Näytin, kuinka hyvännäköinen olen

[Riidankylväjä]

Sinä liioittelet miesten "törkeyksiä" ja vähättelet naisten teräväkielisiä ilkeyksiä.

[ve e]

Kai se Anukin (Saagim) on jonkinlainen "katala nainen", niin kuin "riitis" on sanonutkin, vaikkei olekaan sitä ihan välttämättä teräväkielisten ilkeyksien vuoksi (voi kyllä olla senkin vuoksi). Se "lyö" ihmisiä vaikutuksellaan, ja lumoaa, ja käyttää hyväkseen. Käyttää aiheuttamaansa hämmennystä manipuloinnin välineenä.

Ja naisen "häilyvyys" ja "liikkuvuus" ja sen seuraukset voidaan kokea voimakkaasti ja hämmentävänä miesten puolella, vaikkei se olisi edes pahantahtoista:

http://www.youtube.com/watch?v=-fOBO0wsVgo
(Luciano Pavarotti: La Donna E Mobile)

http://en.wikipedia.org/wiki/La_donna_%C3%A8_mobile

Eikä varmaan ole ihan selvää, ettei tyttölapsetkin voi kokea äidin häilyvyyttä ja liikkuvuutta, jos sitä on paljon, hämmentävänä. Ja jäädä jotenkin lumoalttiiksi tai lumoavaisiksi. No, en tiedä.

Että kyllä naisen kataluudesta/ katalalta tuntuvuudesta on ihan paikallaan pitää muistoa yllä, kaikkienkin, vaikkei se olisi teräväkielistä ilkeyttäkään. Vaikka miehet "törkeämpiä" kai ovatkin. No, tässäpä isoa asiaa. Mutta minusta näin.

[Maria]

Olen tuntenut ja tunnen edelleen joitakin sekä miehiä että naisia, joita voi
sanoa katalaksi. Ei ole mielestäni mitään eroa kumpi on katala,
mies vai nainen, sillä kummatkin osaavat olla yhtä katalia. Valitettavasti.

[Riidankylväjä]

Niin, mutta tuon lisäki naiset osaavat olla vielä kavaliakin.

Arsinoe on varsin tyypillinen Waltarin naishahmo: kaunis viettelijätär, jonka rakkaus tuottaa enemmän onnettomuutta kuin mielenrauhaa. Verrattuna Sinuhen Neferneferneferiin on Arsinoe vieläkin yliampuvampi hahmo: kavala ja julkea juonittelija joka valehtelee Turmsille omaa etua tavoitellessaan ja vieläpä pettää Turmsia surutta tämän parhaiden ystävien kanssa

http://sbrunou.blogspot.com/2011/04/mik ... maton.html

Mika Waltarin romaanien kavalat naishahmot taitavat kummuta kirjailijan omista kokemuksista.

[Maria]

Kyllä teitä miehiä aivan sääliksi käy, kun joudutte sietämään
naisia, jotka ovat katalia, ilkeitä juonittelijoita ja kamalia. Voi voi

[Maria]

Että kyllä naisen kataluudesta/ katalalta tuntuvuudesta on ihan paikallaan pitää muistoa yllä, kaikkienkin, vaikkei se olisi teräväkielistä ilkeyttäkään. Vaikka miehet "törkeämpiä" kai ovatkin. No, tässäpä isoa asiaa. Mutta minusta näin.

Katalan/katkeran ihmisen muisto on yksilön yllä. Kuka viitsii pitää yllä ja esillä katkeraa muistoa esimerkiksi ikävästä anopista ja ennen kaikkea ketä se kiinnostaa, muita kuin asianosaisia? Eiväthän toiset ymmärrä tai ehkä haluakaan käsittää, miltä katkera ja kavala tuntuu.

En täysin ymmärrä, mitä tarkoittaa pitää yllä muistoa. Mikä on pointti siinä?

Kaikkein vaikeimmaksi olen kokenut, kun ihmiset tulivat hyvää hyvyyttään (kai ehkä itsensä hyväksi ulospäin tehdäkseen tai tavan vuoksi) ylistämään isäni mukavuutta ja hyvyyttä hänen kuolemansa jälkeen. Ei hän ollut ollut heidän vanhempansa, vaan minä olin tytär, joka oli pimeämmät puolet saanut kokea, eivät he. Seuraus oli, että he jäivät kylmäksi minulle, koska eivät kyenneet ymmärtämään. Oli hän tietysti heille ollut mukava. Mistä suuri ristiriita välillemme.

