Psykopatologia.munfoorumi.com

Minulla on semmoinen käsitys, että nuo eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja, vaan toisiaan täydentäviä hoitoja.

Luomun kannattajana pitäisin terapiaa ensisijaisena hoitomuotona, mutta vaikeissa tapauksissa lääkehoitokin on perusteltua.

Varmaan suhteellisissa painotuksissa on eroja:

1) yksilöiden välillä yleisesti;
2) liittyen häiriön vaikeuteen yleisesti;
3) liittyen häiriön pitempiaikaiseen kulkuun.

Minulla lääkkeiden, terapian ja kaikenlaisten luovien juttujen teho taitaa olla osittain asennejuttu.

Ihan nuorena uskoin vankasti kaikenlaisiin luoviin "hörhöhoitoihin".
Pitkään tehosivat draama ja savensotkeminen oikein hyvin kaikenlaisiin nuoruuden angsteihin ja matalapaineisiin.
Lääkkeet tai terapia eivät käyneet edes mielessä.

Kun masennuin alle kolmikymppisenä kunnolla, menin terapiaan.
Minusta tuli vuosiksi todella paha-asteinen terapiauskovainen. Lääkkeitä en suostunut syömään, koska terapia oli ainoa johon uskoin..
Ensimmäisen terapiani jälkeiset vuodet voin hyvin ilman lääkkeitä, lääkäreitä tai luovia hörhöilyjä.
Kunnes päätin masentua uudelleen...

Kun lopetin toisen tiiviin terapiani joku vuosi sitten, siirryin elämäni ensimmäistä kertaa masennuslääkkeisiin.
Tänä päivänä joko lääkkeet tai usko lääkkeisiin tehoaa, koska masennun heti, jos yritän vähentää annostusta.
Terapiaan en enää kohdallani usko. Harvahkoon tukiterapiaan uskoisin, mutta en viitsi enää maksaa siitä.

Vaikea sanoa, mikä on minkäkin tulosta. Jos olisin nuorena suostunut syömään lääkkeitä, olisinko selvinnyt vähemmillä terapiavuosilla...
Olisinko tällä hetkellä töissä täyspäiväisesti, jos lääkkeet olisivat estäneet elämäni ensimmäisen ja toivottavasti viimeisen romahduksen...
Tai ehkä en olisi ilman terapioitani antanut itselleni lupaa jäädä eläkkeelle...
Ilman lääkkeitä en tällä hetkellä pystyisi ainakaan tekemään tulorajojeni maksimimäärää töitä...

Yhteiskunnallisesti terapioistani on saattanut olla enemmän haittaa kuin hyötyä.
Henkilökohtaisesti en terapiavuosiani kadu. Oli ihan tekemisen arvoinen matka.
Ei kovin yksiselitteinen juttu lääkkeiden ja terapian teho silloin, kun kysymys on mielestä.

Vaikea, mutta mielenkiintoinen aihe!

Lyhyt versio: Lääkkeet auttoi ahdistukseen ja pahaan masennukseen, terapia auttaa lievempään, mutta hemmetin sitkeään masennukseen.

Pidempi versio: Mulla diagnosoitiin n.3,5 vuotta sitten F41.1 Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (GAD) ja F34.1 Pitkäaikainen masennus (dystymia). Omasta mielestäni täytin silloin (mutta en enää tällä hetkellä) myös keskivaikean masennuksen kriteerit. Aloin syödä masennuslääkkeitä (Cipralex, SSRI-lääke), ja onnekseni pääsin puolen vuoden päästä aloittamaan myös psykoterapian (psykodynaaminen, 2 kertaa viikossa). Söin lääkkeitä noin vuoden ja terapiassa olen käynyt nyt reilu 3 vuotta, jatkuu edelleen, vähintään vuoden vielä. Lääkkeet auttoi mielestäni ahdistukseen, mutta ei juurikaan masennukseen. Lopetin lääkkeiden syömisen, koska koin, että olin terapian (ja myös lääkkeiden) avulla päässyt pahimmasta vaiheesta ohi, ja halusin kokeilla, paheneeko olo vai pysyykö samana, jos lopetan lääkkeet. Jos olo olisi pahentunut, olisin jatkanut lääkkeiden syömistä, mutta koska olo tuntui pysyvän suunnilleen samana, päädyin parantamaan itseäni pelkän terapian turvin. En usko, että ilman terapiaa olisin parantunut ollenkaan näin hyvin, mitä olen parantunut. Kai musta aika terapiauskovainen on tullut, mutta en siis lääkkeitä kuitenkaan vastusta. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ahdistus ei juurikaan vaivaa, ja masennuskaan ei ole ollenkaan sellaista tuskaista, kuin aiemmin. Aiemman tuskaisen ahdistuksen ja masennuksen tilalle on tullut uuvuttava kaikenkattava surullisuus. Luultavasti tämä on hyvä asia, jos vain pystyn ja jaksan surra suruni joskus pois.

