Kuusi orpoa pentua, joilla on ikää viitisen viikkoa. Ne ovat pieniä ja huonokuntoisiakin rääpäleitä, mutta sinnikkäästi opettelevat monia kissan elämään kuuluvia perustaitoja täysin ilman emon opastusta:
https://www.youtube.com/watch?v=2xAoAHgVr3w
Emon puuttuessa pennuilla on suuri pehmolelu turvanaan. Myös ympäristö on vuorattu mahdollisimman pehmeäksi ja karheaksi huopien avulla. Turkkien epäsiisteys on silmiinpistävää: ei ole emoa hoitamassa lastensa karvapeitettä, eivätkä nämä vielä itse osaa. Yritystä kuitenkin jo on; ruokailun jälkeen naamaa putsataan, jos vain suinkin jaksetaan ennen unen tuloa. Uni kuitenkin voi yllättää kesken syömisen, kuten imeväisikäisillä usein. On surkuhupaisaa nähdä pikkupennun nuokkuvan ruokakipon ääressä ja havahtuvan aina välillä syömään kuonon upotessa ruokaan.
Imemisestä pennut näyttävät oppineen pois; ainakaan en ole nähnyt niiden yrittävän imeä 'keinoemoa', toisiaan tai mitään muutakaan. Kehräämisen taito taas näyttää syntyneen aikaisin: pennut kehräävät kuuluvasti ihmisen ilmestyessä lähelle. Emonsa kanssa elävät pennut eivät taida kehrätä vielä näin pieninä; niillä ei ole tarvetta sellaiseen viestintään.
Minulle on uusi ja vaikuttava kokemus päästä näin läheltä katsomaan ja seuraamaan ilman emoa sinnittelevän pentueen elämää.