[ve e]

Että kyllä naisen kataluudesta/ katalalta tuntuvuudesta on ihan paikallaan pitää muistoa yllä, kaikkienkin, vaikkei se olisi teräväkielistä ilkeyttäkään. Vaikka miehet "törkeämpiä" kai ovatkin. No, tässäpä isoa asiaa. Mutta minusta näin.

Katalan/katkeran ihmisen muisto on yksilön yllä. Kuka viitsii pitää yllä ja esillä katkeraa muistoa esimerkiksi ikävästä anopista ja ennen kaikkea ketä se kiinnostaa, muita kuin asianosaisia? Eiväthän toiset ymmärrä tai ehkä haluakaan käsittää, miltä katkera ja kavala tuntuu.

Niin, mutta ehkä ne ovatkin ne ihmiset, jotka eivät pysty pitämään mielessä sitä, miltä katala tai kavala tuntuu, jotka tarvitsevat siitä muistuttamista. Siis sellaiset, jotka ovat sitä kohdanneet, mutta eivät sitä pysty pitämään mielessään. Eivät pysty ymmärtämään, että ovat kohdanneet kataluutta. (Esim. ovat olleet niin riippuvaisia katalasta.) Minusta tällaistakin on. Sinulla kenties jotenkin päinvastoin, olet kenties kohdannut niin paljon kataluutta, ettet voi sitä unohtaa. Mutta oletpahan sitten tunnistanut kataluuden, ihmekös se, jos et pidä sen olemassaolosta muistuttamisesta.

Kaikkein vaikeimmaksi olen kokenut, kun ihmiset tulivat hyvää hyvyyttään (kai ehkä itsensä hyväksi ulospäin tehdäkseen tai tavan vuoksi) ylistämään isäni mukavuutta ja hyvyyttä hänen kuolemansa jälkeen. Ei hän ollut ollut heidän vanhempansa, vaan minä olin tytär, joka oli pimeämmät puolet saanut kokea, eivät he. Seuraus oli, että he jäivät kylmäksi minulle, koska eivät kyenneet ymmärtämään. Oli hän tietysti heille ollut mukava. Mistä suuri ristiriita välillemme.

Minun isäni taisi suhtautua lapsuudessani omasta isästään pitäviin vähän samalla tavalla. Hän koki ainakin toisinaan syvästi loukkaavaksi, kun me, hänen perheensä jäsenet, ilmaisimme pitämistä hänen isäänsä kohtaan (joka oli kuitenkin esim. hyvin hauska mies, minkä seikan huomioiminen tuntui isästä petturuudelta). Sitten, kun minusta tuli nuori, asiat kääntyivät vähintään osin päälaelleen. Isä-kriittisyys katosi isästä. Hänen samastumisensa jotenkin muuttuivat. Minä ainakin jäin osaltani kumminkin pikkasen pitämään yllä muistoa "katalasta isoisästä", ja samalla siitä varhemmasta isästäni. Kyllä minä tiesin "pikkuisenakin", että isä piti isäänsä "pahana". Mutta en vaan aina ymmärtänyt sen tähden olla sanomatta mitään hyvää hänen isästään.

Tässä sanotussa ehkä pikkuhiven kärjistämistä mukana. Minun "splittauksiani". Isän splittaus.

Minä sain sittemmin nuoruudessani isältäni yllättävän monessa suhteessa aika samaa kohtelua kuin hän omalta isältään. Luojan kiitos, oli kai erojakin, ja äiti on aika erilainen kuin isoäiti. Yksi kysymys, jota mietin paljon sellaisena nuorena aikuisena oli, että miten ihmeessä minä voin tulla erilaiseksi kuin isäni, joka nuorena halusi olla erilainen kuin isänsä, ja sitten oli kuten hän (eikä asiasta voinut puhua, hän oli siinä vaiheessa pro Ben Furman, pro Jari Sarasvuo, pro "positiivinen ajattelu" jne. ja "totally ignorant" ja "suspicious" terapiaan ja kaikkeen sellaiseen nähden).

