Ei harmainta aavistusta...
Artikkeleita pääsee kopioimaan vanhalla tavalla; tässä 'maalaamalla' kopsattu artikkeli digilehden näytenumerosta:
Sikapiikin arvoitus
Suomalaistutkijat uskovat selvittäneensä, miten rokote laukaisi narkolepsian sadalla lapsella.
Lauri nukahtaa kolmessa minuutissa auton takapenkillä.
Aamuisin vanhempien on valvottava, että hän herää kouluun, iltaisin että hän pesee hampaat. Iltapäivisin hänen on nukuttava päiväunet.
Lauri on 11-vuotias kotkalaispoika, joka käy peruskoulun viidettä luokkaa.
”Kolme tuntia koulua, muuta hän ei jaksa”, sanoo isä Antero.
Ennen poika harrasti jääkiekkoa ja judoa, nyt hän viihtyy omissa oloissaan. Liikkumattomuus ja lääkkeet ovat nostaneet painon 46:sta 107 kiloon kolmessa vuodessa.
Lauri sairastaa narkolepsiaa, harvinaista nukahtelutautia. Hän on yksi sadasta lapsesta, joille puhkesi narkolepsia sikainfluenssarokotuksen jälkeen. Loppuvuonna 2009 Suomessa rokotettiin yli 70 prosenttia 4–19-vuotiaista, kaikkiaan 688 566 lasta ja nuorta.
Kansainvälinen tiedeyhteisö on kuumeisesti selvittänyt, missä maissa narkolepsiatapausten määrä kasvoi ja mikä vaikutus rokotteella oli taudin puhkeamisessa – vai oliko mitään.
Torstaina 20. syyskuuta julkaistu Euroopan tautiviraston ECDC:n tilaama Vaesco-raportti kuitenkin herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Raportti vahvisti rokotteen ja narkolepsian vahvan yhteyden Suomessa ja Ruotsissa mutta ei löytänyt lapsilta mitään tavallisuudesta poikkeavaa kuudessa muussa EU-maassa.
Lauri sai Pandemrix-rokotteen koulussa terveydenhoitajalta 30. marraskuuta 2009.
Sikainfluenssa oli julistettu kesällä maailmanlaajuiseksi kulkutaudiksi, pandemiaksi. Ensitiedot Meksikosta olivat kertoneet joka viidennen sairastuneen kuolleen. Sittemmin tauti oli osoittautunut lieväksi, mutta ei kaikille. Sen jälkeen, kun 8-vuotias torniolaistyttö oli menehtynyt sikainfluenssaan marraskuun alussa, rokotetta oli jonotettu terveyskeskuksissa ympäri maata.
Lauri alkoi oireilla viikon kuluttua rokottamisesta. Hän torkkui nojatuolissa ja autossa. Koulussa polvet hervahtivat, jalat lähtivät alta. Kasvot vääntyilivät oudosti. Oireet johtuivat katapleksiasta, äkillisestä lihasjännityksen menetyksestä.
Sitten seurasivat raivokohtaukset. Kännykät lensivät seinälle, astiat lattialle. Isän oli pidettävä poikaa selällään kiinni, huutoa kesti tunnin kaksi.
Tuttu korvalääkäri antoi lähetteen Kotkan keskussairaalaan.
Diagnoosi tuli tammikuussa 2010: Lauri sairastaa epilepsiaa.
Aggressiot pahenivat. Helmi-maaliskuussa Lauri vietti jaksoja psykiatrisella lastenosastolla Kuusankoskella. Jos raivarit eivät talttuneet rauhoittavilla, hänet suljettiin lukkojen taakse.
Puoli vuotta oireiden alkamisesta, toukokuussa 2010, Lauri pääsi Helsingin lastenklinikalle. Ilmiselvä narkolepsia, lastenneurologi totesi. Univiivetesti varmisti diagnoosin.
Äiti Kirsi oli helpottunut. Laurin oireille oli löytynyt selitys, taudille oikea nimi.
