Mitä on oleminen?

[irmeli]

Mitä on oleminen, mitä on silloin kun ihminen vaan on?

[Hilppa]

Ihan kaikki samat jutut, jotka ovat, kun ihminen ei ole. Taivaan tähdet, jupiter, kuu, puut ja järvet.

Paitsi, että miestä ei ole, jos ei ole naista, tai ainakaan se ei ehkä löytäisi sukkiaan.

[Enne1]

Voi olla pelottavaa.

[Mirri]

Oleminen on asia, jonka kissat osaavat luonnostaan.
Ei muuta kuin katselemaan kissakuvia, joissa kissat 'vain ovat'. Niistä löytyy hyviä vinkkejä ihmiselle, joka tahtoo oppia 'vain olemaan'.

[pöö]

Sitä , että komennetaan ego hiljaiseksi ja nautitaan vapaasti elämän kauneudesta kaikissa muodoissaan.

[Dukkha]

Tuskaista työtä.

En tiedä minkä verran tos omassa heitossani on vitsiä joukossa. Ehkä just ja just huumorin verran.

Oleminen on asia, jonka kissat osaavat luonnostaan.
Ei muuta kuin katselemaan kissakuvia, joissa kissat 'vain ovat'. Niistä löytyy hyviä vinkkejä ihmiselle, joka tahtoo oppia 'vain olemaan'.

Tässä lienee syy vuosiakausia jatkuneeseen harkintaani kissojen hankkimisen suhteen. Kerta oleminen on työtä, niin professional oleskelutiimissä hommat sujuis paremmin.

[Ryysy]

Tulen hullu(mma)ksi, jos alan pohtia olemista. Oleminen olemisena tai ihmisenä olemisena on niin hullu ja absurdi asia käsitettäväksi järjellä. Joskus nuorena mietin olemista, että olenko olemassa teoissani vai miten olemiseni on. Jo pelkästään sana "on" voi tehdä hulluksi. Joskus mietin, että mistä löydän olemisen, onko se toisissa ihmisissä vai missä kaikkialla vai ei missään. Ja mitä on ei-oleminen. Mietin siis joskus ihan konkreettisesti, että voi olla niin, että olemisen voi havaita vain teoissa. Esim. jos koskettaa toista ihmistä tai silittää kissaa, niin vasta silloin tuntee jotenkin sen, että on (olemassa). Sama juttu, jos vaikka toinen ihminen koskettaa minua, niin tunnen olevani olemassa siinä kosketuksessa. Mutta pelkkää olemassaoloa (ilman mitään toista, muita) en pysty ymmärtämään.

Anteeksi jaaritus. Menisi ihan päiväkirjakaman puolelle. Tai parin tunnin yöunien piikkiin.

[Hilppa]

René Descartes "Cogito ergo sum".

[Sateentekijä]

Aika turhaa kysyä , mitä on oleminen.Kaikki mitä teemme tai emme tee on olemista. Et voi olla olemassa olematta.
wikipedia määrittelee olemisen seuraavasti:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Oleminen
Oleminen on filosofinen, ontologinen termi, joka liittyy läheisesti olemassaoloon tai voidaan tulkita sen kanssa yhteneväksi. Mannermainen filosofia, kuten eksistentialismi, on kuitenkin antanut termille oman erityisen merkityksensä.
Oleminen mannermaisessa ja eksistentialistisessa filosofiassa
Jotkut filosofit ovat kieltäneet, että ”olemisen” käsitteellä olisi mitään merkitystä, koska määritämme olion olemassaolon sen suhteilla toisiin olioihin ja niillä tapahtumilla (muutoksilla, teoilla), joita olioon liittyy.
Eksistentialistifilosofit, kuten Jean-Paul Sartre, samoin kuin jotkut aiemmat mannermaiset filosofit, kuten G. W. F. Hegel ja Martin Heidegger, ovat käsitelleet olemista paljon. Hegel erotti olioiden olemisen (oleminen itsessään) ihmisten olemisesta (Geist). Hän ei kuitenkaan uskonut, että ”olemiselle” voitaisiin hahmotella mitään määritelmää, koska jos olio riisutaan kaikista sen ominaisuuksista (predikaateista), jäljelle jää vain ei-mitään.
Heidegger pyrki fundamentaaliontologiassaan esittämään alkuperäisen esisokraattisen kysymyksen olemisen mielestä uudelleen. Hän tutki, kuinka kysymys voitaisiin esittää mielekkäästi, koska vaikuttaa, että oleminen on yhtä aikaa sekä kaikkein suurinta, koska se sisältää kaiken mitä on, ja vähäisintä, koska siitä ei voida sanoa mitään erityistä. Heidegger erotteli erilaisia olemisen tapoja:
Käsillä-oleminen: Yksityinen olemisen tapa, kuten huomaamattomiksi jäävien, tuttujen käyttöesineiden oleminen.
Esillä-oleminen: Esineellistettyjen, objektivoitujen, pysyvästi läsnä olevien objektien oleminen.
Maailmassa-oleminen: Inhimillinen oleminen.
Heideggerille se, joka esittää kysymyksen olemisesta, on Dasein.
Sartre hyödynsi ajatusta olemisen eri tavoista ja perusti inhimillisen vapauden ajatuksensa ontologisesti erotteluun itsessään-olemisen ja itselleen-olemisen välillä.