[Maria]

...sitä unohtaa. Mutta oletpahan sitten tunnistanut kataluuden, ihmekös se, jos et pidä sen olemassaolosta muistuttamisesta...

En tarkoittanutf, että ei pitäisi pitää yllä, vaan että en pysty ymmärtämään täysin ylläpidon hyödyllisyyttä. Ehkä koska olen monesti ollut turhautunut ymmärryksen puutteeseen ja ajatellut, että miten voisivatkaan ymmärtää. Kokemus kun on niin erilainen eri asemissa. Kunpa vain osaisin tuoda julki sen niin, että ymmärtäisivät edes hivenen.

[ve e]

Joskus perheillä on kaikkia sykkiä salaisuuksia. Se on fakta. Meidän isoisä (isän isä) oli sellainen aika "palvottu" henkilö omalla tavallaan. Sellainen maalaistalon poika, joka ei ollut ylioppilas, mutta jonka kavereissa oli miljoona kauppaneuvosta ja professoria, vaikkei varakas ollutkaan. Sellainen "maineen" ja huomion ahmija vähän.

Oon viime aikoina aina välillä miettinyt isän ja veljieni viimeistä käyntiä isoisän luona, terveyskeskuksen vuodeosastolla. Oli ihan järjetöntä, ettei me jääty pitämään sitä kädestä kiinni siihen asti, kunnes se kuoli. Tai kunnolla edes pidetty kädestä siellä oltaessa. Kun oli tiedossa, että tunteja oli enää vähän jäljellä. Jotenkin kylmää touhua. Hautajaisista on jäänyt sama fiilis. Varmaan ne ihmiset, jotka tuli sitä suurenmoista hahmoa hyvästelemään, oli vähän ihmeissään. Isoisää kauempaa ihailleita ihmisiä oli kai paikalla ainakin jonkin verran. Hän oli kuollessaan aika vanha, niin monet hänen tuttunsa olivat kyllä jo edesmenneitä siinä vaiheessa.

[Maria]

Isäni oli isätön ja lapsuutensa vuodet, jolloin oli 8-12 vuotias, menetti sota-aikaan. Hän oli juuri sen ikäinen, että ymmärsi ja heitä, joihin kotirintamalla puute iski pahoin. Ei vanhempia pitämässä huolta. Koulut jäivät käymättä. Yleensä ruokakin hankittava itsenäisesti. Kesät samanikäisten parissa kaloja narraamassa, eikä ollut edes kunnon verkkoja, joilla olisi voinut saada saalista. Sellaisessa tilanteessa ei kehity normaaliksi. Jostain syystä hänestä pitivät kovasti äidinpuoleisista serkuistani he, joilla ei ollut omaa isää. Isänkorvikkeena hän ilmeisesti toimi hyvin, koska saattoi jakaa oman isättömyyden kokemuksensa, mutta omien lastensa kanssa ei tullut toimeen, eikä meille osannut tai halunnut olla isä.

Mitä lie splittausta tai idealisointia sitten oli itse kultakin. Selkeästi oli minusta niin, että isättömyys oli ankara paikka ja tabu, jota hän koko elämänsä väisteli ja ikään kuin minuun siirsi häpeänsä.

Ainoa isoisäni oli myös palvottu/vihattu mies. Ja aika jännä juttu on, että he, jotka hänen kanssaan eivät tulleet toimeen (serkut ja tädit), ihailivat minun isääni. He, jotka demonisoivat isoisäni, idealisoivat isäni (siis hänen vävynsä).

[ve e]

Meidän isä oli lapsuudessani toisaalta sellainen haistattelija vähän. Vasemmistolainen, porvarillisiin arvoihin kiintyneessä perheessä. Siinä vaiheessa kun setäni ex-vaimo oli tehnyt itsemurhan, huomasin (aika lieväksi) kauhukseni joissain juhlissa, että hänen sukulaisensa tuntuivat pitävän isääni jonkinlaisena vastapoolina isoisän ja sedän arvoille. Tai tuntui, että hakeutuivat isän seuraan. En kokenut ainakaan siinä vaiheessa isääni enää kovin erilaiseksi isoisään ja setään nähden. Aiheetonta arvonnousua isälle.