”Siihen asti olimme luulleet, että lapsi on joko hullu tai epileptikko.”
Kesäkuussa 2010 lastenneurologien pieni piiri huolestui. Helsingin uniklinikan johtaja, neurologian dosentti Markku Partinen oli saanut ensimmäisen nuoren potilaan helmikuussa. Nyt hän tiesi seitsemän narkolepsiatapausta vajaassa puolessa vuodessa. Tavallisesti lapsipotilaita oli korkeintaan yksi vuodessa.
Sairastuessaan Lauri oli ollut 8-vuotias. Aiemmin Suomessa ei ollut todettu narkolepsiaa alle 10-vuotiailla. Sikapiikin jälkeen tauti oli alkanut lapsilla nopeasti, keskimäärin 50 päivässä, Laurilla viikossa.
Neurologit havaitsivat, että pieni osa sairastuneista kärsi psykiatrisista oireista. Taudinkuva oli laajempi kuin tavanomaisessa narkolepsia-katapleksiassa. Lauri kuului tähän joukkoon.
Jotain poikkeuksellista oli tapahtunut, Partinen päätteli.
Ruotsalainen iltapäivälehti Aftonbladet otsikoi 14. elokuuta 2010: Sairaita – sikapiikistä. Juttu kertoi 12-vuotiaasta tytöstä ja 5-vuotiaasta pojasta, jotka olivat kärsineet nukahtelusta rokotuksen jälkeen. Kaksi päivää myöhemmin Ruotsin terveysviranomaiset astuivat julkisuuteen, suomalaiset perässä.
Pandemrix-rokotteella ja narkolepsiatapauksilla oli ajallinen yhteys, viranomaiset totesivat.
Syksyllä 2010 Stanfordin yliopiston professori, maailmankuulu narkolepsiatutkija Emmanuel Mignot kuuli kummia kiinalaisilta tutkijoilta. Narkolepsian ilmaantuvuus pekingiläislapsilla oli kolminkertaistunut sikainfluenssaepidemian jälkeen.
”Valtaosa potilaista oli lapsia. Se oli todella outoa”, Mignot kertoo puhelimitse.
Piikki ei voinut olla syyllinen, sillä vain viisi prosenttia sairastuneista oli rokotettu sikainfluenssaa vastaan.
Mignotin mielenkiinto kohdistui tautiin, sikainfluenssan H1N1-virukseen.
Kokenut tutkija oli vakuuttunut, että narkolepsia on autoimmuunisairaus. Valkosolut, T-solut, puolustavat elimistöä tuhoamalla vieraita bakteereja ja viruksia. Mutta jotkut T-solut hyökkäävät aivojen terveiden hermosolujen kimppuun. Narkolepsia puhkeaa, kun hermosolut eivät enää tuota vireystilaa säätelevää välittäjäainetta, hypokretiinia.
Mignot oli havainnut, että harvinainen autoimmuunitauti laukesi usein infektion jälkeen. Hänellä oli välillinen todiste kivuliasta nielutulehdusta, angiinaa, aiheuttavan streptokokki-bakteerin syyllisyydestä.
”Olimme mitanneet narkolepsiaan sairastuneilta korkeita streptokokkien vasta-ainepitoisuuksia.”
Sairauden puhkeaminen seurasi säännöllisesti infektioita. Kun streptokokki jylläsi talvella, narkolepsiaa diagnosoitiin eniten keväällä ja kesällä. Sama kuvio toistui Kiinassa, etenkin sikainfluenssapandemian jälkeen keväällä 2010.
”Tällä kertaa syyllinen oli sikainfluenssavirus, ei streptokokki.”
Sikainfluenssa osoittautui ärhäkäksi etenkin lapsille ja nuorille. Mignot päätteli, että virus mursi joidenkin pekingiläislasten immuunipuolustuksen, jolloin narkolepsia laukesi.
Keväällä 2009 Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen virusinfektioyksikön johtaja, tutkimusprofessori Ilkka Julkunen oli analysoinut uuden influenssaviruksen H1N1:n muunnosta. Nyt laboratoriossa odotti uusi salapoliisityö.