Kyllästynyt kirjoitti:Puhun nyt erityisesti masennuksesta,
mutta voi tietenkin kertoa kokemuksiaan muistakin ongelmista.
(- -)
Arvioni on, että oma oloni on muuttunut paljon parempaan suuntaan
ja on 70 % psykoterapian ja 30 % lääkehoidon ansiota.

Kyllästynyt on antanut aikamoista satikutia aiemmille terapeuteilleen
(paitsi nyt nykyiselle hyvälle).

Psykopatologia kirjoitti:Kyllästynyt on antanut aikamoista satikutia aiemmille terapeuteilleen
(paitsi nyt nykyiselle hyvälle).

Joku onnistuu tuossa...
Ongelmana ainakin itselläni oli viheliäs riippuvuus terapeutista sekä liian vankka ja sokea usko terapiaan.
Joku osa itsestä kyllä oikein hyvin tiesi, että puihin ollaan menossa ja pahasti,
mutta muut osat (ja terapeutti) vakuuttivat, että täytyy vaan jaksaa jatkaa...

Olen jälkeenpäin käynyt terapiani kulkua paljonkin läpi toisen ihmisen kanssa,
joten tiedän suunnilleen missä onnistutiin ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin.
Joskus vituttaa rankasti epäonnistuneet puolet. Useimiten ajattelen positiivisesti ja olen tyytyväinen niistä asioista, joissa onnistuttiin.
Kaikkea ei saa.

Tuntuu vaan hullulta, kun yhteiskunta syytää sumeilematta rahaa terapioihin
ja aika arpapeliä terapiassa kävijän (ja myös maksajan) kannalta usein on, miten terapia lopulta onnistuu.

valkosiipi kirjoitti:

Psykopatologia kirjoitti:Kyllästynyt on antanut aikamoista satikutia aiemmille terapeuteilleen
(paitsi nyt nykyiselle hyvälle).

Joku onnistuu tuossa...
(- -)
Tuntuu vaan hullulta, kun yhteiskunta syytää sumeilematta rahaa terapioihin
ja aika arpapeliä terapiassa kävijän (ja myös maksajan) kannalta usein on,
miten terapia lopulta onnistuu.

Joo, rahaa palaa ja yleinen psykiatria on puutteessa.

Samoin jääkiekon maailmanmestaruuden voittaminen
on paljolti arpapeliä.

Kyllästynyt kirjoitti:Kumpi (tai mikä) sinua on auttanut, lääkehoito, psykoterapia vai jokin muu - vai onko tilanne vain pahentunut hoidon puutteessa tai peräti "hoidon" takia?

Molemmat ovat auttaneet ja auttavat; niin psykoterapia kuin lääkehoitokin. Psykoterapia auttaa edelleen, vaikka se loppui jo parisen vuotta sitten. Lääkehoito jatkuu varmaan hamaan tulevaisuuteen, enkä nykyisin edes kuvittele lopettavani sitä; sen verran huonoja kokemuksia on 'omavaltaisista' yrityksistä lopettaa lääkehoito.

Siinä kuin pari vuotta sitten päättynyt psykoterapia hoitaa edelleen, lääkityksen lopettaminen painaa mielialan vakavaan laskusuuntaan noin parin kuukauden sisällä ja jälkeen. Niinpä nykyisin nielen kiltisti pillerini, enkä ollenkaan yritä lopettaa depressiolääkitystäni. Nykyinen suht hyvä kuntoni on pitkän psykoterapian ja säännöllisenä jatkuvan depressiolääkityksen yhteisvaikutusta.

Kyllästynyt kirjoitti:Yleinen psykiatria on puutteessa - joka tarkoittaa myös sitä, ettei (psyko)terapioihin "syydetä rahaa sumeilematta"!

Jos yleinen psykiatria olisi kunnossa, terapiaan ohjattaisiin ihmisiä tarkennetummin niin,
että ihminen saisi mahdollisimman hyvin juuri hänen ongelmiinsa sopivaa hoitoa.

Kyllästynyt kirjoitti:Mitä sinun mielestäsi olisivat ne "juuri hänen ongelmiinsa sopivat" hoitovaihtoehdot (paitsi lääkehoito) joita voitaisiin psykoterapian sijasta tarjota "tarkennetusti"?

Ei välttämättä psykoterapian sijasta. Psykoterapia on jo niin laaja käsite, että sielläkin tarkennusta olisi vaikka kuinka paljon.

