Jutteletteko tuntemattomille tai naapureille?

[Ryysy]

Tuli toisen ketjun yhteydessä mieleen. Itse en aloita ikinä kenenkään tuntemattoman kanssa mitään keskustelua, ellei kyseessä ole vanha ihminen, joka vaikuttaa siltä, että voisi tarvita apua esim. kauppakassien kantamisessa. Mielelläni en myöskään kysy missään kaupassa "onko täällä sitä ja tätä ja missä".

Joskus bussipysäkillä on ihmisiä, jotka kyselevät "onko tästä mennyt jo se bussi". Kerran myös kun tulin päihdehoitopaikasta, eräs asiakas kysyi minulta "oletko täällä töissä vai muuten vaan", sen jälkeen kyseli kelloa ja tiedusteli bussiaikatauluja hänkin. Jostain kumman syystä minulle tuli hirveä halu puhua juuri tämän ihmisen kanssa. Oli sellaisen klassisen "oman tiensä kulkijan" näköinen. Muutaman sanan vielä vaihdoimme, sitten en kuitenkaan viitsinyt alkaa utelemaan häneltä mitään. Mutta olisin esim. halunnut kysyä miksi hän käy siellä päihdehoitolassa jne.

Kerran nuoruusvuosina ulkomaalaiset turistintapaiset tulivat kysymään saavatko ottaa minusta valokuvan - no eivät saaneet. Kerran myös yksi valokuvaaja tuli kysymään minulta ja kaveriltani saisiko hän ottaa meistä kuvan. Ei mitään sen kummempaa keskustelua.

Kerran minulta on myös kysytty haluanko ostaa kitaran, ilmeisesti jollakin oli kova rahantarve.

Ennen meillä oli vanha mummo naapurissa, ilmeisen yksinäinen ja hyvin eläinrakas. Hän tarinoi mielellään niin koirista, kissoista, tupakantumpeista, muista naapureista, kasveista, vähän kaikesta. Juttelua tai kuuntelemista oli vaikea lopettaa, kun aina tuli vain lisää ja lisää juttua.

Mutta yleensä kukaan ei juttele kenellekään mitään.

[Helmenkalastaja]

Minä juttelen kyllä aina silloin tällöin bussipysäkillä. Yhdelle naapuripariskunnalle puhun myös, jään pitemmäksikin aikaa joskus, jos itsellä on aikaa. Kaupankassoille juttelen myös lähes aina. Jos kassahenkilö ei vastaa tai on muuten välttelevä tms., en enää mene hänen kassalleen, paitsi jos ei kaupassa ole sillä hetkellä muita kassoja.

[Ryysy]

Ajattelin, että voisin alkaa juttelemaan ihmisille, siis ihan muuten vaan tai asioikseni muka kysyä jotakin. Se voisi edistää jotakin sellaista ihan normaalia kanssakäymistä ehkä. Koen tosi vaikeaksi sosiaalisissa tilanteissa ihan pienetkin jutut, esim. pitäisi kuulemma katsoa puhuessa ihmistä silmiin. No, jos katson ihmistä silmiin, niin keskityn taas siihen, että katson ihmistä silmiin, jolloin en taas tavallaan kuule mitä toinen puhuu. Entä mikä on sopiva aika katsoa toista silmiin? Kun katson toista silmiin, mietin, että "no nyt katsoin häntä liian kauan silmiin". Siis ihan tällaiset muille normaalit asiat ovat todella vaikeita. Mietin, että jos katson puhuessani muualle, että olen epäkohtelias jne.

[Ryysy]

Joo, koiranulkoiluttajilla on jokin ihan oma juttukulttuurinsa, kun koirat pysähtyvät nuuhkimaan toisiaan, niin siinä samalla ihmisetkin yleensä jutustelevat.

[Maaria]

En paljoa. En yleensä ikinä aloita juttelua kenenkään tuntemattoman kanssa. Naapurin vanhan rouvan kanssa juttelen joskus ja ennen juttelin mukavan kissamiehen kanssa, hän oli seinänaapurini ja hälläkin oli kissa.

[Mirri]

Juttelisin jos jaksaisin. Usein olen kuitenkin psyykkisesti niin kurjassa kunnossa, että varmaan viestitän koko olemuksellani: älkää vain ängetkö sanomaan minulle mitään saati tahtomaan juttukaveriksi.

Moinen viestintä on 'luontoni' vastaista, koska pääsääntöisesti pidän ihmisistä jutteluineen. Enkä terveenä ollessani yhtään ole pannut hanttiin, jos joku ventovieras - tai vaikka naapuri - alkaa jutustella. Päinvastoin yleensä minusta on saanut ainakin kiitollisen kuuntelijan, vaikkei aina hyvää juttukumppania saisikaan. Juuri se herkkä kuuntelijan rooliin solahtaminen on vuosien varrella suorastaan pakottanut suojautumaan jutteluhalukkailta ihmisiltä.
Niin mukavaa kuin rupattelu onkin sen täytyisi olla molemminpuolista. Ja jos jutteluhalukkaalla ihmisellä on tarve vuodattaa päänsä sisältöä toisille ihmisille, hänellä pitäisi olla myös kykyä ottaa vastaan - jos vaikka rupattelukumppanilla sattuisikin olemaan sama tarve kuin hänellä.

Joskus jutteluhaluinen ventovieras voi kuitenkin tuoda ihanan hengähdystauon oman elämän synkkyyteen, vähän kuin lepotauon surullisten ajatusten keskelle. Kuten minulle sattui ihan hiljakkoin Helsingissä. Juuri tulin sairaalasta raskaiden asioiden ääreltä ja ikävien tietojen kanssa, kun kohdalleni osui mies, joka alkoi marmattaa kauempana kävelevästä mummosta, joka ruokkii lintuja paikallisessa asematunnelissa. Miehen mielestä ei se mummo mitään lintuja todellisuudessa ruoki, vaan rottia... Siinä sitten yhdessä kauhistelimme moista rotanruokkijamummoa, jota ei millään saada kuriin ja järjestykseen. Muistan miten ensin kihisin kiukusta ja itkettänytkin olisi, mutta hetken kulutta alkoi hiljaa hymyilyttää. Se mies hilpeyttä herättävine mummo- ja rottamurheineen tuli vähän kuin taivaanlahjana suruni keskelle.

En muista milloin olisin ollut yhtä ilahtunut tunkeilevasta ja sinnikkäästä jutteluhaluisesta ventovieraasta kuin silloin olin. Sain itseni hetkeksi kasaan helsinkiläisrottia - ja niitä juna-asemien kulkutunneleissa ruokkivia mummoja - päivitellessäni.