Omasta mielestäni oleminen on sekä fyysistä, että henkistä.Ilman toista ei ole toistakaan.

"Alattelen siis olen", jonka latinankielisen ilmaisun Hilppa tuohon laittoi voisi yhtä hyvin olla :"Dum spiro, spero est.
"Niin kauan kuin hengitän, toivon."(0len)

[Kaapo]

Tulen hullu(mma)ksi, jos alan pohtia olemista. Oleminen olemisena tai ihmisenä olemisena on niin hullu ja absurdi asia käsitettäväksi järjellä. Joskus nuorena mietin olemista, että olenko olemassa teoissani vai miten olemiseni on. Jo pelkästään sana "on" voi tehdä hulluksi. Joskus mietin, että mistä löydän olemisen, onko se toisissa ihmisissä vai missä kaikkialla vai ei missään. Ja mitä on ei-oleminen. Mietin siis joskus ihan konkreettisesti, että voi olla niin, että olemisen voi havaita vain teoissa. Esim. jos koskettaa toista ihmistä tai silittää kissaa, niin vasta silloin tuntee jotenkin sen, että on (olemassa). Sama juttu, jos vaikka toinen ihminen koskettaa minua, niin tunnen olevani olemassa siinä kosketuksessa. Mutta pelkkää olemassaoloa (ilman mitään toista, muita) en pysty ymmärtämään.

Anteeksi jaaritus. Menisi ihan päiväkirjakaman puolelle. Tai parin tunnin yöunien piikkiin.

Hyvää pohdintaa. (Ei kannata mitätöidä hyvää ajattelua jaaritukseksi.)

Ja tähän täytyy tarttua. Tässä nimittäin tulee esille kaks asiaa, toinen on "kuoriminen" ja toinen asian fyysinen havainnointi. (siinä milessä kaikki siis on fyysistä.)
Kuorimisella tarkotan sitä että, kun asiaa pelkistää, poistaa siitä häiriötekijät ja tiedostetut tunteet niin jäljelle jää jotain joka on pelkkä "tunne", fyysinen tunne. Ei sille ole olemassa sanoja ja sitä on sanoilla vaikea kuvata. Kaikki lopulta päätyy siihen. Ihan kaikki. Sä voit purkaa asioita, ajatuksia, mielenkuvioita ja erilaisia tunteita osiin. Kuoria niiitä, avata kuin kääretortun, mutta lopussa seisoo aina toi jäsentelemätön tunne joka on fyysisesti havaittava.
Se tuntuu jossain kohti vartalossa. Usein sydämen tai vatsan alueella.
(Se "hulluuden" tunne myös tuntuu jossain, mun mielessä se tuntuu päässä, kun kaikki tiet on kuljettu ja siihen ei pääse enempää kiinni ja jäsenteleminen lakkaa. Tuntuu että pää "räjähtää".)

Eli vaikka me kuinka haluttais muuta, niin me ollaan kroppamme vankeja ja kaikki havaitseminen riippuu siitä ja kaikki kokeminen on fyysistä ja se myös tuntuu fyysisesti.
Rakkaus, himo, viha, hellyys, raivo. Kaikki tuntuu kropassa ja "todistaa" että olet olemassa.

Oikeastaan vois ehkä olla kateellinen niille ihmisille jotka välttyy pohtimasta näitä koska ne voi keskittyä kuoloisenakin hetkenä oleelliseen.
Pelata vaan niillä säännöillä jotka meille on yhteisön toimesta rakennettu.

[Enne1]

Onko se niin, että olet olemassa vain suhteessa johonkin toiseen, niin ettei voi olla olemista itsessään itsensä kautta. Ei voi olla olemassa, jos on ihan yksin virikkeettä ilman sekoamista, kai. Syntymä on jo sosiaalinen tapahtuma, kun lapsi tulee maailmaan äitinsä kautta ja äiti taas oman äitinsä. Kukaan ei kai sikiä itsestään, ellei ole Kristus.

