Psykopatologia.munfoorumi.com

Toi­mit­ta­ja hank­ki 15 vuot­ta sit­ten hal­val­la heh­taa­rin maa­ta Po­siol­ta.

E i ehkä ollut kovin viisasta ottaa kesälomamatkalle mukaan kohta 18 vuotta täyttävää, kuurosokeaa, vaikeasti liikkuvaa koiraa. Mutta minkäs teit? Ei sitä voinut jättää kenenkään huoleksi niin pitkäksi aikaa.

Kuo­pios­sa olin var­ma, et­tä Ter­ra kuo­lee. Oli hel­le, as­falt­ti kuu­maa, mui­kut kä­ry­si­vät, mut­ta Ter­ra kiel­täy­tyi juo­mas­ta.
Ohi­kul­ki­jat py­säh­tyi­vät sää­lit­te­le­mään tu­ti­se­vaa van­hus­ta, ja tun­sin pa­hek­su­vat kat­seet se­läs­sä­ni. Pak­ka­sin sen ta­kai­sin au­ton jal­ka­ti­laan, ja mat­ka jat­kui.

PE­RIL­LE PÄÄS­TYÄ kan­noin koi­ran met­sän hal­ki Heh­taa­ril­le. Olim­me kuin pa­ko­lais­per­he, jo­ka ei jä­tä hal­vaan­tu­nut­ta isoäi­tiä.
Le­vät­tyään pit­kään Ter­ra nou­si vai­val­loi­ses­ti ylös ja nuus­ki epä­luu­loi­ses­ti paik­ko­ja. Sen de­men­tia on eden­nyt jo niin pit­käl­le, et­tä ruo­ka­ku­pil­le­kin on vai­kea löy­tää, ja nyt so­keal­la koi­ra­ras­sul­la ei ol­lut vä­häi­sin­tä­kään kä­si­tys­tä, mi­hin se oli jou­tu­nut. Pie­ni­kin var­vik­ko py­säyt­ti sen ja sai sen vaih­ta­maan suun­taa kuin pö­ly­ni­mu­ri­ro­bot­ti.

Mut­ta jo­kin ve­ti so­keaa van­hus­ta puo­leen­sa. Ai­na uu­del­leen kä­vin ha­ke­mas­sa Ter­ran ta­kai­sin, kun se hau­kah­te­li vi­hai­se­na jou­dut­tuaan um­pi­ku­jaan kor­keas­sa var­vi­kos­sa.

Ai­na sa­mas­ta suun­nas­ta.

SIEL­LÄ OLI SUO, Heh­taa­rin ve­ti­sin koh­ta. Sin­ne se ha­la­si, tuok­su­vien mät­täi­den ja upot­ta­vien rim­pien kes­kel­le. Häm­mäs­ty­nee­nä kat­soim­me koi­ra­van­huk­sen in­toa, kun se huo­ju­vin as­ke­lin mut­ta hän­tä pys­tys­sä hais­te­li tien­sä mät­täi­kön kes­kel­le. Van­hat vais­tot oli­vat he­rän­neet. Se oli taas saa­lis­ta­ja, niin kuin nuo­re­na ja voi­mak­kaa­na, kun se oli kai­va­nut myy­rät, pomp­pi­nut yli ki­vien ja kan­to­jen jä­nis­ten pe­räs­sä, nous­sut ora­vaa hä­tyyt­täes­sään vauh­dik­kaas­ti vaik­ka vä­hän puun­run­koa­kin.

Ter­ra viih­tyi suol­la tun­ti­kau­pal­la, lat­ki vä­lil­lä vä­hän rus­keaa, hai­se­vaa vet­tä ja pu­to­si muu­ta­man ker­ran sil­mäk­kee­seen ja jäi sin­ne vai­meas­ti uli­se­maan.
Päi­vän suo­seik­kai­lun jäl­keen se nuk­kui pit­kään. Nä­ki saa­lis­tu­su­nia, ja­lat lauk­ka­si­vat, ja suus­ta pää­si vai­mea hauk­ku.

Ajat­te­lin, et­tä tääl­lä Ter­ran so­pi­si kuol­la. Se oli­si pait­si tyy­li­käs­tä myös käy­tän­nöl­lis­tä: Heh­taa­rin suo­ta oli­si help­po kai­vaa.

YK­SI PO­JIS­TA oli pääs­syt li­vah­ta­maan kil­pai­lu­mat­kal­le Ruot­siin ei­kä jou­tu­nut läh­te­mään Heh­taa­ril­le. Toi­sel­la, kym­men­vuo­tiaal­la Lau­ril­la, oli mo­ti­vaa­tio-on­gel­mia. Hän kai­pa­si säh­kö­vir­taa, olym­pia­lä­he­tyk­siä ja You­tu­bea. Ajan­ku­luk­si po­jat ker­ta­si­vat par­hai­ta You­tu­be-pät­kiä ul­ko­muis­tis­ta.