Isäänikin kyllä paljon rakastan. Olen vähän ristiriitainen henkilö. En kauhean vihainen kenellekään. Tietoisesti, luvan kanssa. Paitsi että olen ollut yhdessä vaiheessa elämääni aivan mielettömän vihainen, siis mielettömän. Nuorena olin isälle vihainen siitä, että hän oli minusta ollut huono puoliso äidille. Isäni suvulla koen olevan synkkiä salaisuuksia, joitten kylmään syleilyyn ajattelin äidin vedetyksi. Äitini suku on hirveän tavallisen oloinen. Heillä ei ole pelottavia patriarkkoja, näkymättömästi ohjailevia matriarkkoja pikemmin. Ehkä yritin toimia äidinkin muistina. Vähän kaikkien.

Jotkut haluavat, että muistetaan sorrettua, jotkut, että unohdettua. Jotkut haluavat, että ajatellaan unohdettua (edelliseen erotuksella, että ovat mielestään itse se unohdettu). Järkevät ihmiset varmaan ajattelevat, että itse kukin muistaa itse itsensä, pikkulapset poikkeuksena. Anu Saagim ajattelee, että tietyt tahot muistavat itsensä vähän turhan hyvin. Parempaa mietittävää tarjoaa, mielestään. Arvaan.

Kun vaikka jonkun omainen murhataan, niin kai ne ihmiset helposti kokevat, että heillä ei ole oikeutta olla muistamatta sitä kuollutta ja hänen kohtaloaan. En oikein tiedä, miten nämä menevät. Jos joku pelastaa sinut hätäsi hetkellä, sinun voi olla kovin vaikea antaa hänen unohtua, kun tulee tilanne, jossa hän uhkaa unohtua.

[Riidankylväjä]

Suhtautuminen sotaleskiin ja -orpoihin on sodan jälkeen ollut kummallista.

Sotaorvot elivät lapsuutensa niin kutsuttuina vaaran vuosina, poliittisen epävarmuuden ilmapiirissä. Valvontakomission majaillessa Helsingissä ja sotaoikeudenkäyntien ollessa käynnissä sodan hävinnyt Suomi vaikeni kipeistä sotamuistoistaan. Yhteiskunnassa vallitsi ”hiljaisuuden kulttuuri”: sanaton sopimus siitä, ettei sodan aiheuttamista menetyksistä puhuta. Tämän voi havaita esimerkiksi siitä, etteivät sosiaalialan lehdet Huoltaja ja Sosiaalinen Aikakauskirja sekä yleisaikakauslehti Kotiliesi juurikaan enää sodan jälkeen kirjoittaneet sotaorvoista. Sotaorvot kokivat tämän hiljaisuuden vaikeana, sillä heille se tarkoitti sitä, ettei isästä voinut puhua. Sotaorvot jäivät siis tunnetasolla yksin kantamaan suruaan.

Isän menetys aiheutti sotaorvoille myös muita vaikeuksia. Yleisimpiä sotaorpojen mainitsemia henkisiä taakkoja ovat olleet syyllisyyden, alemmuuden ja huonommuuden tunteet. Sotaorvot ovat usein myös joutuneet huolehtimaan uupuneesta ja masentuneesta äidistään, jolloin sotaorpojen omat tarpeet ovat jääneet huomiotta.

Sotaorvot ovat lapsuudestaan saakka kantaneet mukanaan hävityn sodan ja sankari-isän stigmaa, joiden kautta heidät on kerta toisensa jälkeen määritelty sotaorvoiksi. Sotaorpouden kokemus on ollut hyvin ristiriitainen: toisaalta sotaorpoja on kunnioitettu heidän isiensä urotekojen vuoksi, toisaalta heitä on tismalleen samasta syystä myös halveksittu. Sotaorpo on eri yhteyksissä, eri aikoina ja eri ihmisille ollut joko ”sotaorpopiru” tai ”pikkusankari”.

http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu01976.pdf

http://www.jormanmaailma.fi/index.php?j ... rjamaailma