Psykopatologia.munfoorumi.com

Sellainen, jonka vastarinta on suhteellisen niukkaa.

Psykoterapian paradoksi on se, että potilas on (muka) halukas paranemaan
hinnalla millä hyvänsä; "teen kaikkeni!"; mutta ähäkuti - hän ei olekaan!

Psykopatologia kirjoitti:Sellainen, jonka vastarinta on suhteellisen niukkaa.

Psykoterapian paradoksi on se, että potilas on (muka) halukas paranemaan
hinnalla millä hyvänsä; "teen kaikkeni!"; mutta ähäkuti - hän ei olekaan!

Psykoanalyysin ryhmässä analyytikko antoi ohjeeksi:
Kysykää analysoitavalta siten, että hänen torjuntansa kasvaa mahdollisimman
suureksi. Tällöin päästään käsiksi torjunnan kohteena olevaan asiaan.
Mitä Psykopatologia ajattelee tästä?

Ovela pirulainen! Tuollainen voi toimiakin;
"ei teidän vaivanne ainakaan seksistä johdu!".

Obelix kirjoitti:Millainen on hyvä psykoterapia potilas?

Sellainen, joka maksaa kiltisti laskunsa eikä aiheuta terapeutille turhaa vaivaa.

Sellainen, joka paranee.

Kyllä periaatteessa, mutta lopputulosta ei vielä tiedä terapian aikana,
jolloin resistanssi on aktuaali.

Eikö ole paranemisennusteita?

Eksplisiittisiä paranemisennusteita ei tehdä, ja myös paranemisen käsite on ongelmallinen.
Psykodynaamiset kernaasti "puolustautuvat", että vaikka oireet yms. jatkuvat, on potilas
saanut uutta oivallusta yms. höpöä.

Psykopatologia kirjoitti:Kyllä periaatteessa, mutta lopputulosta ei vielä tiedä terapian aikana,
jolloin resistanssi on aktuaali.

Paranemista jatkuu terapian jälkeenkin. Minulle sanottiin tämä
freudilaispohjaisen psykoanalyysin jälkeen. Mielestäni tervehtyminen
kestää koko elämän ajan. Oma sisäinen motiivi on tärkeää. Aina ei
edes huomaa kehitystään. Onnistuminen ongelmakohdissa tulee
yllätyksenä. Elämä on mielenkiintoista.

Totta tuo!

Psykopatologia kirjoitti:Eksplisiittisiä paranemisennusteita ei tehdä, ja myös paranemisen käsite on ongelmallinen.
Psykodynaamiset kernaasti "puolustautuvat", että vaikka oireet yms. jatkuvat, on potilas
saanut uutta oivallusta yms. höpöä.

Tuollaisessa tapauksessa voitaisiin kai sanoa, että potilas on hyötynyt terapiasta.

Lette kirjoitti:

Psykopatologia kirjoitti:Sellainen, jonka vastarinta on suhteellisen niukkaa.

Psykoterapian paradoksi on se, että potilas on (muka) halukas paranemaan
hinnalla millä hyvänsä; "teen kaikkeni!"; mutta ähäkuti - hän ei olekaan!

Psykoanalyysin ryhmässä analyytikko antoi ohjeeksi:
Kysykää analysoitavalta siten, että hänen torjuntansa kasvaa mahdollisimman
suureksi. Tällöin päästään käsiksi torjunnan kohteena olevaan asiaan.
Mitä Psykopatologia ajattelee tästä?

Haluan vielä lisätä tähän: Ryhmissä on vallinnut lämmön ja luottamuksen
ilmapiiri. Se on auttanut ja motivoinut analysoitavaa puhumaan ongelmistaan.
Olen itse kokenut saaneeni apua.

Mä ainakin olen huono psykoterapia potilas, koska en katso terapeuttia tarpeeksi silmiin terapian aikana, vaikka terapeutti tuijottaa minua lakkaamatta. Terapeuttini on taas loistava, koska hän katselee minua, jolloin hän näkee reaktioni ja voi vastata niihin. Itse en halua nähdä kaikkia psykoterapeutin eleistä nähtäviä reaktioita, vaikka pitäisi katsoa. Epäilen paranemisprosessini olevan hitaampaa tästä ongelmani takia. Mitä Pertti itse olet mieltä silmiin katsomisen tärkeydestä sekä potilaan että terapeutin taholta? Kerran mulla oli yksi hoitaja, jota katsoin silmiin kokoajan, ja silloin tunsin olevani kehdossa. Hän katsoi myös kokoajan minua. Mulla on yksi kaveri, joka kertoo katsovansa terapeuttiaan koko ajan silmiin. Ihmettelen miksei paranemista kuitenkaan ole tapahtunut, kun hän on käynyt jo tosi pitkään terapeutillaan. Aion ehdottaa terapeutilleni, että jos en katso silmiin hän ei puhu silloin minulle mitään, ja aina, kun käännän katseen pois, hän keskeyttää puheensa.