Lau­ri al­koi he­ti las­kea päi­viä sii­hen, kun läh­det­täi­siin ko­tiin.

Jäim­me kol­mek­si päi­väk­si kah­des­taan, kun vai­mo ja seit­sen­vuo­tias Vil­ho läh­ti­vät vael­ta­maan Rii­si­tun­tu­ril­le.

Yri­tin saa­da Lau­rin tu­le­maan edes ulos mö­kis­tä, kun ei ol­lut sääs­kiä­kään.

Yl­lät­täen hän oli val­mis et­si­mään hil­lo­ja. Se oli vai­keaa, sil­lä ka­to oli taas koh­dan­nut hil­la­sa­toa.
Tar­voim­me ku­mi­saap­pais­sa muh­ku­rai­ses­sa var­vi­kos­sa, Lau­ri ker­toi mil­lai­sia jak­so­ja oli näh­nyt Duud­so­neis­ta: oli se, jos­sa ma­ha oli tik­ka­tau­lu­na, ja se, jos­sa pan­tiin ta­bas­coa sil­mä­ti­poik­si, ja sit­ten se, jos­sa ol­tiin so­taa ilo­tu­lit­teil­la. Hil­lo­ja ei nä­ky­nyt, suol­la oli ai­van hil­jais­ta. Jäim­me Muik­ku­lam­men ran­taan kat­se­le­maan. Il­mas­sa kaar­te­li su­den­ko­ren­to­ja.

Lau­ri ky­syi, mi­ten ta­tuoin­nit teh­dään. Se­li­tin.

"­Duud­so­nit ot­ti USA-ta­tuoin­nit pa­ka­raan. Pol­tin­rau­dal­la."

Auu!

Äk­kiä osuim­me hil­la-aar­tee­seen ja söim­me niin pal­jon kuin jak­soim­me.

Ky­syin Lau­ril­ta, mah­taa­ko hän tul­la tän­ne isom­pa­na ka­ve­reit­ten kans­sa.

"Em­mä tie­dä."

Se tar­koit­taa ei.

"­Tai sit­ten me ai­na­kin ha­lut­tais au­rin­ko­pa­nee­li."

ON­NEK­SI ON ka­las­tus. Po­sio on mah­ta­va ka­la­paik­ka. Kol­me­na il­ta­na kä­vim­me jär­vel­lä ja Lau­ri ve­ti jär­ves­tä suu­ria, tum­mia ah­ve­nia, jot­ka näyt­ti­vät ke­hon­ra­ken­ta­jil­ta.
Vii­vyim­me au­tiol­la jär­vel­lä yli kes­kiyön. Lui­nen täy­si­kuu kul­ki tai­vaal­la, ja pa­ri vä­sy­nei­tä kuik­kia rä­pyt­te­li nuk­ku­maan. Ai­na nap­pa­si, em­me­kä malt­ta­neet lo­pet­taa.

MUT­TA ELO­KUU on jo syk­syä. Kaik­ki ke­sä­kuun kiih­ko on ka­don­nut. Ku­kat ovat kuih­tu­neet, tuok­sut vai­men­tu­neet, höy­hen­pu­vut haa­lis­tu­neet. Lin­tu­ja on enem­män kuin al­ku­ke­säs­tä, mut­ta ne py­syt­te­le­vät sul­ka­sa­toi­si­na hil­jaa. Kaik­ki uros­ten uho ja ylis­tys­lau­lu on pois­sa.

Elo­kuu on myö­häis­tä kes­ki-ikää.

Blues­lau­la­jan sa­noin: The Thrill is Go­ne.

Wikipedia: Suomalainen maatiaissika
Suomalainen maatiaissika oli sian suomalainen alkuperäisrotu, joka on kuollut sukupuuttoon. Se oli karvainen ja rakenteeltaan varsin laiha eläin, joka oli sopeutunut hyvin pohjoiseen ilmastoon. Jalostettujen ja paremmin tuottavien sikarotujen yleistyessä Suomessa maatiaissika kuoli vähitellen sukupuuttoon.

Obelix kirjoitti:Onko kukaan koskaan ottanut kadulta kuollutta siiliä ja haudannut sitä? Arvasin ettei kukaan, olette välinpitämättömiä ihmisiä. Hävetkää!

Juotavaksi siileille tarjotaan matalista astioista vettä, muttei maitoa. Siilien elimistöstä puuttuu laktoosia hajottava entsyymi laktaasi, eli ne ovat laktoosi-intolerantteja. Siileille voi kuitenkin tarjota pieniä määriä laktoositonta piimää tai laktoositonta ja rasvatonta maitoa.