Helmikuussa 2010 neurologian dosentti Partinen oli ottanut yhteyttä ja kertonut narkolepsiaan sairastuneista lapsista. Oliko taudin syy sikainfluenssa vai rokote? Vai molemmat yhdessä, Partinen oli pohtinut.
Julkunen kehitti menetelmän, jolla pystyi erottamaan luonnon sikainfluenssaviruksen ja rokotteessa käytetyn, inaktivoidun ja pilkotun viruksen. Koska pandemian aikana villin viruksen proteiinirakenne muuttui, se ei ollut täysin sama kuin rokotteessa.
Kaksi viivaa testissä tarkoittaisi, että narkolepsia-lapsi oli saanut sekä rokotteen että sairastanut sikainfluenssan. Yksi viiva merkitsisi vain rokotteen virusta. Silloin influenssa ei voisi selittää narkolepsiaa.
Ilkka Julkunen analysoi 47 seeruminäytettä. Lähes kaikissa testeissä oli yksi viiva.
”Vain kymmenen prosenttia oli mahdollisesti sairastanut sikainfluenssan.”
Tutkimusta ei ole vielä julkaistu tiedelehdessä. Alustava johtopäätös on silti yksiselitteinen: Suomessa sikainfluenssavirus ei aiheuttanut äkillistä hyppäystä narkolepsiassa. Entä sitten muut infektiot? Streptokokki, jota Mignot on epäillyt yhdeksi narkolepsian riskitekijäksi?
Lapsia hoitavat lääkärit kävivät läpi potilastiedot. Angiinaan, ankaraan tautiin, olisi luultavimmin määrätty antibiootteja. Silloin nielutulehduksesta olisi jäänyt merkintä sairauskertomuksiin.
”Jos infektioita olisi ollut merkittävissä määrin, niiden olisi pitänyt tulla jossain esiin. Kliinistä näyttö ei ole”, Julkunen sanoo.
Myöskään Laurilla ei ollut merkintää infektioista. Ei sikainfluenssasta eikä streptokokista.
Tammikuun lopussa 2011 Suomen narkolepsiatyöryhmä julkaisi väliraportin. Nyt sanottiin ensi kerran, että rokote oli tavalla tai toisella vaikuttanut lasten narkolepsian puhkeamiseen. ”Mikään muu taustalla vaikuttava niin sanottu sekoittava tekijä tuskin voi kokonaan selittää taudin lisääntymistä”, raportissa todettiin.
Tuskin – pieni takaportti jäi auki. Ilkka Julkusen tutkimus sekoittavista tekijöistä, muista infektioista, oli vasta käynnistynyt.
Samaan aikaan suomalaiset tutkijat valmistelivat kahta artikkelia kansainväliseen tiedelehteen Pandemrixin ja narkolepsian syy-yhteydestä. Laajan väestötutkimuksen mukaan rokotetuilla 4–19-vuotiailla lapsilla oli ollut 13 kertaa suurempi suhteellinen riski sairastua narkolepsiaan kuin samanikäisillä rokottamattomilla. Missään muussa autoimmuunisairaudessa ei ollut koskaan havaittu yhtä suurta riskisuhdetta.
Toukokuussa 2011 THL:n rokoteturvallisuuslääkäri Hanna Nohynek ja neurologian dosentti Partinen lähettivät kaksi artikkelia tiedemaailman huipulle, New England Journal of Medicine -lehteen. Toimitus vastasi kuukautta myöhemmin. Vaikka artikkeli oli ”kiinnostava”, sitä ei hyväksytty julkaistavaksi.
”Päätös oli toimituksen, ja se heijastaa arviotamme käsikirjoituksen ansioista verrattuna moniin muihin artikkeleihin, joita saamme.”
Seuraava osoite oli arvostettu englantilainen Lancet-lehti. Artikkelia muokattiin kolmesti kommenttien perusteella. Vertaisarvioitsijat olivat pääosin suopeita julkaisulle, päätös jäi toimitukselle.