Psykopatologia kirjoitti:Sellainen, jonka vastarinta on suhteellisen niukkaa.

Psykoterapian paradoksi on se, että potilas on (muka) halukas paranemaan
hinnalla millä hyvänsä; "teen kaikkeni!"; mutta ähäkuti - hän ei olekaan!

Mutta mitä tapahtuu, kun terapeutti saa murrettua potilaan suojaukset ja iskee täysillä arimpaan paikkaan?

tarkoitit varmaan pertiltä kysyä. Vastaan oman ajatukseni. Se voi olla kivuliasta, jopa sietämätöntä ja loukkaavaakin.

Alla oleva teksti kertoo silmiin katsomisesta, löysin sen netistä: sosiaalipsykologian näkökulma.

Silmiin katsominen tavatessa on sosiaalinen signaali, joka tekee yksilölle lähes välttämättömäksi vaihtaa vähintään muutama sana toisen kanssa. Tällä tavalla muodostuu jälleen uusi ryhmä (useimmiten ei kuitenkaan kauaksi aikaa). Ruuminliikeet, eleet ja kasvojen ilmeet paljastavat halun pysyä ryhmässä tai lähteä siitä pois. Toisistaan poikkeavien käsitysten omaavat jäsenet tuijottavat toisiaan pitkään, mikä ilmaisee, kuinka henkilö haluaa vakuuttaa olevansa oikeassa ja tahtoo saada toisen mielipiteen mukautumaan mieleisekseen tms. Johtajalla (ryhmässä ylemmässä asemassa olevalla) on tapana tuijottaa pitempään kuin alemmassa asemassa olevilla. Tämä ilmaisee hänen "ylivaltansa" eli kontrollin alempaansa kohtaan. "Alempiarvoinen" osoittaa asemansa välttelemällä suoraa katsekontaktia tai kääntämällä ensimmäisenä katseensa pois. Toisaalta silmiin katsominen on myös osoitus mielenkiinnosta ja arvostuksesta henkilöä kohtaan. Silmiin katsovaa henkilöä pidetään automaattisesti "rehellisenä, luotettavana ihmisenä", mutta aina täytyy muistaa, että hyvin monet ihmiset osaavat valehdella uskottavasti, koska kykenevät katsomaan puhekumppaniaan silmiin. Silmiinkatsominen voi myös ilmaista, että henkilö pitää keskustelukumppaniaan samanarvoisena itseensä nähden, mikä saatetaan tulkita alistamiseksi.
Teksti on osoitteesta http://www.utaj.fi/koulu/psykologia/pah ... iaali.html

Aasialaisissa kulttuureissa silmiin napittamista pidetään epäkohteliaana, liian suorana, julkeana.

Minusta tuota silmiin tapittamista korostetaan liikaa meillä Suomessa, ehkä länsimaissa yleensä. Parempi katsella niin kuin tuntuu luontevalta.

Kun istutaan vierekkäin, kumpikaan ei katso toista silmään.

On vaikeampi puhua rasvaisia juttuja tuojotettaessa.

Psykoterapeutti saattaa myös kokea vastarintaa potilasta kohtaan. Esimerkiksi jos psykoterapeutilla on huonoja potilaskokemuksia, niin hänen ajattelunsa voi yleistyä hänen kaikkiin potilaisiinsa. Toinen esimerkki: miespuolinen terapeutti saattaa kokea miespuoliset potilaansa homomaisesti, jolloin terapeutti yrittää olla etäämmällä tästä tai miesterapeutti voi pelätä naispotilaita, ja haluaa olla etäämmällä, jottei rakkaussuhdetta syntyisi. Kolmas esimerkki: Terapeutti ei koe tarvetta hoitaa potilastaan, koska ei usko omiin kykyihinsä tai ei välitä siitä paraneeko potilas. Neljäs esimerkki: terapeutti ei välttämättä lähde keskustelemaan potilaan nostamasta aiheesta, jos vaikka aihe on hankala ja raskas. Itse olen monesti törmännyt terapeuttini kanssa tähän ettei hän lähde keskustelemaan vaikeista aiheista, vaan on kovin hiljainen. Minulle kuitenkin vaikeat aiheet ovat niitä kaikkein tärkeimpiä käsiteltäviä. Silloin, kun terapeutin just pitäisi jotakin sanoa asiasta niin tämä on hiljaa, ärsyttävää.