Koskettavimpia runoja

[santra]

Lähtevien laivojen satama

Minä olen vain satama pieni
joka laivoja rakastaa,
jossa aina öisin palaa
pari lyhtyä kalpeaa.
Minun luonani laivat ei viihdy,
olen pieni ja maineeton.
Pois suuria purjeita aina
meri kaunis kutsunut on.

Minä nytkin merelle katson.
sydän itkeä melkein vois,
sillä syksyllä luotani lähti
se laiva ihana pois,
joka suurempi muita oli
ja jota mä rakastin,
kun saapui se korkein keuloin
ja purjein ylpeilevin.

Sekin laiturit harmaat jätti.
Jäi veteen jäljet vain.
Minä kauan ja ikävöiden
sen jälkiä mereltä hain.
Tuli laivoja muita kyllä
tuli soitossa musiikin
ja tuoksuvin hedelmälastein...
minä niitäkin rakastin.

Mutta niitten lähtöä koskaan
en itkenyt niin kuin sen,
jonka jälkiä vieläkin öisin
sydän vavisten hyväilen,
kun lyhtyni himmeinä palaa
ja mereltä tulevat
vain lokit ja tuulen leyhkät
ja laineet sieluttomat.
~ Oiva Paloheimo ~


Ja toinenkin , ollut vuosia minua lähellä:

Tänä yönä voin kirjoittaa...


Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.

Kirjoittaa vaikkapa: "Yö on tähtikirkas
ja sinisinä värisevät kaukaiset planeetat."

Yötuuli kiertelee taivaalla ja laulaa.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Minä rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua.

Tällaisina öinä pidin häntä sylissäni.
Niin monet kerrat suutelin häntä loputtoman taivaan alla.

Hän rakasti minua, ja toisinaan minäkin rakastin häntä.
Miten olla rakastamatta hänen suuria kiinteitä silmiään.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Ajatella ettei minulla ole häntä. Tuntea menettäneeni hänet.

Kuunnella valtavaa yötä, sitäkin valtavampaa ilman häntä.
Ja runo laskeutuu sieluun kuin kaste niittyyn.

Mitä siitä ettei rakkauteni kyennyt pidättämään häntä.
Yö on tähtikirkas eikä hän ole luonani.

Siinä kaikki. Kaukana joku laulaa. Kaukana.
Minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Katseeni etsii häntä kuin lähestyäkseen.
Sydämeni etsii häntä, eikä hän ole luonani.

Sama yö joka vaalentaa samat puut.
Me, silloiset, emme ole samat enää.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta kuinka rakastin.
Minun ääneni hapuili tuulta yltääkseen hänen kuuluviinsa.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.
Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.

Koska tällaisina öinä pidin häntä sylissäni
minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Vaikka tämä olisi viimeinen tuska jonka hän minulle tuottaa
ja nämä viimeiset säkeet jotka hänelle kirjoitan.
~ Pablo Neruda ~


muisto nuoruuteni suuresta rakkaudesta, minäkin olin silloin nuori ja niin rakastunut.

[santra]

Tätä runoa olen etsinyt, viimeinkin löysin sen:

MAHDOTON RATKAISTA

Olen miettinyt toisenkin tuokion,
minä aikana ihminen kaunein on.

Valokummulla suojatun kotimäen
hänen lapsena leikkivän ensin näen,
sinitaivaan puhtaus silmissään,
sulot kutrit kullasta ympäri pään.
Elon nuoren siinä on aamunkoi,
jota päivä kaukainen purppuroi.
Hän on ystävä tähtien, enkelten,
hän on kevään kaunehin kukkanen,
hän on toivon nouseva, vihryt saari,
hän on auringon hohde ja sateenkaari.
Hänt’ aina ma katselen ihailuin
väliin kyynele-silmin, mut naurussa suin:
Hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Minä nuorukaisena sitten saan
hänet nähdä rientävän maailmaan.
On toiveita täysi ja uljas hän,
hän uhkuvi voimia elämän;
viel’ otsalla kirkkaus aamuinen
kuin sankari käypi hän riemuiten,
on poskilla verevä rusko,
poven täyttää luottamus, usko.
Hän seppelöidyllä purrellaan
elonvirtaa valmis on laskemaan,
meren aavan hän etsivi selkää,
ei kareja myrskyjä pelkää.
Sen tehdä, mi toisilta kesken jää,
sen voittaa, min vuoksi muut maatuu,
sen tahtovi hän, se on määränpää;
hän sen saavuttaa tahi kaatuu.
Kun silmänsä näen mä säihkyvän,
kun uhrauksiin on valmis hän.
Hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Hänet kesässä kypsässä nähdä saan.
Häll’ on elämän vakavuus kasvoillaan;
hän taistelee ja hän tekee työtä,
tuul’ enemmän vastahan käy kuin myötä.
Hänen matkan varrella ainiaan
on pakko hillitä purjeitaan,
sillä keskellä kuohuvan aallokon
hänen pieni purtensa vaarass’ on.
Elo pettää niin monet toivehet
monet kuihtuvat kesken kukkaset;
minne kylvää hän, siitä toinen niittää,
häntä tuskin ketään muistaa kiittää,
joka riemu murehen myöskin tuo
valohetket kaikki ne varjon luo.
Hän on vavissut kohtalon ankaruutta,
kun huolen jälkeen sai huolta uutta;
hän onnen iskuista maass’ on maannut,
mut kilvoituksista vain ei laannut,
kun toipui, riensi hän taistoon samaan,
hän oppi itsensä unhottamaan,
hän velvollisuuttansa täyttäen
niin siirtyi päivästä toisehen.
Hiki virtaa otsalta, rinta lyö,
mut jalouden leimankin antaa työ.
Kun joskus hän pyyhkivi otsalta hien
ja huokaa hetkisen laidassa tien,
hänen katseessansa ja piirteissään
näen jälkiä kestetyn myrskysään,
näen suuren, ylevän ilmehen,
joka uhmii oikkuja hetkien,
jopa sortuessakin vielä on
luja pantti voittoisan taistelon…
Hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,
pää harmaana, hartiat kyyryssä;
ovat kasvot ryppyiset, silmiss’ on
valo lauhtunut ilta-auringon.
Tuoss’ sauvan turvissa astuu hän,
ja hän näyttää alati miettivän
tien kulkua kummuilta lapsuuden
sen loppuun, hautojen äärehen.
Hän matkan tappiot, harhailut
on kaikki tyynenä kuitannut.
Kun elon vaihtelevaiset kuvat
taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,
hän niitä katsoo ja hymyää:
”Niin, unta vain oli kaikki tää!”
Hän lepää töistään ja odottaa
vain tuonen airutta kutsuvaa,
ja niin hän taipuu sen vietäväksi
kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.
Ja armaat lapsuuden muistelmat
ja nuoren unelmat uhkeat,
ja parhaat hedelmät miehuustyön
ja kokoo, luon niistä kukkaisvyön,
jota kantain käypi hän tähystäin
unelmainsa uusihin maihin päin.
Kun kilvoituksien raueten
ja haudan-vuotehen aueten
hän kunniaseppele ympäri pään
käy luottavaisena lepäämään,
hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Alpo Noponen

[Psykopatologia]

Annabel Lee by Edgar Allan Poe
https://www.youtube.com/watch?v=rf7aBCrfOQE (3:06)