Nohynek sai vastauksen lokakuussa. ”Pitkän ja yksityiskohtaisen keskustelun jälkeen” toimituskunnan enemmistö oli päättänyt hylätä artikkelit. Nohynek vetosi vielä Lancetin päätoimittajaan Richard Hortoniin, joka oli puhunut lämpimästi rokotusten puolesta Euroopan lastentautien konferenssissa.
Horton mietti pari päivää. Vastaus oli ei, päätoimittaja seisoisi toimituksensa takana.
Hylkäysperusteita oli kaksi: muistiharha ja biologisen selityksen puuttuminen.
Potilaiden muistiharha voi johtaa epidemiologisen tutkimuksen harhapoluille. Olivatko lasten narkolepsiaoireet alkaneet rokotusten jälkeen? Vai sittenkin ennen, jolloin Pandemrix olisi syytön?
Mediamylläkkä rokotteen mahdollisista haitoista oli alkanut 16. elokuuta 2010. Oliko julkisuuskohu vääristänyt suomalaistutkijoiden tulosta, oliko joukkoon pujahtanut jo ennen rokotusta sairastuneita?
Entuudestaan tiedettiin, että aikuisten narkolepsia kehittyy hitaasti, diagnosointiviive on useita vuosia. Mutta italialainen tutkija Giuseppe Plazzi oli osoittanut, että lapsilla oireet ovat selvät ja usein rajut taudin puhjettua. Suomessa THL:n rokotetutkimusyksikön päällikkö Jukka Jokinen oli selvittänyt potilastiedoista, että sairastuneiden lasten oireet olivat ilmaantuneet keskimäärin 50 päivässä, nopeimmillaan päivässä.
”Suomen sadasta sairastuneesta 90:n oireet alkoivat rokotuksen jälkeen mutta ennen elokuun julkisuuskohua.”
Sairauskertomukset dokumentoivat, että enemmistö vanhemmista oli myös valittanut lääkärille tai kouluterveydenhoitajalle lapsen outoa väsymystä ennen elokuuta 2010, Laurin vanhemmat joulukuussa 2009. Julkisuuskohun alettua 33 lasta oli saanut jo lähetteen erikoislääkärin jatkotutkimuksiin.
”Nämä kaikki herkkyysanalyysit vahvistivat käsitystä, että kysymys ei ollut muistiharhasta”, Jokinen sanoo.
Tutkimuksen toinen mahdollinen – ja vakava – musta aukko oli diagnostinen harha. Lymysikö jossain lukuisia rokottamattomia lapsia, joiden narkolepsiaa ei ollut havaittu? Koska tauti on äärimmäisen harvinainen ja tapauksia vähän, piiloon jääneet potilaat vääristäisivät tuloksia.
Oli mahdollista, että julkisuuden varjoon jääneet rokottamattomien tapaukset paljastuisivat ajan mittaan. Näin ei ole käynyt – rokotetut jyräävät tilastoissa.
”Vuonna 2011 diagnosoitiin narkolepsia 50 lapselta. Näistä 47 oli rokotettu”, Jokinen kertoo.
Tilastotutkija oli päätynyt jo todennäköisyyslaskelmalla siihen, että narkolepsiaryvästymä kietoutui rokotteen ympärille. Jos sairastumisen olisi aiheuttanut samanaikainen sikainfluenssa, sen vaikutuksen olisi pitänyt olla vielä suurempi kuin rokotteeseen liitetty 13-kertainen riski.
”Siinäkin tapauksessa rokotetuilla olisi ollut vielä viisinkertainen sairastumisriski rokottamattomiin verrattuna.”
Suomalaistutkimukset lasten narkolepsian ja Pandemrixin yhteydestä julkaistiin 28.3.2012, lähes vuoden yrittämisen jälkeen. Areena oli amerikkalainen PlosOne, nuori verkkojulkaisu. Artikkelit ylittivät PlosOnen tärkeimmän julkaisukynnyksen, jonka mukaan tutkimuksen pitää olla metodologisesti oikein tehty. PlosOne veloittaa kirjoittajilta julkaistusta artikkelista 1 350 dollaria (1300 euroa).