"Terapia vs. lääkitys - kumpi auttaa ja kuinka paljon?"
-

Olen (ollut) montaa mieltä:
1. Mikään ei auta
2. Kaikki auttaa
3. Vain lääke/lääkkeet auttaa
4. Vain psykoterapia auttaa
5. Parhaiten auttaa lääkehoidon ja psykoterapian yhdistelmä
6. Lääkkeistä ja/tai terapiasta on vain lisäongelmia/tuottavat lisävahinkoa
+ Vivahteet ym. kuten: "lääke auttaa vähän", lääke auttaa täydellisesti", "terapia on hyödyksi mutta..." jne.

Kumpikin auttaa, jossain määrin. Pitkään ajattelin, että terapiassa "paranen" täysin, kun lääkkeet auttavat vain oireisiin (minulla). Mutta nyt tuo on tarkentunut niin, että terapian avulla voin tulla paremmin toimeen oireideni (jotka toiv. myös lievittyvät) kanssa.

Kyllästynyt kirjoitti:Psykoterapiasuuntauksia on kymmeniä ellei satoja, mutta ehdotan että rajataan tämä keskustelu koskemaan vain "virallisia" psykoterapioita eikä lasketa mukaan mitään humpuuki-Reikiä tms.

Elä nainen panettele reikiä... Olen viikonloppukurssin käynyt ja muodollisesti pätevä reikiterapeutti.

Kyllästynyt kirjoitti:Milloin ja missä tilanteessa yhteiskunta on sinun mielestäsi "sumeilematta syytänyt" rahaa psykoterapiaan?

Vaikka silloin, kun ihminen työnnetään kolmen vuoden Kela-terapiaan, vaikka ongelmat ovat sellaisia, että kolme vuotta ei tule riittämään.

Kuinkakohan monelle (prosentille) tuo kolme vuotta todella riittää? Minulla ainakin meni kolme vuotta pelkästään (?) luottamuksen syntymiseen .

Lääkkeistä ei mitään hyviä kokemuksia. Negatiivisia vaikutuksia sekä psyykeeseen, että fyysiseen terveyteen. Lisäksi olen kokenut, ettei ne ratkaise ongelmiani millään lailla, miten ne voisivatkaan, kun kyse ei ole mistään mielialoista kohdallani.

Terapiasta on aika vähän kokemusta vasta, mutta koen sen paljon hyödyllisemmäksi. Käyttäytymisterapian opit toimivat aikoinaan suhteellisen hyvin pakko-oireisiin, mutta tavallaan sellainen syvällisempi itseymmärrys jäi siitä vaille, eikä se puutu ongelmien syihin. En silti pidä terapiaakaan minään ihmehoitona, psykologisen kirjallisuuden lukeminen on myös ollut hyödyllistä. Yksi mikä on auttanut ehkä tehokkaimmin pakko-oireiden hallinnassa, joista nyt kärsin hyvin vähän, on "hälläväliä" -asenne niihin.

Aloitusviesti:
"Re: Terapia vs. lääkitys - kumpi auttaa ja kuinka?

Puhun nyt erityisesti masennuksesta, mutta voi tietenkin kertoa kokemuksiaan muistakin ongelmista.

Kumpi (tai mikä) sinua on auttanut, lääkehoito, psykoterapia vai jokin muu - vai onko tilanne vain pahentunut hoidon puutteessa tai peräti "hoidon" takia?"

Itseäni ovat auttaneet:

Sosiaalinen tuki, inhimilliset sosiaaliset suhteet ja kontakti järkeviin ymmärtäviin ihmisiin.
Keskustelu osaavan lääkärin ja psykologin kanssa.
Lääkehoito, mutta tilanteeseen sopivasti valittuna.
Liikunta, rentoutuminen ja lepo.
(Yleisterveydentila kaiken taustalla.)

Kaikki edellä mainitut ovat auttaneet, mutta prosenttiosuuksien jakautuminen riippuu hetkestä eli meneillään olevasta tilanteesta ja yleisterveydentilasta. Sairastan periytyvää ja opittua mielialaan liittyvää sairautta, yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, siis kehoni reagoi ympäristön paineisiin sairaudelle tyypillisin oirein. Koen, että on tärkeätä saada hoito nopeasti ja voimakas ahdistustila voimakkaine fyysisine oireineen hoidettua, jotta toimintakyky ei pääse lamaantumaan ja tilanne kroonistumaan sekä aiheuttamaan muita hitaasti parantuvia ikäviä seurauksia. Edesmennyt äitini sairastui nuorena, siis vielä työikäisenä, dementiaan, jota hänellä edelsi ahdistuneisuushäiriö ja läpi elämän huolestuneisuus. Kävin psykoterapiajakson muutamia vuosia sitten. Koen, että psykoterapeuttini ei joidenkin oleellisten asioiden osalta ymmärtänyt juuri minun tilannettani ja että keskustelut neurologin kanssa myöhemmin ovat avanneet joitakin asioita kohdallani paremmin.

valkosiipi kirjoitti:

Kyllästynyt kirjoitti:Milloin ja missä tilanteessa yhteiskunta on sinun mielestäsi "sumeilematta syytänyt" rahaa psykoterapiaan?

