
Hittojakos näistä tiiän!