[Kaapo]

Onko se niin, että olet olemassa vain suhteessa johonkin toiseen, niin ettei voi olla olemista itsessään itsensä kautta. Ei voi olla olemassa, jos on ihan yksin virikkeettä ilman sekoamista, kai. Syntymä on jo sosiaalinen tapahtuma, kun lapsi tulee maailmaan äitinsä kautta ja äiti taas oman äitinsä. Kukaan ei kai sikiä itsestään, ellei ole Kristus.

Näitä filosofisia vääntöjä on netissä paljon. Kyllä mun mielelestä oleminen ON aina niin kauan kun itsellä on ruumis. Mä en halua lähteä sen filosofiseen spekulointiin.
Olen siis itsessäni kiinni, olen myös yksilö ja niin myös muut. Niin kauan kuin on "ruumiinsa" vanki, niin niin se vain on. Hetkellisiä "tietoisuuden" tiloja voi saavuttaa ja uskoa ymmärtävänsä maailmaa, olla yhtä, mutta niitä on vaikea tuoda mukanaan jokaiseen päivään. Menee yleensä ohi ja ei jää pysyvää havaittavaa vaikutusta. Näitä siis voi tapahtua vaikka syvässä meditaatiossa tai ihan muutenkin. Kai sitä voi joissain tapauksissa pitää myös merkkinä orastavasta mielisairaudesta.

Mutta kaikenlainen spekulointi on mun mielestä hyväksi. Jopa se tila että päätyy umpikujaan ja tuntuu, että "pää hajoo" niin se on mun mielestä merkki, että on tehnyt parhaansa oman tietonsa ja ymmärryksensä valossa. Käyttäny omia kykyjään maksimaalisesti. Minä uskon että niitä kantsii funtsia, mutta niille ei saa antaa valtaa tai oikeesti voi tulla "hulluksi" vaikka kriittisessä teini-iässä.

[trisse]

Sitä , että komennetaan ego hiljaiseksi ja nautitaan vapaasti elämän kauneudesta kaikissa muodoissaan.

Tää ois aika hiljainen ryhmä jos egot hiljennettäisiin.

[Enne1]

Osaako enää vain olla, ilman että aina huolehtii, suree yms. Osaako enää olla, niin ettei koko ajan tee jotain tai suorita elämää. Esim, kun minä menen sohvalle lepäämään, alan yleensä automaattisesti märehtiä ja murehtia, en tarkoita että minusta tulisi lehmä, mutta että mietin liikaa.

[Mirri]

Minä opettelen olemista kissojen tyyliin. En siis murehdi enkä märehdi enkä suorita, vaan ainoastaan olen - laiskottelen, kuten oleminen on tapana ilmaista valitettavan kielteisellä sävyllä.

Toistaiseksi en suostu uskomaan, että olisin huolten ja murheiden keskellä menettänyt olemisen kykyni, vaan uskon taidon putkahtavan taas esille - kunhan vain maltan olla.

[Enne1]

Niinpä. Juuri nyt en osaa lainkaan vain olla. En edes pysty olemaan paria minuuttia kauempaa sängyssä tai istumassa. Olisi niin mukavaa, jos tämäkin päivä jo loppuisi.

[Sateentekijä]

Onko se niin, että olet olemassa vain suhteessa johonkin toiseen, niin ettei voi olla olemista itsessään itsensä kautta. Ei voi olla olemassa, jos on ihan yksin virikkeettä ilman sekoamista, kai. Syntymä on jo sosiaalinen tapahtuma, kun lapsi tulee maailmaan äitinsä kautta ja äiti taas oman äitinsä. Kukaan ei kai sikiä itsestään, ellei ole Kristus.

Filosofisia aatteita ja aatesuuntia on olemisesta paljon, onhan se todella mielenkiintoinen pohdiskeluaihe, josta on hienoa luoda erilaisia teorioita.
Tuossa Ennen kirjoituksessa pohditaan olemisen jatkuvuutta.
Yleisesti käsitetään olemisen alkavan syntymästä ja päättyvän kuolemaan.
Mutta onko se todella näin yksinkertaista?
Mitä me olemme ennen syntymää ja kuoleman jälkeen? Olemmeko ennen syntymäämme olemassa? Mitä me kokonaisuutena olemme?
Tässä päädytään taas siihen vanhaan biologiseen ja kemialliseen totuuteen, ettei aine koskaan katoa, se muuttaa vain muotoaan. Näin ollen me olemme kaiken aikaa mutta erilaisessa olomuodossa.

Ollessamme olemassa missä muodossa tahansa, luomme uutta, vanhemmat luovat lapsensa omista perintötekijöistään, geeneistään ym rakennusaineista. Siinä on yksi jatkumo.
Kuoleman jälkeen maadumme tai muutumme tuhkaksi, mikä synnyttää uutta elämää luonnossa jne.
Toisin sanoen emme koskaan lakkaa olemasta vaikka muuttaisimme kuinka paljon muotoamme. Miettikääs sitä!