Vaikka silloin, kun ihminen työnnetään kolmen vuoden Kela-terapiaan, vaikka ongelmat ovat sellaisia, että kolme vuotta ei tule riittämään.

Mistä voi etukäteen tietää, että kolme vuotta ei tule riittämään ja mihin?
Ilmapiiri on valitettavasti joskus sellainen, että on hyväksyttyä kertoa olleensa ASLAK-kuntoutuksessa, mutta ei voi avoimesti kertoa käyneensä psykoterapiassa. En usko, että ketään työnnetään Kelan rahoittamaan terapiaan, vaan terapiaan pääsy on hoitavan henkilökunnan harkinnan ja potilaan perustelevan hakemuksen tulosta. Valitettavan moni jää ilman haluamaansa terapiaa.

Kyllästynyt kirjoitti:Yritä Valkosiipi muistaa sekin, että hoito ja kuntoutus ovat kuitenkin kaksi eri asiaa.

Jos yleispsykiatria ja kunnollinen alkuhoito olisi kunnossa, hoito ja kuntoutus voisi käytännössä ollakin kaksi eri asiaa.

Maria kirjoitti:Mistä voi etukäteen tietää, että kolme vuotta ei tule riittämään ja mihin?

Luultavasti ammattitaitoinen psykiatri osaa arvioida, kenelle oikeasti pelkkä Kelan terapia riittää.
Yllätyksiä sattuu tietysti puoleen ja toiseen.

Ehkä ajatukseni ovat yksiviivaisia ja niitä ei voi yleistää, koska puhun lähinnä sen perusteella, mitä olen itse nähnyt ja kuullut.
Tuttava- ja työkaveripiireihini kuuluu runsaasti hoito- ja kasvatusalan ihmisiä.
Tutuissani on melkoinen joukko ihmisiä, jotka ovat käyneet Kelan terapian läpi. Terapiasta myös puhutaan aika avoimesti ja arkipäiväisellä tasolla.

Tuntuu, että minäkin pystyn melkein etukäteen sanomaan, kenelle kolmen vuoden terapia on nappijuttu, kenelle siitä on suhteellisen vähän hyötyä.
Tiedän ihmisiä, jotka ovat hyötyneet Kelan terapiasta todella paljon. Nuo ovat ihmisiä, jotka vaikuttavat ennen terapiaa suhteellisen terveiltä, tasapainoisilta ja
joustavilta ja heillä on kykyä kanavoida sotkujaan kenellä mitenkin. He myös pärjäävät ihmisten kanssa suhteellisen hyvin.
Kela-terapiassa ovat saaneet hyviä oivalluksia, jotka on parantaneet heidän kykyään kestää elämän haasteita. Ovat riittävän joustavia muutamaan itseään.
Myös ulospäin heidän suhtautumisensa vaikkapa työhön ja elämään on selvästi muuttunut.

Sitten on toinen ryhmä, jotka ovat enemmän tai vähemmän "sekopäitä", joustamattomia tai tavalla tai toisella hankalia ihmisiä ennen terapiaa.
Ovat pitkälle sairaslomalle asti masentuneita, panikoivat, uupuvat töissä.... Mikä nyt kenenkin syy hakeutua terapiaan on.
Heillä tuntuu, että kolmen vuoden terapia ei vaikuttanut kovin paljon. Terapian jälkeen kaikki jatkuu ennallaan.
Sekoilevat vanhaan malliin, aiheuttavat töissä hankaluuksia, ovat uupuneita, stressaantuneita, masentuneita tai jäävät eläkkeelle.
Myös itse ovat sitä mieltä, että enemmänkin olisi voinut tuloksia tulla.

Sitten on niitä, joihin itse kuulun. Kolme vuotta terapiaa oli alku. Maksoin sitten itse lisää.
Yllättävän vähän on omissa tutuissa niitä, jotka jatkavat Kelan tuen jälkeen.

Sikäli kunnallinen terapia on hyvä, koska siinä aika ja käyntimäärät ei ole niin rajoitettuja.
Harmi vaan, että sitä saa niin harva. Jatkossa varmaan vielä harvempi.
Omista työtutuistani ei mielestäni kukaan ole käynyt kunnallisessa terapiassa.