Yhdysvaltalainen narkolepsiatutkija Emmanuel Mignot on perehtynyt suomalaisten artikkeleihin.
”Suomessa rokote vaikutti ilmiselvästi lasten narkolepsian lisääntymiseen”, hän sanoo. ”Sikainfluenssavirus oli lisätekijä. Taustalla saattoi olla myös muita tekijöitä.”
Hän muistuttaa, miten vaikeaa on jälkikäteen jäljittää kaikki ympäristötekijät, jotka vallitsivat pandemian aikana. Etenkin taudissa, jonka riskigeeni on yleinen, joka neljännellä, mutta joka puhkeaa äärimmäisen harvalle.
”Vain yksi ihminen 4 000:sta sairastuu elämänsä aikana. Se antaa tilaa eri selityksille.”
Euroopan tautiviraston ECDC:n tilaama kahdeksan EU-maan Vaesco-tutkimus alkoi syyskuussa 2009. Se keskittyi ilmiön johdonmukaisuuteen: toistuuko Suomen ja Ruotsin vahva signaali rokotteen ja narkolepsian yhteydestä kuudessa muussa maassa?
Syyskuussa 2012 valmistuneen tutkimuksen lopputulos oli: ei signaalia kuudessa vertailumaassa.
Eurooppaan oli toimitettu 31 miljoonaa Pandemrix-rokoteannosta. Mutta kontrollimaista Italiassa ja Tanskassa oli rokotettu vähän lapsia, Hollannissa vain alle 5-vuotiaita, ja Britannian tiedot olivat puutteelliset. Harvinaisen taudin riskiä ei voi arvioida luotettavasti, jos rokotettuja ei ole riittävän paljon.
”Vaesco-tutkimuksen yleinen vaikeus on siinä, että useimmissa vertailumaissa oli alhainen rokotuskattavuus”, myöntää tautiviraston rokoteasiantuntija Kari Johansen.
”Tilastollisesti laajimmat aineistot ovat pääosin Norjasta ja Ranskasta.”
EU-tutkimus ei löytänyt kohonnutta narkolepsiariskiä Ranskassa.
Hämmennystä herätti se, että samana päivänä, kun Vaesco julkaistiin, Ranska esitteli alustavia tuloksia omasta tapaustutkimuksestaan: Pandemrix oli lisännyt sekä lasten että aikuisten sairastumisriskin 4–5-kertaiseksi. Tätä aineistoa päivitetään Vaescoon.
Norjassakin oli löydetty kasauma lasten narkolepsiatapauksia. Mutta signaali katosi EU-tutkimuksessa, jonne hyväksyttiin 54 tapauksesta seitsemän.
”Signaali on liian vahva, jotta sitä voi selittää sekoittavilla tekijöillä”, sanoo johtaja Hanne Nokleby Norjan terveysvirastosta.
Valtaosa norjalaisten tapauksista karsiutui, koska kaikki 30.6.2010 jälkeen löydetyt tapaukset raakattiin EU-tutkimuksesta. ”Pidemmällä seuranta-ajalla olisi vaikea erottaa, mikä vaikutus mediahuomiolla on tuloksiin”, sanoo tautiviraston rokoteasiantuntija Johansen.
Irlanti ei ollut EU-tutkimuksessa, mutta maassa tehdyn selvityksen mukaan Pandemrix oli lisännyt rokotettujen lasten narkolepsiariskin 13-kertaiseksi. ”Arvostamme tätä kansallista tutkimusta, joka vahvisti ensi kerran syy-yhteyden Pohjoismaiden ulkopuolella”, Johansen sanoo.
EU-tutkimuksen loppuraportissa jäätiin odottamaan Saksan ja Britannian tapaustutkimuksia ja ehdotettiin tutkimuksen laajentamista Amerikkaan – maihin, joihin Euroopan julkisuus ei ollut ulottunut.
”Etenkin Kanadaan ja Brasiliaan, joissa käytettiin Arepanrixiä, hyvin samanlaista rokotetta kuin Pandemrix”, raportissa sanotaan.
Kanada oli mysteeri. Lasten narkolepsiatapauksia oli löydetty vain kaksi. Ei mitään poikkeavaa normaalista ilmaantuvuudesta.
”Kanadasta ei tullut spontaania signaalia”, vahvistaa lääketieteellinen johtaja Petteri Knudsen lääkefirma GlaxoSmithKlinesta.
GSK oli valmistanut Arepanrixiä ja Pandemrixiä yhteensä 90 miljoonaa annosta. Jos Kanadassa käytetty Arepanrix ja Suomeen tilattu Pandemrix olivat samanlaisia rokotteita, miksi rokote laukaisi narkolepsian sadalle lapselle täällä mutta ei aiheuttanut mitään ongelmia Atlantin takana?
Eroa ei selitä vähäinen altistuminen. Kanadassa rokotettiin kaksi miljoonaa lasta, ja myös ihmisten geeniperimät ovat lähellä toisiaan.
Oli kaksi selitystä: joko Suomen ja Ruotsin tutkimustulokset olivat vääriä tai sitten rokotteet eivät olleet identtisiä.
Kanadan tutkimus on yhä työn alla. Epävirallisesti on uumoiltu, ettei Kanadasta löydy tavanomaista enempää narkolepsiatapauksia. GSK:n Knudsen ei kommentoi keskeneräistä raporttia. Hän on yhtä varovainen arvioimaan Suomen vahvaa rokotesignaalia.
”Tarvitaan lisää kansainvälisiä tutkimuksia, jotta voidaan tehdä päätelmiä syy-yhteydestä.”
Rokotteiden tehosteaine, adjuvantti AS03, valmistettiin samassa paikassa mutta rokotteen virusantigeeniä ei. Suomeen valitun Pandemrixin antigeenisuspensio tuli Saksan Dresdenistä, Kanadassa käytetyn Arepanrixin Quebecistä.
”Adjuvantti oli sama, mutta virusantigeenin valmistusprosessissa oli pieniä eroja”, Knudsen sanoo.
GSK toisin sanoen on sitä mieltä, että rokotteet ovat käytännössä immunologisesti samanlaisia. Samassa käsityksessä ovat tähän asti olleet myös monet tutkijat ja viranomaiset.
Suomi aloitti ensimmäisenä maana immunologiset tutkimukset rokotteen ja narkolepsian yhteydestä tammikuussa 2011. THL:n immunologian professori Outi Vaarala pureutui ilmiöön solutasolla: mikä on se biologinen mekanismi, jolla rokote voisi laukaista narkolepsian? Juuri sitä oli myös tiedelehti Lancet penännyt hylätessään suomalaistutkijoiden artikkelit.
Vaaralan oli ratkaistava myös kysymys, johon hän törmäsi alati tiedepiireissä. Miten sairaiden suomalaislasten elimistö reagoi Pandemrixiin ja Arepanrixiin?
Kolme viikkoa sitten immunologian professori sai Kanadan terveysviranomaisilta kymmenen putkiloa Arepanrixiä.
”Rokotteet eivät ole immunologisesti samanlaisia”, Vaarala sanoo.
”Lasten verinäytteiden vasta-aineet reagoivat tutkimuksissamme eri tavalla Arepanrixiin kuin Pandemrixiin.”
Vaarala uskoo, että narkolepsia ei olisi ehkä lisääntynyt äkillisesti Suomessa, jos lapset olisi rokotettu kanadalaisten tavoin Arepanrixillä.
Tulos on merkittävä tieteellinen löydös. Sitä ei tosin ole vielä julkaistu tiedelehdessä.
Outi Vaaralaa kiinnosti, miksi Laurin ikäiset, alle 10-vuotiaat lapset sairastuivat niin nopeasti. Hän halusi tietää, oliko rokotteen laukaisema tauti sama kuin aiemmin ennen rokote-epäilyä esiintynyt narkolepsia.
Vastaus oli myönteinen: jokaisesta 47:stä narkolepsiaan sairastuneen lapsen näytteestä löytyi tautiin yhdistetty riskiperimä, HLA-DQB1*0602. Koodi tarkoittaa valkosolun pinnalla olevaa molekyylirakennetta. Se on kuin lukko, johon sopii narkolepsian avain, antigeeni. Jos lukko puuttuu, on suojassa taudilta.
Vaarala jäljitti joka viidenneltä sairastuneelta myös toisen geneettisen riskitekijän. Se ei selittänyt, miksi jotkut lapset olivat sairastuneet äkisti ja vakavasti, mutta oli lisätodiste rokotetta vastaan.
”Se vahvisti näkemystäni narkolepsiasta immuunivälitteisenä tautina, jonka aiheuttaja oli tässä tapauksessa rokote.”
Sitten Vaarala alkoi tutkia, miten sairaiden ja terveiden lasten immuunipuolustus reagoi Pandemrix-rokotteen eri osille. Hän aloitti skvaleenista, jota oli tehosteaineessa. Tiedeyhteisössä oli kiistelty hainmaksasta valmistetun apuaineen turvallisuudesta rokotteissa. WHO oli puhdistanut skvaleenin maineen vuonna 2006. Myös Vaarala kumosi epäilyn. Narkolepsiaan sairastuneiden immuunipuolustus ei tuottanut vasta-aineita skvaleenille.
Jäljelle jäi kaksi vaihtoehtoa: rokotteen virusantigeeni ja tehosteaine, joka koostui skvaleenin lisäksi E-vitamiinista ja polysorbaatista. Laboratoriotulosten mukaan sairastuneiden vasta-ainepitoisuudet sekä virusantigeenille että tehosteosalle olivat selvästi korkeammat kuin terveillä.
”Narkolepsian saaneet lapset reagoivat rokotteeseen hyvin poikkeuksellisesti”, Vaarala sanoo.
Sikainfluenssarokote jäljitteli infektiota. Vereen jäi vasta-aineita, jotka tunnistivat sikainfluenssaviruksen antigeenejä. Lisäksi syntyi erilaisia muistisoluja, jotka aktivoituivat, jos elimistölle vieras virus yritti hyökätä.
Mutta miksi haitallisia viruksia tuhoavat valkosolut, T-solut, tunnistivat aivojen terveet hermosolut vihollisiksi ja laukaisivat narkolepsian?
Vaaralan olettamus on ilmiö, jonka nimi on molecular mimicry, molekyylien samankaltaisuus. Rokotteen ja aivojen hermosolujen molekyylirakenne muistuttivat toisiaan, jolloin valkosolut erehtyivät luulemaan terveitä hypokretiinisoluja vieraiksi.
Se oli harhaisku aivoihin.
Yksi mahdollisuus on, että taudin laukaisi yksin tehosteaine. Adjuvantti oli muodostanut kehon oman proteiinin kanssa uuden kokonaisuuden. Proteiinin rakenne muuttui, ja sille muodostui vasta-aineita.
Vaarala pitää kuitenkin todennäköisempänä, että rokotteen virusantigeeni ja tehosteaine yhdessä synnyttivät autoimmuunitilan. Jokin rokotteen antigeenissä muistutti aivojen hermosolun antigeeniä. Sitten rokotteen adjuvantti kiihdytti narkolepsiavasteen syntyä.
”Se sai lapset sairastumaan niin nopeasti.”
Euroopan lääkevirasto oli myöntänyt myyntiluvat kolmelle pandemiarokotteelle, Pandemrixille, Focetrialle ja Celvapanille. Mutta vain Pandemrixin epäillään laukaisseen narkolepsiaa.
”Kyse oli äärimmäisen huonosta tuurista”, Vaarala uskoo.
Korkeat vasta-ainepitoisuudet todistavat välillisesti rokotteen syyllisyydestä. Nyt Vaaralan ryhmä yrittää aukaista mekanismin, molekyylien samankaltaisuuden. Ensiksi on tunnistettava aivojen hermosolun rakenne, johon rokotteen komponentin tunnistavat vasta-aineet sitoutuvat. Sitten tutkitaan, sitoutuvatko vasta-aineet hermoston soluihin ja solujen proteiineihin.
”Se on pitkä tie”, Vaarala sanoo.
Mutta riittikö yksi hyökkäys, yksi rokote, laukaisemaan Laurin narkolepsian 8-vuotiaana?
Elimistö on sitkeä tappelija. Narkolepsian riskiperimä oli 150 000 rokotetulla lapsella, arviolta sata sairastui. Vaarala uskoo, että sairastuneilla oli uinuva autoimmuniteetti, yksi tai useampia aiempia iskuja immuunipuolustusta vastaan. Silti ei voi sanoa, että rokote olisi vain aikaistanut alttiimpien lasten narkolepsiaa.
”Lasten immuunijärjestelmä olisi voinut pysyä tasapainossa läpi elämän”, hän sanoo.
”Osa lapsista, joilta löydetään diabetekseen liittyviä vasta-aineita, ei koskaan sairastu diabetekseen.”
Maaliskuussa 2012 neurologian dosentti Markku Partinen kuuli mieluisan uutisen. Suomen Akatemia oli päättänyt rahoittaa kolmevuotista, suomalaisruotsalaista narkolepsiaprojektia, NarpaNordia.
Partinen, unitutkimuksen pioneeri, on diagnosoinut ja tutkinut narkolepsiaa 1970-luvun lopulta lähtien. Mutta hän on vain pystynyt hoitamaan potilaiden oireita: päiväaikaista väsymystä, unioireita, katapleksiaa. Lääkkeet helpottavat usein oireita, mutta saattavat aiheuttaa sivuvaikutuksia.
Narkolepsiaa on pidetty parantumattomana tautina, jonka syy on paikannettu aivojen hypotalamuksessa sijaitseviin hermosoluihin. On ajateltu, että kaikki solut, 50 000–100 000 kappaletta, ovat tuhoutuneet.
Nyt Partisella on uusi hypoteesi. Entä jos hypokretiinia tuottavat solut ovat vain toimintakyvyttömiä?
”Jos näin olisi, narkolepsia voisi olla hoidettava sairaus.”
Kotkalaiselta Lauri-pojalta oli otettu näyte selkäytimestä. Arvo oli nolla. Mutta näyte ei paljastanut, olivatko solut kuolleita. Vain sen, että ne eivät erittäneet vireystilaa säätelevää hypokretiinia.
Olisiko tuho tapahtunut sitten muissa hermosoluissa, jotka linkittyivät ja siten lamaannuttivat hypokreetinisolujen toiminnan? Partinen ja Tukholman Karoliinisen instituutin professori Tomas Hökfelt työryhmineen ovat saaneet ensimmäisiä tuloksia.
”Meillä on yhä enemmän näyttöä, että lasten narkolepsiassa myös muut aivojen alueet saattavat olla vaurioituneet.”
Ilmiötä kutsutaan bystander-efektiksi. Rokote olisi iskenyt hypokretiinisolujen lähistölle, jolloin välittäjäaineen tuotanto olisi lakannut tai heikentynyt, ja narkolepsia puhjennut. Tämä hypoteesi antaa toivoa potilaille. Jos immunologinen tapahtumaketju saataisiin pysäytettyä tai jarrutettua, hypokretiinisolut voisivat toipua.
”Silloin elimistö lähtisi itse korjaamaan tautia”, Partinen sanoo.
Bystander-efekti saattaisi selittää myös Laurin ja joidenkin muiden potilaiden erityisen vaikeat oireet.
Mutta varmuutta puolesta tai vastaan on odotettava vuosia. SK
Lähetetty: 02.11.2012 15:34
